Romaani alkaa noitana tunnetun perheen matriarkan, Elena Beauchampin, Mamman, hautajaisista. Joukko sukua, leskeksi jäänyt aviomies sekä tyttäret Candy ja Toni kokoontuvat yhteen. Heti ruumiinvalvojaisten aikaan he huomaavat, että Mamman valtaansa ottaneet Ratsastajat, eräänlaiset shamaanin työkalut tai henkiolennot, pysyvät mukana äidin poismenosta huolimatta. Mamma oli käyttänyt taikuutta hyväkseen, mutta ei ollut antanut Ratsastajille vastapalveluksia. Ratsastajat, Saarnamies, Kulti, Pollarisetä, Leski, Pierrot ja Matkijalintu, ottavat nyt Tonin valtaansa ja Tonin osaksi tulee näkemisen lahja. Kuten arvata saattaa, on Toni, bisnesnainen, tyttäristä se, joka ei olisi tätä lahjaa tai kirousta osakseen halunnut. Mamman menneisyys elää vahvasti läsnä tuoden mukanaan myös yllätyksiä sekä Eksyneen pikkutytön.
Matkijalintu yrittää samanaikaisesti olla perhekronikka, Tonin oman tien löytymisestä kertova kasvukertomus, kuvaus yksinäisestä raskaudesta ja puolisotoiveista sekä maagis-realistinen kertomus Teksasista, jossa pienet liskot ja torakat kiipeilevät kuumankosteissa kodeissa tasapuolisesti niin valkoisen roskaväen kuin keskiluokankin taloissa.
Parasta Matkijalinnussa on syvän etelän kuvaus. Olen lapsuudesta saakka ollut - kuka ties mistä syistä - viehättynyt Yhdysvaltain etelään sijoittuvista kirjoista ja elokuvista. Varhaisteininä ahmin mummolassani sisällissodan jälkeisestä ajasta kertovaa Gwen Bristowin Tammikujan, myöhemmin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen vei mennessään. William Faulknerin hurja ja tajunnanvirrassaan haastava Ääni ja vimma sekä Rebecca Wellsin kevyt, mutta ihastuttava Jumalaiset Jajasiskot kantavat etelän perintöään hyvin eri tavoin, mutta lumoavasti ja ikumuistettavasti.
Matkijalinnun etelässä ihmiset ovat käveleviä kliseitä ollen sydämellisiä ja kieroja, hivenen rahvaanomaisia, mutta viisaita. Heidän henkensä haisee Dr. Pepperille ja halvalle bourbonille, ruokapöytänsä notkuvat eikä ylä- ja alakuokkaan kuuluvia sovi haudata samalle viimeiselle leposijalle. Samanaikainen usko sekä Kristukseen että noituuteen elää syvässä. Etelän vieraanvaraisuus hivelee lukijan makuhermoja. Ruokapöytämme täyttyi perunasalaatista, täytetyistä kananmunista, coleslaw-salaatista, grillilihasta, kanapyöryköistä, kanakeitosta, lihamurekkeesta, pekaanipiirakasta, sitruunakakusta -- Lista jatkuu loputtomiin yltäen hilloihin, jalapenohyytelöön sekä banaanipaprikoihin. Ruokailun ja meksikolaisella muertomobilella ajelun lomassa puidaan yhteiskuntaa ja naisten asemaa, ihmissuhteita, seksiä sekä pörssikursseja.
Noituus tai henkiolentojen läsnäolo on kirjassa keskeistä sekä Mamman, Tonin ja Candyn että myös Candyn meksikolaisen poikaystävän perheen elämässä. Vaikka pidän etenkin latinalaisamerikkalaisesta maagisen realismin perinnöstä, tuntuvat Matkijalinnun yliluonnolliset elementit paikoin hieman päälleliimatuilta. Kirjan alkupuolella Ratsastajien ilmestyminen on mielestäni väkinäistä, mutta Stewart kuljettaa tarinaansa siinä määrin mukaansatempaavasti, että teoksen loppupuolella Ratsastajatkin ovat kiehtova ja tärkeä osa tarinaa.
Vaikka Matkijalintu toimii yllättävän hyvin, kuuluu se mielestäni kategoriaan "ihan ok lukuromaani"; Ei sen enempää eikä vähempää. Romaanissa on hivenen liikaa elementtejä yhteen kirjaan, mutta syvän etelän tunnelma lumoaa myös tällä kertaa.
***+
