Pirkko Soininen: Signe

 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024
Kannen suunnittelu Mika Tuominen
224 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Valoherkkiä pintoja, lakanani, tyynyni – kun niille paistaa kevään valo.
   Mikä tässä valottuu?
   Minun ruumiin tässä valottuu lakanaa vasten.
   Nikkilän käärinliinat.

Vuosina 1862–1942 elänyt Signe Brander oli valokuvaaja, joka tunnetaan etenkin puhuttelevista Helsinki-kuvistaan: paikoista, ihmisistä, nykysilmin katsottuna historian kerrostumista. Onkin ilo, että Branderista on kirjoitettu nyt romaani: Pirkko Soinisen Signe.

Romaanin alku kuljettaa lukijansa Sipooseen Nikkilän sairaalaan, jossa kuumehoureinen Signe viettää elämänsä viimeisiä päiviä. Sairaalahuoneen laudoitetut ikkunat muistuttavat Signeä camera obscurasta, mikä saa hänet muistelemaan omaa elämäänsä: ihmisiä, paikkoja, valokuvausta. Noiden sairaalaosioiden ja menneen välillä Signe-romaani vuorottelee. Soinisen kieli on kaunista ja tiivistä, kerronta etenee ja osaa myös pysähtyä. Romaanin rakenne toimii: iäkkään Signen ja nuoremman, saman ihmisen, kokemuksista syntyy yksi elämä. Nikkilässä Signellä ei ole enää juuri aikaa jäljellä, mutta muistoissa kaikki ikään kuin herää eloon.

Jäljensin todellisuutta ja rakastin sitä.

Soininen on perehtynyt tarkkaan teoksensa aihepiiriin. Hän piirtää sanoillaan Signen elämän paikat, mukulakiviset kadut, valokuvaajan palkkiot. työn Helsingin tallettajana ja kaluston raskauden (matkalaukut tosiaankin painoivat paljon!), ihmiset ja kohtaamiset kuvien taustalla (miten esim. Kruununhaan Mariebad-sauna-kuva on syntynyt). Toki myös Signen oma elämä saa osansa, mm. kipeä äitisuhde. Soininen kirjoittaa, miten "valokuva on jälki, painauma historiassa", ja sellainen on myös Signe, romaani: historiallisesti tarkkaan piirtyvä kuva Signe Branderista ja hänen elämäntyöstään. Samalla rinnalla kulkee Suomen historiaa: itsenäistymisen aika, työläisten oikeudet, sodat, Urho Kaleva Kekkonenkin puhuu radiossa.

Kirjailija on tuttuni, joten: Pirkko, lämpimät onnittelut Signestä -- kirjasta, joka kulkee valokuvaajan jäljillä ja ajatuksissa, ja on kaunis kunnianosoitus Signe Branderille. <3

P.S. Kirjakuvan ylälaidassa oleva mustavalkoinen kuva ei liity Signe Branderiin, vaan on peräisin lapsuuteni kotipaikkakunnalta, jossa vanhoista kuvista on joitakin vuosia sitten teetetty metallisia postikortteja. Muuttuvaa (nykyistä) kaupunkia siinäkin.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021
382 sivua
Kotimainen romaani
(Ennakkokappale kustantamosta, romaani ilmestyy 26.1.2021)

Wivi hengittää syvään, on ihmeellistä, että joku ajattelee näin, mutta vielä ihmeellisempää on, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen kirjan sivuilla. Hän ei olisi uskaltanut, vaikka ajattelikin juuri näin. Jokin on muuttunut, jokin on muuttumassa, maailma, hän ja he siinä mukana.

Aamukävelyilläni eräs reiteistäni pitää sisällään pienen mutta julkisen salaisuuden: uusien omakotitalojen piilottamana, poissa näkyvistä mutta lujasti paikallaan sijaitsee Wivi Lönnin kesäasunto, mökki tai pieni huvila. Tiedän, missä huvila sijaitsee, mutta se kuuluu yksityiselle tontille. Kävellessäni siellä suunnalla ajattelen aina Wivi Lönniä, ensimmäistä merkittävää suomalaista naisarkkitehtia. Onneksi on monia paikkoja, maamerkkejä, joissa Lönnin työ näkyy julkisesti.

