Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
Kustantaja: WSOY 2013
Alkuteos: La liste des mes envies 2012
Suomennos: Leena Leinonen
Kansi: Marianna Corrénte
Sivuja: 163 (ennakkopainos)
Ranskalainen romaani

Vanhempani antoivat minulle nimekseni Jocelyne.
Mahdollisuus päätyä avioon Jocelyn-nimiesen kanssa oli vain yksi miljoonista, ja se sattui minun kohdalleni. Jocelyn ja Jocelyne. Martin ja Martine. Louis ja Louise. Laurent ja Laurence. Raphaël ja Raphaëlle. Paul ja Paule. Michel, Michéle. Yksi mahdollisuus miljoonista.
Ja se sattui minun kohdalleni.

Jocelynen kohdalle sattuu toinenkin mahdollisuus miljoonista: hän, pienen lankakaupan omistaja ja kohtalaisen suositun käsityöblogin emäntä, voittaa lotossa kaikkiaan 18 547 301 euroa ja 28 senttiä. Ei ihmekään, että Jocelyne pyörtyy ja saa miehensä Jocelynin, Jon, huolen valtaan. Jocelyne alkaa pohtia, mitä kaikkea lottovoitto voikaan tuoda tullessaan, miten elämä voi sen myötä muuttua. Hän haluaa vain tavallista elämää rakkaan aviopuolisonsa rinnalla ja salaa lottovoittonsa. Mitä siitä seuraa? Ja millaisia koukkuja miljonäärin onneen voikaan osua?

Ranskalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja (2012) markkinoidaan suloisenkarvaana romaanina, joka vetoaa samaan lukijakuntaan kuin Siilin eleganssikin. Minä pidin Siilin eleganssista ja Muriel Barberyn toisestakin suomennoksesta, Kulinaristin kuolemasta, ja näin talven matkatessa pikkuhiljaa kohti kevättä huomaan kaipaavani ranskalaista kepeyttä. Ilahduin, kun sain Onnen koukkujen ennakkokappaleen postissa jo jonkin aikaa sitten.

Näettehän, me valehtelemme itsellemme aina.

Aivan, valehtelisin itselleni jos väittäisin saaneeni nyt sen kaipaamani kevyen ranskalaisen. Onnen koukkuja on toki kepeä. Ja se on ranskalainen. Mutta se on kaukana siitä, mitä toivoin tai kaipasin. Etsin nyt hyvää välipalakirjaa, sellaista aavistuksen ilkeää ja naurettavaa, kuten Claire Castillonin mainiot kirjat tai vastaavasti jotain fiksunlempeää, uutta Siilin eleganssia. Sain keskinkertaisesti kirjoitetun nopealukuisen romaanin, jonka luin yhden ainoan 45 minuutin mittaisen bussimatkan aikana ja koko ajan toivon, että mukanani olisi ollut joku muu - mikä tahansa muu - kirja.

Periaatteessa tarina on viehättävä, kukapa ei olisi harrastanut ajatusleikkiä lottovoitosta ja Delacourt kääntää sen päälaelleen: Jocelyne salaa koko lottovoiton, kieltää sen osin itseltäänkin ja haaveilee aika tavallisista mieliteoista, kuten autotallin automaattiovista tai hanhenmaksapäällysteisistä mausteleivistä. Jocelynille annetaan mahdollisuus muuttaa oma elämänsä täysin, mutta juuri tässä mahdollisuudessa onkin kirjan suurin ongelma. Ajatusleikki ei lähde lentoon. Se jää roikkumaan Jocelynin arkeen. Olen yleensä suuri arkikuvausten ystävä, mutta Jocelynin arki ei ole edes ranskalaisuudessaankaan kovin kiinnostavaa. Kirja ei myöskään ole nokkela tavalla, jolla esimerkiksi Anna Gavaldan novellit ilahtuttavat; jopa aavistuksen vierastamani David Foenkinoksen Nainen joka nimi on Nathalie onnistuu listoillaan päihittämään Delacourtin romaanin. Jocelynin listat kun ovat vain listoja niiden laatimisen ilosta vailla viittauksia populaarikulttuuriin tai alitajuntaan.

Tyhjänpäiväisestä kirjasta on vaikea sanoa mitään tyhjentävää (!). Onnen koukkuja on periaatteessa sympaattinen ja vetävä. Delacourtin teksti ei ole huonoa, se on ihan sujuvaa, sellaisella mukiinmenevällä ja mauttomalla tavalla. Jocelynin tarinassa rivien väleissä ei ole mitään, eikä Onnen koukuissa ei, ikävä kyllä, ole tarpeeksi koukkuja.

Odotan edelleen tämän vuoden kepeää ranskalaistani. Jos joku on kuullut huhuja sellaisen ilmestymisestä, niin saa vinkata!

**½ (Sujuvasta kerronnasta ja ranskalaisuudesta kolme tähteä, kaikesta muusta kaksi)

Onnen koukuista ovat pitäneet Sanna ja Laura. Hanna ei vaikuttunut.

Esko Mustonen: Tuntematon voima poltergeist

Huonon kirjan viikko
Esko Mustonen: Tuntematon voima poltergeist
Kustantaja: WSOY 1986
Kansi: Tarina Lounasmaa
Sivuja: 209
Kotimainen tietokirja

Siis onko niin, että sitä mitä ei näe, ei ole olemassakaan?
Kurkoitanko ehkä tarpeettomasti tuonne menneisyyteen asiaani selvittääkseni? Hallitseehan ihmismieltä vielä nykyisinkin joidenkin asioiden yhteydessä pensaaseen piiloutumisen asenne: mitä ei pystytä koskettamaan tai laskutikulla mittaamaan, sitä ei ole.

"Suomessa luetaan vain vähän parapsykologista kirjallisuutta", kirjoittaa Yleisradiossa ja Katso-lehdessä uraa luonut Esko Mustonen kirjassaan Tuntematon voima Poltergeist vuonna 1986. Rajatiedosta ja parapsykologiasta innostunut Mustonen korjasi asiaa omalta osaltaan ja kirjoitti eläkevuosinaan kaikkiaan viisi aihetta käsittelevää kirjaa. Minulle Poltergeist päätyi polttareissani yli kymmenen vuotta sitten ja tänne huonon kirjan viikolle saakka olen kirjaa säästellyt. Nyt jos koskaan oli aika tarttua siihen.

Ja mikäs oli tarttuessa, kun teos sisältää lukuisan määrän kertomuksia räyhä- tai meluhengen esiintymisistä niin kutsuttujen tavallisten ihmisten luona. Olen opiskellut pääaineena folkloristiikkaa (jota rakkaassa periferiayliopistossani perinteentutkimukseksi kutsutaan) ja poltergeist-tarinoihin liittyvä perinne on tullut tutuksi muun muassa Pasi Klemettisen Mellastavat pirut -väitöskirjan sekä Jarno Väisäsen Arkisto X -artikkelin myötä. Mustosen kirjan fokuksena on kuitenkin kerronnan tutkimuksen sijasta osoittaa poltergeist-ilmiöt todeksi ja vakuuttaakseen lukijansa hän panee jopa omat kokemuksensa peliin:

Katselimme yli pienen poukaman naapurin autiolta vaikuttavaa taloa.
Silloin järvenrannan tyyneyden ylitse kantautui laudanpätkien heittelemisestä lähteviä ääniä, lyhyitä tuokioita voimakasta, nopeaa sahaamista ja voimakkaita vasaran iskuja tiivistä puuta vasten. Ne kajahtelivat kauas koko läheiseen metsään.
Tiesimme varmasti, ettei autioksi jääneeseen huvilaan ollut muuttanut ketään eikä siellä sillä hetkellä ollut ihmisiä.

