Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua

Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.

Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!

Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

~Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim): Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt~

Jokaisella on toivottavasti rentoutumiskirja tai pari. Sellainen, jota kaipaa aina ajoittain, johon on ilo palata vuosienkin jälkeen. Minulla näitä kirjoja on muutama ja uusin niistä on viisi vuotta sitten ilmestynyt Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kirjoittama Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt.

Varmasti monille jo tuttu ja paljon luettu teos on tietokirja, antologia, melkein taidekirja, hieman keittokirja ja ennen kaikkea jokaisen Montgomeryn ihailijan unelmakirja, jossa kirjoittajina ovat suomalaiset naiset, Annan ja Emilian ystävät. Kirja koostuu muutamasta tietoiskusta, mutta sen ydintä ovat Montgomeryä lukeneiden ja yhä uudelleen lukevien naisten tekstit. Kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten Pirkko Saisio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Leena Lehtolainen, Rauha S. Virtanen ja Irmeli Sandman Lilius. Enemmistö on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä: opettajat, kotiäidit, psykologit, opiskelijat, kirjastonhoitajat ja eläkeläiset ovat varsin antaumuksella antaneet tietokoneensa näppäimistön laulaa. Aineisto on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon.

Dosentti Anna Makkosen kirjoittaman johdannon jälkeen kirja alkaa ensin Tutulla ja turvallisella Annalla (Anna aurinko, kuten myöhemmin luonnehditaan) ja jatkuu Ylväällä, tunnelmoivalla Emilialla (Emilia kuutamo). Näiden jälkeen kirjan eri osioissa pohditaan Montgomeryn rakastetuinpien hahmojen roolia elämäntaidon oppaina, heidän asemaansa maailmankirjallisuudessa, siirtymistä äidiltä tyttärelle sekä vaikutusta kirjoittajanaisten omaan uraan kirjailijana.

Vaikka kirjan jaottelu eri kategorioihin on otsikoiden tasoilla melko yllätyksetöntä, omaa jokainen kirjoittaja idoleilleen Annalle ja Emilialle ominaisen kipinän ja sitä kautta taidon vetää lukija mukaan tuntemaan niin lapsuuden roolileikit, olo sotalapsena Ruotsissa, häpeä ja pettymys sekä onni ja vapautus, tie omaan itseen. Osa teksteistä kulkee tieteen tasolla pohtien jopa Emilian ja tämän Ilse-ystävän madonna-huora-dikotomiaa, kun taas toisissa annetaan tekstin lentää tunteen tasolla. Annat ja Emiliat ovatkin ikuisia ystäviä sekä suoranaisia terapiakirjoja. Tässä suhteessa ne ovat - myös minulle - kuin suklaakakkutaikinaa tai omenahilloa, läsnä tarvittaessa, aina samanlaisina, mutta joka kerta uusina.

Teoksen tietoiskut ovat osin hauskaa, osin sydämeenkäypää luettavaa. Lucy Maud Montgomeryn elämänvaiheet tulevat tutuiksi. Karille menneet rakkaushaaveet, avioliitto, lapset ja yhden lapsen menetys, omat urahaaveet,  ristiriitainen suhde uskontoon, metodistipapirouvana eläminen ja ikuinen kaipuu värittivät hänen elämäänsä. Kirjassa käy ilmi, kuinka järki nujersi tunteen, mutta onnentunne jäi puuttumaan. Sitä Montgomery pystyi taikomaan kirjoihinsa, voisin kuvitella että etenkin Annaan.

Hauska pieni osio on mielestäni Terveisiä Lucy Maudin keittiöstä, jonka muutamat reseptit pohjautuvat Kate MacDonaldin kirjaan The Anne of Green Gables Cookbook. En ole lukenut alkukielistä kirjaa, mutta kyse on kaiketi ruoasta, jolloista Annoissa olisi voitu tehdä. Olen itse valmistanut sekä Kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa että Annan vaniljakakkua. Etenkin kananpoika on maukasta, se maritoituu hetken ajan Worcestershire-kastikkeessa ja on täydellinen syksyisen sunnuntain ruoka vaikkapa perunamuusin kanssa. Mitä vaniljakakkuun tulee, niin luulisin, että tuulisena syyspäivänä Marilla leipoisi sitä tai sitten mehevää omenapiiraakkaa, jonka itse yhdistän Anna-kirjoihin, vaikkei sitä tässä kirjassa mainitakaan.

Yhdessä Sisko Ylimartimon tietokirjan Anna ja muut ystävämme kanssa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt tarjoavat tuhdin tietopaketin sekä Lucy Maudin elämästä, Prinssi Edwardin saaresta kuin Montgomeryn tuotantoon pohjautuvista filmatisoinneista aina 1940-luvulta lähtien.

Olen parhaillaan lukemassa romaania, joka niin synkeän aiheensa kuin välimerellisen miljöönsä puolesta liikkuu kaukana Prinssi Edwardin saaren maisemista. Sen rinnalle olen kaivannut jotain aivan muuta. Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt on siinä suhteessa oikeaa lääkettä; Sopivasti tuttua ja rakasta, hivenen uutta. Lempeitä muistoja, mutta myös häpeää ja uhmaa. Omassa suvussani naiset ovat sukupolvesta toiseen lukeneet Lucy Maud Montgomeryn kirjoja ja oma tyttäreni sai toiseksi nimekseen Emilia. Runotytöt ovat ehkä runotyttöjä ulkokuoreltaan (eivätkä sitäkään aina!), mutta sisältä täyttä tulta ja tappuraa kanadalaisella syystuulella maustettuna.

Anna on näennäisesti tavallinen ihminen, mutta kirjailijan kyky kuvata Annan vaihtuvia mielialoja tekee Annasta ainutkertaisen. Sama kirjailija on Emiliassaan tarvinnut järeämpiä aseita: mystikkaa ja yliluonnollisia kykyjä. (Pirkko Saisio)