Lönnin elämästä en tiennyt oikeastaan mitään. Nyt tiedän enemmän, kaunokirjallisuuden kertomana. Pirkko Soinisen romaani Valosta rakentuvat huoneet kytkeytyy siihen kaunokirjallisuuden lajiin, jossa fiktio rakentuu todellisen henkilön ympärille. Edellisessä romaanissaan Ellen Soininen keskittyi Ellen Thesleffin elämään. En tiedä, voiko tätä oikeastaan kutsua lajityypiksi, mutta sen upeita edustajia ovat myös mm. Minna Rytisalon Rouva C., Johanna Venhon Ensimmäinen nainen sekä tietysti jo vuonna 2003 ilmestynyt Rakel Liehun Helene, jonka luin vasta viime keväänä. Kaikilla mainituilla kirjailijoilla on oma tapansa kirjoittaa, joten en tässä luetellessani rinnasta teoksia toisiinsa.

Valosta rakentuvat huoneet etenee kronologisesti Wivi Lönnin, nyt jo romaanihenkilö Wivin, elinvuosien mukaan ja yltää vuoteen 1932 saakka (Lönn kuoli vuonna 1966): lapsuus, nuoruus, opiskelu, aikuistuminen, työ ja ura, rakkaus. Kaiken Soininen kertoo toisaalta tarkkaan, toisaalta ilmavasti, tilaa antaen. On myönnettävä, että ihan aluksi en päässyt sisälle romaanin maailmaan. Lyhyet luvut ikään kuin kiisivät ohitseni, bongailin paikkoja ja nimiä, tunnistin paljon niistä hankaluuksista joita nuoren nainen alallaan kohtaa, ihastelin Wivin lahjakkuutta. Mutta jotain jäin kaipaamaan, jotain sellaista, joka rikkoisi varman päälle rakentuvan kronologian, jonka mukaisesti yhteiskunnalliset tapahtumat ja paikat lomittuvat työn ja yksityiselämän kanssa.

Soininen on tehnyt ihailtavan laajaa taustatutkimusta romaaniaan varten. Teoksen mittava lähdeluettelo sekä kaikki Lönnin jäljille vievät keskustelut ja matkat vakuuttavat. Ajankuva piirtyykin tarkkaan. 1900-luvun alkupuolen taide-elämä ja ihmiset, heidän lyhyempi tai pitempi – erikseen nostan esille Armas Lindgrenin – pistäytymisensä Wivin elämässä. Työ on, kuten aikansa muillakin uranaisilla, osin taistelua ja vakuuttelua omasta osaamisestaan aina opiskeluajoista ja -paikan saamisesta lähtien. Soininen saa arkkitehtuurin tuntumaan kiehtovalta, lukemisen lomassa googlailin Wivi Lönnin suunnittelemia rakennuksia. Kartalta poimin myös hänen elämänsä paikkoja aina Tampereelta, Tallinnasta ja Kulosaaresta alati kiehtovaan ja vapaamieliseen Pariisiin sekä lumihiutaleiden Säynätsaloon.

Jossain välissä lukemista tapahtui jotain, upposin romaaniin koko lailla täysin. Yksi syy uppoamiseen on varmasti Hanna Parviainen, Lönnin elämänkumppani, lämminkatseinen keskisuomalainen nainen. Miten hyvin Soininen saa Wivin ja Hannan suhteen elämään: kertomatta liikaa ja silti kaiken oleellisen. Hannan tähtisilmistä Wivi löytää kiinnekohdan ja kerronta vie, tulee liki.

Valosta rakentuvat huoneet on nopealukuinen mutta perusteellinen, kaunis romaani. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen Wivin uran ohella lämpö, joka väreilee Hannan tähtitornista lukijan sohvannurkkaan ja kauemmaskin:

Rakkautta tuskin saattoi olla koskaan liian vähän maailmankaikkeudessa, päinvastoin.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla
Bazar 2018
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti
302 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani

Maalauksessa on nainen, joka katselee itsetietoisen levollisesti suoraan taiteilijaan. Hän on pukeutunut vanhanaikaisesti, ehkä 1930- tai 40-luvun tyyliin. Toisessa kädessä on tupakka, toinen käsi lepää tuolin käsinojalla. Vaikka kuva on epäselvä, naisen katse vangitsee Salomen huomion. Siansaksalta vaikuttavasta uutisesta pomppaa esiin englanninkielinen sanapari Fred Elwell ja Girl with a Cigarette. Miten ihmeessä tällainen muotokuva on päätynyt saksien kera jonkun onnettoman belgialaisen rintaan.