Outojen äänien lisäksi Mustosen kirjassa vilisee tulipoltergeistia, kivisadetta, tahdonvoimaa ja kaukoparannusta. Kaltaistani kirjanörttiä ilahduttaa erityisesti tarina kirjahyllyssä itsestään liikkuvista kirjoista. Melkoisia kummitusjuttuja siis! Yliluonnollisesta kertovana tarinakokoelmana Tuntematon voima poltergeist olisikin mainio: kokeneena toimittajana Mustonen hallitsee kerronnalliset niksit ja osaa johdattaa kussakin luvussa esitellyn tapauksen tunnelmaan tavalla, joka kasvattaa jännitystä. Ongelma on siinä, ettei kirja ole folkloreaineistoon pohjautuva kertomuskokoelma, vaan itsensä täysin vakavasti oleva tietokirja. Olen perusluonteeltani skeptikko, oikea epäilevä (naispuolinen) Tuomas, joka ei usko ennen kuin näkee tai kokee.

Mustonen on selvästi vakavissaan tutkimusaiheensa kanssa. Tutkimus pitäisi toki panna lainausmerkkeihin, sillä kyse on uskon ja harrastuksen asiasta, ei tieteestä. Aiheen historiallinen kartoitus, viittaukset niin arjen kohtaamisiin kuin populaarikulttuurinhistoriaan sekä lopussa oleva sanasto viittaavat siihen, että Mustonen on tehnyt huolellista taustatyötä. Hän selvästi uskoo aiheeseensa ja vie sen henkilökohtaiselle tasolle. Omien poltergeist-kokemustensa ohella hän ilmaisee henkilökohtaisen huolensa siitä, ettei suomalaista papistoa ole koulutettu ajamaan riivaajaa ihmisestä. Apua tarjoavatkin hypnologit ja parapsykologit. Minä en kirjaa lukiessani voinut kuin pyöritellä päätäni ja toivoa, että Mustosen kirja on oman aikansa tuote.

Onko Tuntematon voima poltergeist lopulta huono vai hyvä kirja? Siinähän on paljon hyvää: karmaisevan kiehtovat tarinat, kuuluisa kerronnan imu ja nykylukijalle myös aimo annos muutaman vuosikymmenen takaista nostalgiaa aina laskutikuista alkaen. Mutta tietokirjana teos ei vakuuta: sen vuoksi yksi huonon kirjan viikkoni kohokohdista on tässä. Manaaja tai kansanperinteen Mellastavat pirut tarjoavat paljon mielenkiintoisemman näkökulman poltergeistiin - ne tarjoavat varaa tulkinnalle, eivät esitä huuhaata totena. Mustosen kirjaa voin suositella vain kuriositeettina.

*-*** (Nyt en osaa antaa tähtiä, vaikka tähtiähän tällaiselle pitäisi antaa! Veikkaan, että tämä on melkoista rajatilakirjallisuutta ja pisteet keikkuisivat jossain yhden ja kolmen välisessä maastossa. Vanhana folkloristina pidin kyllä kovasti kirjassa olleista tarinoista, mutta se tietopuoli onkin sitten toinen juttu; huuhaata, jolle kaltaiseni skeptikko ei lämpene.)

P.S. Tyttäreni Monster High -nuket pääsivät vahtimaan Mustosen kirjaa. Näin pyhäinpäivän, Halloweenin ja/tai kekrin aikaan Tuntematon voima poltergeist käynee vuodenaikalukemisena.

Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa

Huonon kirjan viikko
Torey Hayden: Lapsi muiden joukossa
Kustantaja: Otava 2009
Alkuteos: Just Another Kid 1988
Suomennos: Seppo Raudaskoski
Kannen kuva: Trinette Reed / Corbis / SKOY
Sivuja: 429
Ulkomainen tietokirja, asiaproosa, Yhdysvallat

Joudin äkkiä hyväksymään sen tosiasian, että halusin tai en, minusta oli tullut asianosainen. En ollut pyrkinut sellaiseksi, mutta kuten niin moni asia elämässäni, se oli vain sattunut tulemaan vastaan enkä ehdoin tahdoin yrittänyt väistää sitä.

Erityisopettaja ja laillistetty psykologi Torey Hayden puuhaa muuttoa Iso-Britanniaan, jossa häntä odottaa rakas ihminen sekä Walesin vehreät kukkulat. Pysyvää viisumia odotellessaan hän ottaa vastaan työtehtävän, jonka hallitsee ja jota aina hieman pelkääkin: Hayden alkaa opettaa vammaisia ja tunne-elämältään häiriintyneitä lapsia pienluokassa Yhdysvaltain keskilännessä. Lapset ovat sellaisia, joiden kanssa kukaan muu opettaja ei ole pärjännyt. Erityisen haastavaksi tilanteen tekee se, että lapsista kolme on kotoisin Pohjois-Irlannista; lapset ovat nähneet kuolemaa yllin kyllin. Ryhmän kaikilla lapsilla on aggressioita, puhumattomuutta, autismia tai seksuaalisia pakkomielteitä. Kaikkein suurin haaste on kuitenkin yhden oppilaan äiti, juopotteleva ja itsetuhoinen fysiikan tohtori Landbrooke Taylor, joka on kuin yksi lisälapsi Haydenin autettavaksi.

Amerikkalaissyntyisen Torey Haydenin kirja Lapsi muiden joukossa (1988) päätyi huonon kirjan viikkoni lukemistoksi sen vuoksi, että aiemmin lukemani Aavetytön perusteella pidän Haydenin teoksia tirkistelevänä sosiaalipornona. Ennakko-odotukset olivat siis hirvittävän hyvät: nyt käsissäni olisi kirja, jota takuulla vihaisin,

Mutta miten minä voisin enää lähteä? Luokka oli ollut kasassa jo viisi kuukautta, ja tajusin hyvin vastuuni lapsia kohtaan. Minulla oli käynnissä enemmän oppimisprojekteja, keskeneräisiä töitä ja puoliksi aloitettuja hankkeita kuin kertaakaan aiemmin sinä lukuvuonna. Koulupiirin erityisopetusohjelma oli täydessä vauhdissa, ja minun vaikutukseni sen toimintaan huomattava. Voisiko joku muu tarttua siinä kohtaa enää ohjiin sijastani?

Lapsia, jotka huutavat; lapsia, jotka kouluikäisenä kakkaavat housuihinsa; lapsia, jotka runkkaavat ja huutavat alapääsanastoa; lapsia, joihin ei saa kontaktia; lapsia, jotka pelkäävät; aikuisia, jotka ovat pahempia kuin sairaat lapset. Lapsi muiden joukossa on tyypillinen Haydenin kirja: hän menee joksikin aikaa töihin paikkakunnalle, jonka koulussa tarvitaan sijaisopettajaa. Hän kohtaa joukon enemmän ja vähemmän ongelmallisia lapsia, kokee vastatuulta enemmän kuin tarpeen, mutta lopulta kuitenkin voittaa ne vaikeudet, jotka voitettavissa ovat.

Aiemmin lukemaani Hayden kirjaan, Aavetyttöön, verrattuna Lapsi muiden joukossa on asiallisempi, parempi. Kahden aikuisen, Torey Haydenin itsensä sekä ongelmaisen Landbrooken, kohtaaminen synnyttää jännitteitä, joista voisi saada irti paljonkin, mutta lopputulos on tälläkin kertaa eräänlainen kurjuuskertomus. Lapsi muiden joukossa on asiaproosaksi luokiteltava tietokirja, jota lukee kuin romaania. Hayden kirjoittaa sujuvasti, jopa koukuttavasti, muttei mitenkään erityisen kunnianhimoisesti tai taitavasti. Hän kirjoittaa oman lajityyppinsä mukaan. Haydenin kohdalla voisin asiaproosan tai psykologisen tietokirjan rinnalla nostaa esiin Suomeenkin voimakkaasti tuloaan tekevän Misery Lit:n käsitteen. Misery Lit -kirjallisuus perustuu (yleensä!) tosielämään ja kertoo kauheasta lapsuudesta, kurjasta avioliitosta, lapsikappauksesta, hyväksikäytöstä tai vakavasta sairaudesta; vastoinkäymisestä, joka on mahdollista voittaa - tavalla tai toisella. Haydenin  kirjoissa voittajia ovat lapset, mutta nimenomaan Haydenin ansiosta.

Torey Hayden jakaa mielipiteitä. Toisille hän on erinomainen kirjoittaja, jonka ansiokkaat kirjat tuovat eri tavoin sairauden lasten ongelmat sekä lasten saaman avun suuren yleisön tietoisuuteen. Toisille hän on sosiaalipornoa suoltava kynäilijä, joka korostaa omaa rooliaan lasten auttajana ja myy lasten tarinaa menestyskirjoissaan. Myönnän olleeni ja olevani edelleen ennakkoluuloinen Haydenin suhteen - kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Lapsi muiden joukossa korosti mielikuvaani tästä. Toki Landbrooken ja kirjan muiden lasten tarinat ovat koskettavia ja ehdottomasti erilaisista sairauksista on hyvä saada tietoa. Mutta onko ylisentimentaalinen ja tarkoituksellakin kaikilla humalaisen oksennuksilla ja sairaiden lasten alapääjutuilla mässäily paras keino? Kyllähän sillä huomiota saa, mutta melkein mieluummin lukisin tirkistelyntarpseeni vaikka legendaarista Hymy-lehteä. Tietomäärä on luultavasti samaa tasoa, mutta lehtiartikkelin pituus mukavampi. Hayden ei tarjoa ratkaisuja eikä pureudu ongelmiin yleisellä tasolla, hän kirjoittaa kaikkein eniten omasta itsestään lasten ja perheiden auttajana. Hän varmasti välittää kaikista piinatuista ihmisistään ihan aidosti, mutta kirjoittaa hyvin minäkeskeisesti. Tästä syystä en arvosta Haydenia tietokirjailijana, vaikka hän erityisopettajana ja psykologina varmasti pätevä onkin. Minulle hänen teoksillaan on enemmän shokki- ja itketys- kuin tietokirja-arvoa, sillä syntymätylsänä ihmisenä lukisin mieluummin metodologiaan keskittyvän tietokirjan - vaikkapa kunnollisen tenttikirjan - samasta aiheesta.

Ja ei, minä en järkyttynyt kirjasta, pikemminkin ärsyynnyin. Voin kuitenkin sanoa kokeneeni miltei itseinhoa siitä, millä intensiteetillä Lapsen muiden joukossa luin: koukutuin suorastaan. Se on pelottavaa. Ehkä juuri tuo koukuttuminen ja tirkistely on se voima, joka saa tuhannet ja tuhannet ihmiset tarttumaan Haydenin sentimentaalisiin teoksiin. Toivottavasti olen väärässä.


** (tekisi mieli antaa vain yksi tähti, mutta kirja on oikeasti sujuvasti kirjoitettu, epilogi ansaitsee suorastaan plussan päälle.)

Barbara Cartland: Morsian vastoin tahtoaan

Huonon kirjan viikko
Barbara Cartland: Morsian vastoin tahtoaan
Kustantaja: Otava 1975
Alkuteos: The Reluctant Bride 1970
Suomennos: Leila Vuori
Sivuja: 255
Ulkomainen romanttinen historiallinen romaani, Iso-Britannia

Sen täytyy johtua siitä, hän päätteli itsekseen, koska ei voinut ymmärtää muuta syytä miehen käyttäytymiseen. Miehen, jonka kasvot olivat kummitelleet Camillan mielessä alinomaa aina siitä hetkestä alkaen jolloin tyttö oli nähnyt hänen hymyilevän mustan orhinsa selässä... Haaveet ovat haaveita hän hymähti itsekseen. Parempi ettei koskaan kokisi niiden toteutuvan; kenties ne vain toisivat pettymyksen muassaan!

Sir ja Lady Lambournin tytät Camilla on häikäisevän kaunis nuori neito, jolla on kullankimmeltävät hiukset ja syvänsiniset silmät. Camilla rakastaa vanhoja musliinimekkojaan sekä vanhempiaan ja synnyinkotiaan. Camillan äiti on vakavasti sairas eivätkä perheen varat riitä hänen lääkärinlaskuihinsa sekä samalla Elisabethin aikaisen maakartanon hoitoon; pellot kasvavatkin rikkaruohoa ja nokkosia. Keskieurooppalaisen Meldensteinin ruhtinaskunnan prinssi on pyytänyt Camillan kättä eikä kaunis Camilla voi kuin suostua, sillä hän on kunnon tytär ja haluaa avioliiton kautta pelastaa perheensä vararikosta. Vai haluaako? Camillaa saattamaan lähtee hätkähdyttävän komea kapteeni Hugo Cheverley, jota Camilla ei voi lakata ajattelemasta. Meldensteinin-matkaa sävyttävät vielä kapteenin kaunis rakastajatar Anastasia sekä pimeydessä vaaniva hahmo, jonka vuoksi Camilla joutuu hengenvaaraan.

Barbara Cartlandin Morsian vastoin tahtoaan (1970) - tai mikä tahansa muu Cartlandin teos, kirjoittihan vaaleanpunaista rakastava kirjailija yli 700 teosta -  on itsestään selvä valinta huonon kirjan viikolleni. Cartlandin romaanit edustavat laatukirjallisuuden ystäville kaikkea vältettävää: kliseisen kauniita naisia ja komeita miehiä, rakkauden ja vihan loimuavia liekkejä, vihjaillen kuvailtuja eroottisia toiveita viestiviä ja silti niin siveitä kohtaamisia sekä historiallisia puitteita. Cartlandin romaaneja pidetään yleisesti ottaen kaikkea muuna kuin korkeakirjallisuutena, mutta suosionsa vuoksi hänen teoksensa (etenkin sukupuolinäkökulma) ovat päätyneet myös akateemisen tutkimuksen kohteeksi. En muista aiemmin lukeneeni Cartlandin kirjoja. Koska olen jo ennakko-odotuksissani mieltänyt hänen romaaninsa huonoiksi, tartuin Morsiameen vastoin tahtoon varsin suurella innolla.

Camilla tunsi värisevänsä riemusta. Ja hän tunsi miehen katseen huulillaan, polttavan katseen joka oli kuin suudelma.

Huonon kirjan viikon suhteen Cartland ei tuottanut pettymystä eikä romaani tarjonnut mitään odotusten vastaistakaan. Camillan tarina on tuttu monista muista kirjoista, se on historiallisen kontekstinsakin vuoksi todellisuuspakoinen satu romantiikannälkäisille lukijoille - ja varsin konservatiivinen sellainen. Kehyskertomus on sama kuin tuhansissa muissa viihderomaaneissa: nuori neito uhkaa joutua naimisiin, mutta halajaa aitoa rakkautta. Morsian vastoin tahtoaan on juonivetoinen romaani, kertomuksella on selkeä alku ja loppu, joiden välissä tapahtuu kaikenlaista.

Vaikka tarina vetää, en nauttinut kirjan lukemisesta. Päinvastoin, Cartlandin teksti sai minut haukottelemaan. Haukotuksen syynä oli ensiksikin tarina, joka ei tarjonnut lainkaan yllätyksiä. En toki odottanutkaan ihmeitä; en kaiken päälaelleen kääntäviä uusia näkökulmia, en eurooppalaisten ruhtinaskuntien historian oppituntia. Odotin romanttista ja itsestäänselvällä tavalla viihdyttävää kirjaa, jonka tarinaa on sujuva lukea. Harmillista kyllä, tuskaistuin kirjan kieleen niin, etten voinut aidosti viihtyä, vaikka naureskelinkin smaragdinvihreälle (totta kai!) villalle, tulen lailla polttavalle raivolle sekä Anastasian lumoille. Yhdessä välissä vihjaillaan jopa piiskalla! Kliseiset kielikuvat ovat toki erottamaton osa harlekiinikirjallisuutta, jollaiseksi Cartlandin teokset luen, vaikka niistä osa onkin laatukustantamojen julkaisemia. En voi myöskään tietää, missä määrin kielikuvat ovat Cartlandin tuotosta, missä määrin suomentajan aikaansaannosta. Morsian vastoin tahtoaan sisältää kuvallisten kliseiden rinnalla myös valtavan määrän kolmella pisteellä merkittyjä ellipsejä: Hyvä Jumala...; Unettomat yöt Portugalissa, miltei sairaana ruumiin ikävästä... Ellipsejä on niin paljon, että ne alkoivat häiritä lukukokemusta ja ihanan Camillan rakkaustarina katosi jonnekin kolmen pisteen ihmemaahan.