Kaikki alkaa satunnaisseksistä ja yövieraan kertomasta murhauutisesta. Dokumenttiohjaaja Salome Virta on asettumassa Berliiniin, jossa hän kuulee yhdenillanromanssiltaan, belgialaiselta Jaanilta Antwerpenissä tehdyistä murhista, joissa uhrin rintaan on isketty Frederick Elwellin maalaus. Salome ei saa veriteoilta eikä maalaukselta rauhaa: kuka oli maalauksen nainen, miksi juuri hänen kuvansa on murhien keskiössä?

Aika lailla näihin aikoihin kaksi vuotta sitten luin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidemysteerin Nainen parvekkeella. Vaikka en varauksetta ihastunut kirjaan, niin nautin sen lukemisesta sen verran, että Sakset tyynyn alla kiinnosti minua siitä saakka kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Ja mikä ettei olisi kiinnostanut: upea, tunnelmaltaan vangitseva maalaus (katsokaa vaikka täältä) ja siihen kytkeytyvä mysteeri.

Joskus lukukaava toistaa itseään: Sakset tyynyn alla on kokemuksena hyvin samanlainen kuin Nainen parvekkeella, eli hetkittäin kliseinen, mutta vetävyytensä ansiosta ahmien luettava. Sellainen romaani, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka, mutta jota lukiessaan kokee sekä ärsyyntymistä että ihastumista.

Paras aloittaa ärsyyntymisestä. Ensiksi: Salome, josta muistelin pitäneeni Nainen parvekkeella -kirjaa lukiessani. Salome on toisaalta ihan mainio, onhan hän boheemi maailmannainen, joka ei pelkää leikata itse hiuksiaan ja jolle maistuu tuoppi jos toinenkin. Mutta Salome on jotenkin liiaksi tällaiseksi tehty, kuin yhteen hahmoon olisi nyt aasinhännän tapaan liitetty mahdollisimman paljon reteyttä. Sen vuoksi Salome ei tunnu kovin uskottavalta, vaan enemminkin rasittavalta sähläriltä. Koska hän on kuitenkin fiksu, nokkela ja osaa tutustua monenlaisiin ihmisiin, saattaa tuo päälleliimattu ronskius olla nyt joku vaihe vain (ja ronskius on hyvä, sitä ei vaan tarvitse vakuutella ihan niin paljon, lukija uskoo rivien väleistäkin).

Saksissa tyynyn alla on muitakin ihmiskuvaukseen liittyviä ärsyyntymisen aiheita, ennen kaikkea liika kliseisyys: paha tuntuu olevan yhtä tunnistettavissa kuin mustikkatahra valkoisella pöytäliinalla, mutta onneksi tässä Nuotio ja Soininen osaavat ainakin yhden henkilön kohdalla yllättää. Kolmas, mutta ehkä kuitenkin vain vähän ärsyttävä dimensio on romaaniin kasattujen teemojen runsaus: on taidetta, natseja ja vastarintaliikettä, uusoikeistolaisuutta, perhesuhteiden kipeyttä, hällä väliä -asennetta, ihastumisia ja niin edelleen. Tähän liittyen totean myös, että murhien motiivi olisi kaivannut hieman enemmän perusteluja, vaikka tulinkin yllätetyksi loppuratkaisun suhteen.

Kolikon parempi puoli kertoo sitten lukuihastumisesta. Ensiksi: nautin lukemastani, en olisi halunnut tauottaa lukemistani lainkaan, koska viihdyin – voi, miten viihdyinkin! Viihdyin, vaikka olisin halunnut läimäyttää Salomea (siis kuvainnollisesti, en oikeasti ole läimäyttelijä, minkä toki arvaattekin) ja vaikka hetkittäin tunsin ärtymystä. Silti Salomen seikkailut veivät mukanaan, niin hänen ihmissuhdesolmunsa kuin ennen kaikkea Eurooppaa laajalti luotaava seikkailutarina. Nautin siitä, miten koukuttavasti Nuotio ja Soininen tarinaansa kuljettavat, millaisen juonikudelman he ovat kutoneet, ja miten hyvin he kuvaavat miljöötä elettiinpä sitten kirjeiden kautta välittyvää toista maailmansotaa tai istuttiinpa Nainen parvekkeella -romaanista tutun Arvon lomakodin parvekkeella Maggiore-järvellä.

Toiseksi: ihastuin oitis sekä Elwellin tauluun että tämän kirjasarjan (toivon, että kolmas osakin ilmestyy joskus) ideaan – taidemysteeri, maalaustaide, lempeähkö rikosromaani, kuka sen teki -tarina.

Ja mikä parasta, oli hienoa tulla – sittenkin – yllätetyksi, kuten kunnon jännityskirjassa kuuluukin.

Vaikka kokonaisuudessa on muttansa, on Sakset tyynyn alla mainio pehmojännäri. Lukusukkula vaikka yhdeksi viikonlopuksi. Sellainen kirja, joka aikaansaa kaipuun taiteen pariin. Joten, jos tiedätte hyviä taidemysteerejä, niin otan ilolla vastaan suosituksia.

--

Myös Tuija on lukenut kirjan.

Pirkko Soininen: Ellen

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
Päällys Martti Ruokonen
189 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

13. tammikuuta 1894
Saavuin Firenzeen kolme päivää sitten. Mikä rauhallinen ja pittoreski kaupunki, ei sitä rasittavaksi käynyttä ihmispaljoutta jota vierastin Pariisissa. [--] Ja valo - miten erilainen valo täällä onkaan. Malttamaton sydän, siveltimet. Kaikki on kevyttä ja kuplivaa.

Ja:

29. huhtikuuta 1939
[--] Firenzen-aika on ohi. Minä suren, enkä sitten kuitenkaan, sillä meillä oli monta yhteistä, kaunista, välttämätöntä vuotta.

Miten kaupungista voi tulla ystävä, jopa rakastettu? Ja jopa 45 vuoden ajaksi? Kun nuori Ellen Thesleff saapuu Firenzeen, hän lumoutuu, miltei juopuu kaikesta: ihmisten äänistä, kukkien myyjistä, teehuoneen kalanruotoparketista, eleganteista ihmisistä, ja siitä palosta, jota Italia hänessä synnyttää. 45 vuoden aikana Ellen tekee taidettaan, tapaa ystäviään, menettää ja saa paljon, rakastuu, kokee koko elämän kirjon. Tärkeintä on - aina - taiteen tekeminen.

Pirkko Soinisen Ellen on noin vuoden sisällä kolmas kirja taiteilija Ellen Thesleffistä. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala ja Kati Tervon romaani Iltalaulaja ilmestyivät viime vuonna. Soinisen romaani on alaotsikkonsa mukaisesti taiteilijan fiktiivinen päiväkirja. 

Ajatus rajata päiväkirjaromaani Firenzeen on oivallinen: näin on mahdollista tarkastella yhtä tärkeää paikkaa taiteilijan elämässä, pohtia Ellenin kiintymystä Italiaan, ja päiväkirjamuotoisena vielä toimia ikään kuin hänen syvimpien, yksityisimpien tuntojensa tulkkina. Päiväkirjaromaanit taitavat olla pieni vakiintunut trendinsä kotimaisessa kirjallisuudessa. Viime vuosien aikana on ilmestynyt erinomaisia päiväkirjaromaaneja, kuten Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Myös Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, mutta siinä on fiktiivinen päähenkilö. Yhtä kaikki, päiväkirjamuoto toimii kaikissa edellä mainituissa.