En  tiedä, voiko Cartlandista kirjoittaa pohtimatta sukupuolinäkökulmaa. Esimerkiksi Raija Savinainen on pohtinut teemaa Jyväskylän yliopistoon kirjoittamassa gradussaan. Morsian vastoin tahtoaan sisältää muutaman kaunokirjallisuuden arkkityypin: huolestuneet vanhemmat, kauniin ja viattoman, mutta oman tahdon omaavan päähenkilön, kieroilevan naisen sekä komean miehen, joka jäyhän kuorensa olla on kuin satujen pelastava prinssi. Kaiken kruunaa epäily kiinalaisesta rosvosta, sillä vain itämaalaiset pystyvät liikkumaan äänettömästi. Kaikesta jää kovin paperinen maku, sillä hahmot eivät kehity lainkaan. Roolit pysyvät, mikä sai minut haukottelemaan silloinkin, kun olisi pitänyt kokea jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin kokenut (ja nyt kirjoitan siitä, miltä Camillasta tuntuu laivan kannella, en vuoteessa!).

Vaikka tarina on arvattava, suorastaan kökkö, ja vaikka kielikin on mitä sattuu eikä kirja muutenkaan sykähdytä, on Cartlandin romaanilla omat ansionsa. Siinä on jotain liikuttavalla tavalla rehellistä. Lainaan erästä ystävääni, joka sanoi, että "Cartlandit on onneksi aidosti sitä mitä ovat, eivätkä yritäkään 'pelastaa maailmaa'". Totta - ja pisteet edesmenneelle dame Barbaralle siitä! Parempi avoimesti viihteellinen höttö kuin semivakavan kuoren alle naamioitu silkkaa silkkoa sisältävä romaani. Sitä saa, mitä tilaa!


**½ (Pisteitä annoin muuten enemmän kuin tälle kotimaiselle chick lit -romaanille noin vuosi sitten)

Cartlandin Kreivin uudesta onnesta ja hieman kirjailijan julkisuuskuvastakin on kiinnostavasti kirjoittanut Salla. Kannattaa lukea hänen kirjoituksensa!

Maria Rocher: Enchanté. Hauska rakastua!

Maria Rocher: Enchanté. Hauska rakastua!
Kustantaja: Teos 2012
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kotimainen chick lit-romaani
Sivuja: 307

Jos asian ilmaisi suoraan, voisi tunnustaa, että melko pian sivistyneet kahvilahetket muuttuivat yhä riehakkaammiksi, sivistynyt elämäntapamme alkoi rapistua. Vietimme paljon, todella paljon aikaa röyhkeän aktiiviseen miesten metsästykseen. Eikä kohteena ollut mitkä tahansa perusjampat vaan aidot, oikeat Ranskalaiset Miehet. Mieluiten aidot Pariisilaiset Miehet.

Suomalainen Vera haaveilee Ranskalaisesta Rakastajasta, minkä vuoksi hän muuttaa asumaan Pariisiin yhdessä ystävänsä Moonan sekä sylikoiransa Philippen kanssa. Ja mikäs on kaupunkiin asettuessa, kun Vera on rakastanut Pariisia viisivuotiaasta lähtien, puhuu täydellistä ranskaa, on kaunis, rikas ja vapaa sekä omaa tietenkin vaatekaapillisen laatuvaatteita. Komeita ja puoleensavetäviä miehiä rakkauden pääkaupungissa toki riittääkin, mutta sitä oikeaa ei tunnu osuvan kohdalle. Vera kohtaa miehen toisensa jälkeen; on ranskalaisia, suomenruotsalaisia ja kaikkea siltä väliltä, mutta aina joku on törkimys, toinen kalju, kolmas liian itsehyväinen.  Kohdalle osuu kuitenkin jumalainen Jean-Baptiste: komea, huomaavainen, herkkä ja ennen kaikkea ranskalainen. Joko korkeissa koroissaan ja chanelissaan viihtyvä Vera onnistuu kohtaamaan sen miehen, jonka kanssa viettää loppuelämänsä tai ainakin loma Korsikalla?

Suomalaisen, taiteilijanimi Maria Rocherin taakse kätkeytyvän esikoiskirjailijan romaani Enchanté. Hauska rakastua! (2012) kertoo rakkaudenkipeästä Pariisissa, Suomessa ja hetkittäin muuallakin. Hauskaneleganttia kanttaan myötenkin kirjaa lupaa jotain, mitä toisinaan kaipaan välipalakirjallisuudeksi: kotimaista chick litiä. Olen huomannut sen vaikeaksi tyylilajiksi, sillä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen ollut varsin pettynyt genren suomalaisiin edustajiin. Maria Rocherin kirja vaikutti heti kättelyssä raikkaalta tuttavuudelta. Enchanté, todellakin! Kohtaisinko viimein sellaisen lajityypin romaanin, johon ihastuisin varauksetta ja jonka parissa viihtyisin ainakin samppajakuplaisen tuokion ajan?

Homma ei edennyt asetettuja tavoitteita kohti. Se tökki kuin olisi karauttanut rullaluistimilla hietikolle. Takana oli reilu kuukausi kaupungissa, joka alkoi totta puhuen osoittautua hulluuden hillittömäksi ylistykseksi rakkauden pääkaupungin sijasta. Kaikenlaiselle idiotismille oli annettu tilaa ja oli toiveikkaana poikettu jopa alkuperäisestä ranskalaismiessuunnitelmasta. Duunia oli painettu helvetisti eikä ylityökorvauksia herunut. Muutamaa limaista suudelmaa lukuunottamatta.

No, minulla pieni asenneongelmani ei kadonnut minnekään eikä minulla ollut samppanjaakaan, vaan saksalaista Rieslingiä. Ehkä sen hapokkuus söi osan kirjanautinnostani. Enchanté. Hauska rakastua! on vauhdikas kirja. Se pursuaa sinkoilua niin ihmisten kuin tuotemerkkienkin välillä, kaikkea maustetaan annoksella Marcel Proustia. Rocher tuntee edustamansa lajityypin erinomaisesti. Järjellä ja tunteella-blogin Susa kirjoitti jokun aika sitten mainion tekstin chick litistä. Hänen mukaansa genren tyypillisimpiä piirteitä ovat muun muassa 20-40-vuotias päähenkilö, rakkaudenkaipuu, shoppailu sekä tapahtuminen sijoittuminen kaupungin vilkkaaseen sykkeeseen. Tämä kaikki täyttyy Rocherin kirjassa. Vera on täydellinen sinkkukirjan päähenkilö, mutta minun makuuni hän on kaikkine ongelmineenkin liiankin täydellinen.

Rochier rakentaa kirjansa kulttuurisille ja sukupuolisille eroille. Naiset ja miehet ovat kuin eri planeetoilta: nainen haluaa rakastua, mies vapaata rakkautta. Ranskalaiset ovat jumalallisia ja tyylitajuisia niin vaatteidensa, keskustelutaitonsa kuin ruokiensakin osalta. Noutopitsa, pinaattikeitto ja ruisleipä edustavat ikävää suomalaisuutta, sitä samaa kuin piereskelevät ja itsetyytyväiset miehetkin. Ymmärrän hyvin Rocherin romaanin parodisen otteen, mutta siitä huolimatta aloin suorastaan kaivata Enni Mustosen lomittajaromaaneja, jotka itse asiassa menevät hyvin maaseutumaisen chick litin piiriin (osataanhan sitä siis Suomessakin!). Kyllä minäkin suussasulavaa tarte tatinia ja rapeaa patonkia rakastan eikä pinaattikeittokaan oikein maistu, mutta ruisleipää ei saa pilkata (kirosana).

Rocherin kirja uuvuttaa. Tämä johtuu siitä, että romaanissa on aivan liikaa kaikkea: liikaa miehiä, liikaa upgreidaamista, liikaa nokkeluushakuista dialogia, liikaa toistoa. Pintaliitoa jopa silloin, kun mennään matalalla. Kuinka ärsyttävää! Etenkin kirjan alkupuolella tuskastuin romaanin kulkuun, se tuntui juuttuvan muka-nokkeluuteen, mutta kunhan totuin Veeran muotisanoja vilisevään kerrontaan, parani romaani loppuaan kohti. Teoksen pinnan alla kulkee myös toisenlainen taso, jonka tunnistaa ja joka paikoin kosketttaa, mutta jota ainakaan minä en täysin saavuttanut. Kirja olisi kaivannut napakkaa toimittamista, koska nyt tarina tuntuu paikoin hukkuvan kaiken paljouden alle. Varmasti rakkautta etsivän ja välillä kolhujakin kokevan sinkkunaisen chanelintuoksuinen elämä houkuttelee ympärilleen kokonaisen joukon hännysteleviä miehiä, mutta vähemmälläkin tulisi toimeen. Se mahdollinen oikea on totta kai selvillä ja silti Rocherin onnistuu pitää yllä jännite sen suhteen, miten Veran käy. Tuo jännite on pariisilaiskuvauksen ohella kirjan parasta antia.

Huonoimmillaan Rocher tuskatuttaa, parhaimmillaan hän onneksi osaa sekä ilahduttaa että liikuttaa. Puutteistaan huolimatta Enchantéssa on paljon hyviä aineksia, kuten ystävyyden voima, eikä kirjasta puutu viehätystä. Erikseen onkin mainittava, että Pariisin ystäville kirja antanee paljon aina sisäkannen ihastuttavia kuvakollaaseja myöten. Toki Rocher kuvailee kaupunkia sellaisin kuvin, jotka ovat elokuvista ja matkaoppaista tuttuja, mutta hän tuntee kaupungin ja kuvaa sitä suurella rakkaudella. Île Saint-Louisin katusoittajat, Sacre Coeurin kupeesta ihaillut kaupungin valot tai Jean-Baptisten kattoterassilta ihailtu tähtitaivas tuovat Grand Tour de Parisin lähelle lukijaakin. Kirjan luettuani aloin potea matkakuumetta kaupunkiin, jossa kävin viime toukokuussa. Kuinka ihanaa olisikaan päästä taas noihin maisemiin. Eikä se samppanjakaan pahaksi olisi.

Vaikka en erityisemmin ihastunut kirjan maailmaan, hakkaa Rocherin romaani viime syksynä lukemani kotimaisen chick lit-kirjan mennen tullen. Veran Pariisissa taivas on juuri sellainen kuin pitääkin: se valaisee kirkkaudellaan koko kaupungin. Kun aurinko kimmeltää Seinen pinnalla ja askel käy Musée d'Orseyn suuntaan, kun kaakao on pehmeää ja croissantit loistavia, on lukijankin pakko tuntea olonsa onnelliseksi - ainakin tuokion verran.

**½

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: Mieses karma 2007
Suomentanut: Tiina Hakala
Ulkomainen romaani, Saksa
Sivuja: 280


"Tämä ei ole painajaista."
"Onko tämä hallusinaatiota?"
"Ei hallusinaatiotakaan."
"Mitä tämä sitten on?" minä kysyin ja arvasin jo, etten pitäisi vastauksesta.
"Tämä on sinun uusi elämäsi."
Silloin hennot koipeni alkoivat tutista, ja tuntosarveni heilahtelivat järkytyksestä.

Kim Lange, eräs Saksan merkittävimmistä ja kuuluisimmista televisiotoimittajista on oikea uratykki. Hienoissa muotiluomuksissaan hän on tottunut alansa arvostetuimpien palkintojen tulvaan, hänellä on runsaasti alaisia joille kiukutella sekä taidokas rakastajakin. Vain kotiarki ei aivan suju Kimin avioliiton rakoillessa: Kimin mies Alex on pariskunnan viisivuotiaalle tyttärelle Lillylle rakastava ja läheinen vanhempi, mitä Kim ei ole koskaan osannut olla. Kimin nousujohteinen ura ja koko elämä katkeaa, kun hän jää venäläisestä avaruusaluksesta pudonneen lavuaarin alle ja kuolee. Tästä alkaa Kimin uusi elämä, ja toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen.

David Safierin romaanin Huonon karman (2007/2011) keskeisidea pyörii sielunvaelluksen humoristisessa kuvailussa. Kuoleman jälkeen Kimille ilmestyvä buddhalainen muurahainen osoittaa, ettei Kim ole elänyt kovin hyvää elämää. Täten hänen on määrä elää työläismuurahaisen kehossa ja pyrkiä hyvyydellä saavuttamaan eräänlaisen inkarnaatio-opin seuraava ja sitä seuraava pykälä hyvää karmaa hankkimalla. Kim alkaa kaivata paitsi ihmiskehoaan, myös perhettään ja päättää aloittaa määrätietoisen hyvän kilvoittelun. Sielunvaellusseurakseen Kim saa kuuluisan Casanovan, joka tavoilleen uskollisena on elänyt muurahaisena jo satojen elämien ajan. Kuinka Kim onnistuu hyvän karman keräämisessä? Onko hänen enää koskaan mahdollista tehdä sovinto perheensä kanssa?

Huonon karman idea on erinomainen: kuolemansa jälkeen hyvää karmaa keräävän entisen uratykin sekä muurahaisenakin hieman elostelevan Casanovan yhteinen sielunvaellus lupaa hervottoman hauskaa seikkailua, joten odotin lukevani mainion välipalakirjan, joka ilahduttaa hieman absurdilla aihepiirillään. 

Minä näin valon.
Se muuttui yhä kirkkaammaksi.
Se oli ihmeen kaunis.
Se ympäröi minut.

Arvasin kuitenkin, että valo jättäisi minut jälleen. Ponnistin kaikki voimani, etten olisi antautunut syleilemään sitä. Sulauduin siihen. En halunnut kokea enää uudelleen samanlaista pettymystä.

Lunastiko Huono karma sitten lupauksensa? Minun kohdallani niin ei valitettavasti käynyt. Kirjan kaksi suurinta ongelmaa ovat vitsin venyminen sekä stereotyyppisyys. Ok, aina uudelleen ja uudelleen kuollessaan Kim näkee valon muuttuu muurahaiseksi, sitten hamsteriksi (vai marsuko se oli?), välillä kastemadoksi, sitten lehmäksi, koiraksi ja niin edelleen. Hyvän tai huonon karman aikaansaamat lukuisat uudelleensyntymät eivät tuo mitään uutta tarinaan, jossa monessa kehossa vain käväistään. Olisin ihan mielelläni voinut lukea hieman enemmän vaikkapa Kimin elämästä kastematona, sillä kaksineuvoisuus olisi voinut tuoda omaa, hieman rohkeampaa huumoria nyt hyvin konventionaaliseen romaaniin. Stereotyyppinen Huono karma on melkein kaikessa: uranainen Kim on kylmä nainen, joka ei osaa olla perheensä kanssa. Kun hän kuolee, täytyy hänen hankkia hyvää karmaa ja pyrkiä hyväksi, äidilliseksi naiseksi. Safierin naiskuva ärsytti minua ehkä kaikkein eniten. Menestyvät ihmiset ovat pinnallisia, ulkonäkökeskeisiä laatuviinien juojia. Työttömät ja duunarit sen sijaan elävät tietenkin ikävässä läävässä betonilähiössä ja voivat lihavana ruhona syödä havaijipitsaa vaaleanpunaisissa alushousuissaan. Minun on pakko sanoa, että kirjan hauskaksi naamioitu asenteellisuus - suuntaan tai toiseen - sai minut kiehumaan. Ihmiset eivät ole noin yksioikoisia, eivät toivottavasti edes humoristisiksi tarkoitetuissa romaaneissa. Romaanin parasta antia onkin tavoilleen uskollinen Casanova, joka on muurahaisen kehossa säälittävä ja kuitenkin ihailtavan itsevarma.

Onko Huonossa karmassa sitten mitään hyvää? Mitään sellaista, joka miellyttäisi minua? Erinomaisen ideansa lisäksi kirja on ärsyttävistä piirteistään huolimatta paikoin aidosti hauska. Se tuo hymyn huulille ja kirjaa bussissa lukiessani taisin nauraa ääneen. Safierin kerronta rullaa mainiosti, se ei pysähdy, ei kikkaile, vaan kertoo yhden naisen sekä kuuluisan Casanovan sielunvaelluksesta siihen malliin, että kyseessä on selvä page turner. Ja vaikka Kim on kaikkea muuta kuin miellyttävä nainen, tulee hänen pyrkimyksiään kohti parempaa karmaa seurattua lämmöllä. Hyvänen aika sentään, minähän ihan kiinnyin Kimiin. Jokainen ansaitsee oikeaa rakkautta ja huolenpitoa, elipä sitten ihmisenä tai eläimenä, eikö vaan?

Suosittelen Huonoa karmaa kaikille niille, jotka kaipaavat kevyttä lukemista, mutta haluavat karttaa kaikken tavanomaisimpia chicklit- tai huumoriteoksia. Vaikken itse kirjalle lämmennyt, tuo Safierin mainio tarina energiaa ja lämpöä vaikkapa sydäntalven päiviin. Niin - ja kirjan kansi on tietenkin kerrassaan riemastuttava.


**½ (tämä tällaisena itseni kanssa käymieni neuvottelujen jälkeisenä tasapainottavana arvosanana, pidin kirjasta kahden tähden verran, mutta omaperäisyydestään ja paikoin aidosta hauskuudestaan kirja ansaitsisi kolmekin tähteä. Tämä osuu juuri siihen puoliväliin.)

Monet ovat pitäneet Huonosta karmasta minua enemmän. Kirjan lukeneet myös Mari A., Susa, anni. M., Maija, Kata sekä Norkku.
Kirjalla nappaan myös pisteen Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansikuva: Anna Makkonen
Kotimainen chick lit-romaani
Sivuja: 219

Laran särkyneen sydämen päiväkirja - Osa 98
1. Ala vetää, Eric
2. Get lost, Eric
3. Vaffanculo, Eric
4. Gasse-toi, Eric
5. Dra åy helvete, Eric

Heti alkuun minun on tunnustettava, että odotin suomalaiselta nokkelaksikin mainostetulta chick litiltä paljon. Tai en paljon kaunokirjallisena teoksena, mutta sellaisena ihanan kepeänä välipalakirjana, tämän vuoden rakkaana hömppänäni, eräänlaisena kepeänä mansikkaisena kuohuviininä: sellaisena helppona, helposti unohtuvana, mutta tismalleen oikeana keventämään arkea joskus harvakseltaan ja pieninä annoksina. Mansikkainen kuohuviini häviää kuitenkin mielestäni kuivalle kuovuvaiselle mennen tulleen, ja minun on todettava, että menin korkokengissä metsään Kira Poutasen Rakkautta on the rocksin (2011) kanssa.

Poutasen aikaisemmista kirjoista Rakkautta au lait (2009) ja Rakkautta al dente (2010) varmasti monille tuttu Pariisin seurapiireissä liikkuva suomalainen Lara Autio huomaa, ettei hänen ihana poikaystävänsä Eric olekaan samaa mieltä suhteen vakavuudesta ja että koko Ericin esittämä kosinta on ollut väärinkäsitys. Larasta tuntuu kuin joku sahaisi moottorisahalla hänen sydäntään viipaleiksi. Onneksi, enivei, on rikas ja botoxkasvoinen ystävätär Candance, jonka  kanssa käydyn keskustelun lopputuloksena Lara päättää ottaa yliotteen omasta elämästään ja löytää itsensä lentokoneesta matkalla New Yorkiin.

New Yorkissa Lara pääsee opiskelemaan muotisuunnitelua yhdessä varsin erikoislaatuisen kämppäkaverinsa Jimmyn Shoen kanssa. Kaksikko paiskii hurjasti töitä, opiskelee sekä ennen kaikkea kiitää Ison Omenan yöelämässä Sinkkuelämää-sarjan Carrien ja Charlotten hengessä Killer-asut päällä. Kaiken kiireen ja pintaliidon keskelläkin pala Laran sydän tuntuu sykkivän vanhan mantereen suuntaan...

Niin että se siitä sitten. Ja nyt sitä ollaan taas lähtoruudussa itkemässä särkynyttä sydäntä ja niin järjettömän kaukana häistä, perheestä ja yhteisistä tv-illoista kuin vain mitenkään on mahdollista. Mahtavaa! Hyvä Lara! Jatka vain samaan malliin, niin elät hurjaa sinkkuelämää vielä vanhainkodissakin.

Rakkautta on the rocks on tyylipuhdas chick lit-kirja. Poutanen selvästikin hallitsee tyylilajin niin, että kirja itse asiassa muistuttaa melkein mitä tahansa genren kirjaa. On kariutunut rakkaus, romanttista seikkailua, uran luomista toilailun merkeissä, hauskoja ja sydämellisiä sivuhenkilöitä sekä kaupunkimaisemia. Se on Lara Aution tarinan siunaus ja kirous: on mukava lukea kirjaa, joka tuntuu ihmeesti tutulta ja naurattaakin, mutta samalla on harmillista, ettei suomalainen chick lit tuo mitään uutta, mitään sellaista jota ei olisi lukenut aikaisemminkin. Itse asiassa kirja on tyhjempi kuin brittiläiset esikuvansa. Helen Fieldingin Bridget Jonesien nokkeluudesta saa vain haaveilla ja Sophie Kinsellankin, johon ehkä Poutasta eniten vertaisin, revittely brittiläisten yhteiskuntaluokkien kustannuksella jää uupumaan. Rakkautta on the rocks saa toki nauramaan ja eläytymäänkin Laran sydänsuruihin ja seikkailuihin muotimaailmassa, mutta se on hauskuudestaan huolimatta hieman tuskallista luettavaa.

Eniten tuskastuttaa romaanin kieli: WFT? OMG? Miksi käyttää sähköpostilyhenteitä silloin, kun henkilöt eivät kirjoita sähköpostia tai surffaa netissä, vaan puhuvat toisilleen? Repliikkeihin olisi ihan hyvin voinut kirjoittaa reilusti, että what the fuck. Silloin olisi välttynyt sellaiselta ololta, että lukee pikakirjoitusta eikä kaunokirjallisuutta. Laran elämässä moni asia on yhyy tai EVVK. Haloo! Onneksi sentään on skumppaa ja macaronleivoksia mainion pariisilaisystävättären kanssa. Kirjan sivuhenkilöt ovatkin kaikessa muovisuudessaan mainioita, mutta Laraan itseensä en tämän yhden kirjan perusteella osannut kiintyä. Minulle jäi sellainen olo, että Poutanen pystyisi parempaankin.

Olisin halunnut pitää Rakkautta on the rockista, sillä toivoin särkyneille sydämille omistetun kirjan sykähdyttävän nauru- ja itkuhermojani edes hieman. Mutta ei, ei sitten tippaakaan. Tätä ennen olin lukenut Poutaselta vain Finlandia Juniorilla palkitun syömishäiriökuvauksen Ihana meri, jota suosittelen kenelle vain. Se on hieno ja puhutteleva kirja. Samoin nautin Poutasen kääntäjäntyöstä Benjamin Lacomben ja Sébastian Perezin Pienen noidan / Lumoojien sukua-kuvakirjan kohdalla. Odotin mainitsemieni kirjojen vuoksi paljon, mutta nyt annan suosiolla edellisten Lara Autio-kirjojen jäädä niitä paremmin arvostavien luettavaksi. Poutasen mahdollisia vakavampia kirjoja aion kyllä lukea, jos sellaisia on tulossa.

Joskus on hyvä mennä oman kirjallisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta useimmiten on syytä uskoa, että omassa lukijanlestissään pysyminen kannattaa.

**

Kirjan on lukenut myös Mari A. jonka kanssa taidan olla aika samoilla linjoilla.

~Elina Tiilikka: Punainen mekko~

Mutta entä ne, jotka huoraavat omasta tahdostaan ja näyttävät pitkää nenää yleiselle mielipiteelle tai moraalisille kysymyksille? Uskoin, että hommaa pystyi tekemään terve, kokonainen ihminen.
Säikähdin huomatessani, että olin jo salaa mielessäni tehnyt päätöksen. Äidin kanssa käymäni keskustelunpätkä palasi mieleeni ja koin tunnontuskia. Pettäisinkö sukuni, jos lähtisin niin arveluttavalle uralle? En ollut huolissani itsestäni, ainoastaan siitä, että äiti saisi joskus tietää.

Mitähän osaisin tästä kirjasta sanoa? Elina Tiilikan Punainen mekko (Gummerus 2010) on monille kirjabloggaajille tuttu ja monet kirjaa lukemattomatkin muistanevat kirjasta ja Tiilikasta kirjoitetut naisten- ja sanomalehtijutut vuoden takaa. Punainen mekko perustuu ainakin löyhästi Tiilikan omiin kokemuksiin prostituoituna.

Noora on parikymppinen oman elämänsä vetelehtijä. Häntä ei huvita hakeutua töihin, vaan jättää siivojanpestinsä yhden työpäivän jälkeen. Päivät sujuvat nettisurffailun, satunnaisten kaverikeskustelujen ja äidin motkotuksen merkeissä. Vuokra on rästissä ja sähkölasku maksamatta. Noora kokee, että jos jonkun tavaran, kuten kondomit, voi saada helposti varastamisen myötä ilmaiseksi, miksi niistä pitäisi maksaa. Hän vaikuttaa heti kirjan alussa jotenkin selkärangattomalta ja omaa silti huonon itsetunnon. Sattuman oikusta Noora osuu nettisivulle, jolla haetaan stripparia. Hän päätyy esiintymään kauas Huittisiin, muttei koe tanssimista omakseen. Seksi on paljon helpompaa. Noora laittaa kokeeksi ilmoituksen internetisivulle ja alkaa pian saada puhelinsoittoja. Ennen pitkää hänellä on prepaid-liittymällä varustettu bisnespuhelin sekä liuta nuoria ja vanhoja, impotentteja ja taitavia, ujoja, ryhdikkäitä, vammaisia ja kovanaamaisia asiakkaita. Mihinkään erikoisuuksiin Noora ei suostu ja oppii olemaan puhelimessakin tarvittavan tyly.

Raha tuntuu määräävän Nooran elämää. Hän tienaa ilotyttönä olemisella hyvin ja kuluttaa sen mukaisesti. Siksi rahapula on ainainen ja melko häikäilemättä Noora hakee rahaa sossusta. Työkeikoilla tuntuu saavan lisää rahaa, mutta toki myös sukupuolitaudin, itseinhoa sekä yksinäisyyttä, jonka lievittäjänä seksikumppanit tietämättään toimivat. Likaiset astiat ja käytetyt kondomit lojuvat rinnakkain Nooran asunnon pöydällä ja hän syö makaronia suoraan kattilasta kunnes saa taas uutta ponta työskentelyyn. Kaiken keskellä Noora vain on, hän ei juuri näytä tuntevan mitään eikä saa lukijassakaan aikaan juuri muita tunnereaktioita kuin ihmettelyä siitä, onko Noora masentunut.

Mutta joinakin päivinä olin varma, että olisin ikuisesti tässä oravanpyörässä, josta ei yksin ole mahdollista päästä irti. Tunsin häpäiseväni ruumiini ja itseni kokonaan antamalla vieraiden koskea muhun. Yleensä tunne meni ohi seuraavana päivänä, jolloin en ollut muistavinani edellispäivän lupausta lopettaa nämä hommat. Helppo raha oli huumetta. Samoin itsensä satuttaminen.

Helppoa rahaa: Satanen, jopa kaksi puolen tunnin panosta, joka oikeasti saattaa kestää vain viisi minuuttia.  Kirjaa lukiessa minua alkoi ärsyttää Nooran asenne kaikkeen. Mikään työ tai lopulta edes sosiaalituki ei kelpaa. Ymmärrän kyllä, että siivoojana toimiminen on fyysisesti raskasta, mutta Nooralla ei ole lukion jälkeen minkäänlaista koulutusta eikä edes opiskelupaikkaa, jota hän ei yritäkään hakea. Miten joku voi olla niin lahnamainen?

Tiilikka kirjoittaa puhekieltä. En ole suuri puhekielen ystävä kaunokirjallisuuden suhteen, mutta Punaisessa mekossa puhekielisyys toimii tyylikeinona varsin hyvin. Tarina on selvästi vain ja ainoastaan Nooran tarina, muut henkilöt ovat statisteja, vaikka Tiilikka yrittää kuvailla Nooran äitisuhdetta ja antaa äidin motkotuksesta eräänlaisen syyn hankkiutua huoran hommiin. Kun Noora saa rahaa seksistä, ei hänen tarvitse kinuta sitä äidiltään.

Suosittelenko Punaista mekkoa muiden luettavaksi? En osaa sanoa. Jos haluaa tarkastella prostituutiota yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuulla yhden naisen tarinan, niin kyllä tämä lukemisen arvoinen on, mutta prostituutiosta on julkaistu hyvää tutkimuskirjallisuuttakin. Jos taas kaiken tuon vereslihalle saakka yltävän jyystämisen ja keltahampaisten asiakkaiden kohtaaminen tuntuu puuduttavalta, tylsältä tai vaikealta, en voi kirjaa suositella. En myöskään voi sanoa pitäneeni kirjasta, vaikka luin sen yhdessä illassa. Kaunokirjana Punainen mekko ei mielestäni ole vahva, mutta paljaana kertomuksena se kyllä kantaa. Eläinten ystävänä järkytyin ja voin kuvainnollisesti pahoin yhdestä kirjan kohtauksesta. Sen sijaan Nooran kohtaamiset asiakkaiden kanssa jättivät minut kylmäksi.

Noora ei lopulta pysty näyttämään pitkää nenää moraalisille kysymyksille. Kuulostakoot kuinka kuluneelta (etenkin tämän kirjan kohdalla) tahansa, niin voin sanoa tuntevani ainoastaan kiitollisuutta siitä, että opiskeluaikoina kituutin opintorahalla ja kesäisin paiskin töitä muun muassa toimiston juoksutyttönä, mansikanpoimijana ja pikaruokaravintolan kassana. Ei sillä, että prostituutio olisi koskaan edes käynyt mielessäni. Ehkä siksi en voi tai halua kirjan Nooraa koskaan ymmärtääkään eikä hän minua henkilöhahmona juuri koskettanut.

**

P.S. Punaisesta mekosta on kirjoittanut ainakin Anni m., Hanna sekä Susa P (vanhassa kirjastossaan).

~Paulo Coelho: Valkyriat~

Me emme ole yksin.

Paulo Coelhon uusin suomennos Valkyriat (Bazar 2010) on hänen neljäs romaaninsa, joka ilmestyi suursuosion saaneen Alkemistin jälkeen vuonna 1992. Suomeksi tämä Coelhon omaelämäkerrallinen romaani ilmestyi vasta nyt.

Valkyriat kertoo Paulosta ja tämän vaimosta (niin oletan) Chrisistä matkalla Yhdysvaltain etelässä Mojaven aavikolla lähellä Meksikon rajaa. Menneisyyden haamut vainoavat Pauloa, samoin vaimoon kohdistuvan rakkauden ja nopean (muihin) ihastumisen rajamailla olo mietityttää. Matkallaan he kohtaavat joukon moottoripyörällä matkaavia naisia, valkyrioita, joita etelän punaniskat epäilevät lesboiksi, mutta jotka iskevät miehiä, juovat olutta ja puhuvat kauniisti rakkaudesta ja Jumalasta.

Miksi tuhoamme sen mitä rakastamme eniten?

Valkyriat on matkakirja kahdessa suhteessa. Se on perinteinen road trip pölyävän kuumassa etelässä sekä samaan aikaan matka mieleen ja uskoon. Keskeistä on löytää ero ihastumisen huuman ja todellisen rakkauden välillä sekä tehdä rauha oman menneisyytensä kanssa.

Valkyriat on myös hyvin tyypillinen Coelhon kirja. Mukana on niin Raamattua etenkin Saarnaajan osalta, enkeleitä kuin valoa sekä pimeyttä Coelhon omakohtaisissa muistelmissa magian ja kidutusten maailmassa. Menneisyys näyttäytyy sekä ahdistavana että vapauttavana. Vastauksia Paulon kysymyksiin antavat valkyriat, jotka harjoittavat kristinuskosta ammentavaa uskontoaan kauniiden rituaalien ja rukousten muodossa. He ovat jonkinlaisia elementaristeja käyttäen rituaaleissaan maan, ilman, tulen ja veden metafysiikkaa.

Kuten aina Coelhon kohdalla, en saa otetta hänen filosofiastaan. En ymmärrä, ehken haluakaan ymmärtää, sen tarkoitusperiä. Sen sijaan koen virkistävänä sen, ettei Valkyrioissa kyse ole vanhemman miehen ja nuoren naisen välisestä seksin kautta tapahtuvasta henkisestä puhdistumisesta, kuten vaikkapa Bridassa, vaan keskiössä on Coelho itse omie ajatuksineen. Teos on luultavasti eräs Coelhon henkilökohtaisimmista ja hänen faneilleen Valkyriat tulee kuin kauniina paluuna Alkemistin aloittamalle tielle.

Jos rakastamme itseämme, maailma muuttuu. Rakkauden valo hajottaa syyllisyyden pimeyden. Pidä meidät lujina rakkaudessa.

Kukapa ei haluaisi pysyä lujana rakkaudessa? Valkyriat on kantensa sekä joidenkin ajatustensa osalta todella kaunis kirja. Minulle tämän arvion kirjoittaminen oli kuitenkin vaikeaa, koska olen aikaisemminkin Bridan sekä Veronika päättää kuolla-romaanin kohdalla kertonut, etten erityisemmin pidä Coelhosta, vaikka jotain kiehtovaa hänen teksteistään löydänkin. Valkyriat vahvisti ajatuksiani. Kirjassa on liikaa kevytfilosofiaa ja epämääräisiä maailmankatsomuksellisia seikkoja, jotta kirja vakuuttaisi minut. En ole hänen otollisinta yleisöään. Coelhon ystävät sen sijaan takuulla löytävät tästä kirjasta paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä kuin vaikkapa muutama vuosi sitten ilmestyneestä Bridasta.

Olipa Coelhosta ja hänen teksteistään mitä mieltä tahansa, ne eivät jätä kylmäksi. Coelhoa on ihana inhota ja hänestä on hyvä pitää.

**

~Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot~

Barcelonan kohtu oli suuri ja tyhjä ja se aiottiin täyttää muistinpalasilla. Barcelona, historia ja nykypäivä, vanhojen rakennusten tilalle rakennettavat uudet talot, joukko karttoja, vampyyri ja paholaisen poika, inkvisitio ja nykyaika, sirpaleista koottavia muistoja, sukusalaisuuksia, kostoa ja arkeologin koulutuksen saanut nainen. Kuulostaako tutulta?

Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot kantaa mukanaan kaikuja monista viime aikoina suosituiksi tulleista kirjoista, kuten Tuulen varjosta ja Meren katedraalista, joissa historia sekoittuu nykypäivään ja yliluonnollinen faktatietoon. Dekkaria, kauhutarinaa ja historiallista romaania sekoittava tarina alkaa minä-kertojana toimivan varjojen miehen syntymisestä Barcelonan pahamaineisessa bordellissa, jonka prostituoidut ovat orjia. Aikuisen miehen kasvot jo vauvana omaava Ajaton (kutsukaamme häntä siksi) kasvaa, muttei vanhene, vaan elää Barcelonassa ikuisesti.

Hänestä tulee Barcelonan viemäreissa ajelehtiva varjo, samanlainen kuin huorat, parittajat, pyövelit ja kiduttajat. Samaan aikaan hän kuitenkin on niin erilainen, iätön ja kuolematon. Kuolemattomuus on toisaalta kuin kirous; Ajaton joutuu elämään piilotellen ja paossa, henkipattona ja menestyneenäkin valheellisen henkilöllisyyden turvin. Toisaalta se on rikkaus, koska kukaan muu ei voi omata samanlaista vuosisatoja vanhaa sivistystä ja suhteuttaa tietojaan nykyaikaan. Ajattomasta tuleekin ensin hakattu ja inkvisition piinaama kummajainen, menestynyt pappi, lääkäri ja liikemies.

Nykyajan Barcelonassa vauras liikemies löydetään kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu verenhukka, vaikkei missään näy verta, ainoastaan jälki kaulalla. Asianajaja Marcos Solana sekä hänen apulaisensa, historiantutkija ja arkeologi (sekä lakitoimiston sihteeri, hmm!) Marta Vives alkavat tutkia tapausta kohdaten Barcelonan yläluokan ja kurjaliston edustajia. Käy ilmi, että menestys ja köyhyys ovat kulkeneet jatkumona sukupolvesta toiseen liittyen vahvasti kirkon rooliin sekä uskontosuhteeseen. Myös Martan suvun menneisyys alkaa kietoutua yhä syvemmin kaupungin menneisyyteen.

Kirjan päähenkilönä Ajattoman, Marcos Solanan ja Marta Vivesin ohella on Barcelona itse. Kaupunki ennen ja nyt, ajattomana ja varjoisana, eleganttina ja likaisena. Moriel esittää kirjassaan lukuisan määrän karttoja kuin vakuudeksi romaaninsa faktoista. Hän kuljettaa lukijansa maanalaisille kaduille sekä paikkoihin, joita ei enää ole olemassa kuin muistoissa. Toki myös turistien tuntemat La Ramblan alue sekä Santa Maria del Mar ja Sagrada Familian kirkko ovat keskeisellä sijalla romaanin tapahtumapaikoissa.

Morielin kirjan kiinnostavinta antia ovat juuri Barcelonan kuvaukset sekä teologiset keskustelut, joita käydään läpi ennen kaikkea teoksen loppupuolella Marta Vivesin ja Ajattoman kesken. Epäilys ja usko, ikuisuuden merkitys sekä Jumalan hyvyys ja paholaisen olemassaolo tulevat puiduksi sekä Ajattoman kerronnassa että hänen keskusteluissaan Martan kanssa. Lukiessani toivoin, että tuntisin roomalais-katolilaisuuden teologiaa hieman paremmin, koska esimerkiksi manaajan rooli oli riviluterilaiselle lukijalle vieras. Keskeistä Ajattoman pohdinnoissa ovat muun muassa kuuliaisuus Jumalan perustana sekä Lilithin ja Eevan rooli  voittajana ja häviäjänä. Inkvisition ajan kidutusvälineiden käyttöä Moriel kuvaa paikoin turhankin yksityiskohtaisesti.

Vaikka Moriel nostaa Vanhan testamentin ajan ensimmäiset naiset esille, on romaanin naiskuva melko miehinen. Martaa lukuunottamatta nainen tuntuu olevan väline: Huora, vaimo, avuton pikkutyttö, orja, melkein kuin eläin. Nainen voi ajatella, mutta hänen ei anneta sitä tehdä. Miehet toimivat ja ottavat vallan, kiduttavat, käyttävät hyväksi, raiskaavat. Vain Ajaton pysyttelee pääosin ulkopuolella, vaikka joutuukin todistamaan kaikkea.

Juoneltaan Ajattoman kaupungin varjot on jokseenkin epämääräinen, moneen asiaan viitataan, mutta esimerkiksi juuri inkvisition ajan toisinajattelijoista olisi ollut hyvä saada hieman lisätietoa. Moriel rakentelee itselleen selvästi rakkaan Barcelonan historiaa siinä määrin hartaasti, että putoaa kaduille unohtaen tarinankuljetuksen. Myös vampyyriteema jää puolitiehen. Lisäksi turhan monella henkilöllä, jopa Marcos Solanalla, on loppujen lopuksi pelkkä statistin osa.

Juonta paremmin Moriel kuljettaa tunnelmaa. Kurjat loukut, mahtavat katedraalit, kidustuskammiot ja nykyajan toimisto sekä kahvilat tulevat lukijaa liki. Samoin pelko ja inhotus, jopa rakkaus, ovat vahvasti läsnä. Romaanin suomennettu nimeke on hieno. Vaikka en pitänyt kirjasta juuri lainkaan, Barcelonan alamaailma on ja pysyy, vaikka heidän roolinsa muuttuvat. Huorat ja narrit elävät varjoina ajattoman kaupungin kujilla menneestä hamaan tulevaisuuteen.

PS. Enrique Moriel on salanimi barcelonalaiselle Francisco González Ledesmalle. Ledesma on kirjoittanut mm. tietokirjoja, seikkailukirjoja sekä televisiokäsikirjoituksia.