Ja niin toimii myös Soinisen romaanissa. Miltei minimalistinen kerronta soljuu tilaansa nähden kauniin visuaalisesti - kuin valokuvat tai piirrokset ja maalaukset. Päiväkirjaksi kirjoitettu teksti kertoo toisinaan enemmän, toisinaan vain listaa asioita, joskus huokaisee. Romaanin Ellenin päiväkirjamerkintöjen ajallinen kaari on pitkä, 1890-luvulta 1930-luvun loppuun, mikä tiiviistä kerronnasta huolimatta saa aikaan tunteen kaiken runsaudesta. Ihmisiä ja tapahtumia on paljon, ja paikoin Soininen historioi liikaakin, kuvailee esimerkiksi Suomen sisällissodan tapahtumia muutama vuosi sodan jälkeen. Tämä johtuu varmasti siitä, että Firenzen-päiväkirjassa on tauko ja asiat halutaan asettaa laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, mutta palaisiko ihminen kertomaan päiväkirjassaan menneen sodan kulusta? Eikö mieluummin arjestaan, taiteestaan tms.? Toisaalta sota vaikutti niin moneen, että miksikäs ei. Minä se lukijana pysähtelen siinä, Ellenhän jatkaa jo pohtimaan mallinsa pään asentoa.

Ellenin elämä ja kokemusmaailma sen sijaan tässä fiktiossa valottuvat mainiosti: ihmiset, paikat, halu maalata, naisen rooli yhteiskunnassa - ja tietenkin brittiläinen teatteritaiteilija Gordon Craig, rakastettu. Soininen tavoittaa tunnelmat, Thesleffin kuvitteelliset mielenliikkeet, joskin miljöökuvauksen aistivoimaisuus ylittää Ellenin persoonan kuvauksen. Tiivis kerronta tukee kokonaisuuden tyylipuhtautta, josta jäin pohtimaan silti muutamia sanavalintoja. Siitä, mikä aluksi tuntuu kuin tunnustelevalta siveltimen vedolta, muuttuu voimakkaammaksi, ja pelkistettynä tekstin voi nähdä heijastelevan Thesleffin taiteen tummempia sävyjä.

Kaiken kaikkiaan Firenzen lisäksi myös Hämeen Muroleen ja lapsuusmuistojen Kuopioon kuljettava Ellen on varsin onnistunut romaani ja nautittavaa luettavaa. Jotain jäin silti kaipaamaan, ehkä vähemmän kaikkea, vähemmän sellaista joka vakuuttelee lukijalle, että tuonkin ajan Ellen eli.  Joka tapauksessa Ellen on omiaan herättämään kiinnostuksen Thesleffin elämään ja taiteeseen, sekä kuvittelemaan itsensä aistilliseen Firenzeen. Romaanin kaksi viimeistä lausetta pakahduttavat, miten hieno lopetus!

Nyt tuoreeltaan lukemisen jälkeen tuntuu, että haluan mennä katsomaan Thesleffin tauluja, lukea Schreckin teoksen ja matkustaa (uudelleen) Firenzeen. Kaksi ensin mainittua ovat onneksi helposti toteutettavissa.

--

Muualla: Leena, Tuija.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Ellenkin kohtaan 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Soinisen romaanin taustalla näkyvät kuvat Markku Valkosen kirjasta Kultakausi (WSOY). 

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016
299 sivua
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Puistoon tuli ilta, katulyhdyt syttyivät, järveen pienet valot, vihreä nurmi värjäytyi siniseksi ja puut pitkine käsivarsineen mustiksi. Perheet kokosivat tavaransa, nuoriso liukeni kaupungin hulinaan, lapset ja vanhukset menivät nukkumaan, ja rakastavaiset romanttisiin ravintoloihin ja keski-ikäiset illallispöytien ääreen, mutta minä ja Julie jäimme. Ja minä vain itkin ja itkin. Se helpotukseen sekoittunut murhe, se ei vain loppunut. Se virtasi kuin Seine minusta ulos.

1884: Pariisissa asuva Albet Edelfelt on työnsä äärellä, mutta raskain ajatuksin. Häntä painostetaan luopumaan elämänkumppanistaan Virginiestä. 2015: Nuoren, Berliinissä asuvan dokumenttiohjaajan Salome Virran ja eläkeikäisen taiteenkerääjän A. S. Joenmaan ystävyys alkaa sähköposteista. Ulkoiselta olemukseltaan boheemi Salome arvelee, että Joenmaa omistaa Albert Edelteltin taulun Nainen parvekkeella. Aluksi Joenmaa suhtautuu Salomeen torjuen, mutta kummankin henkilökohtainen side tauluun murtaa jään. Salome matkustaa Pariisiin, jossa hän asettuu Joenmaan pojan Tuomaksen asuntoon. Niin Suomessa kuin Pariisissa alkaa tapahtua vaarallisia asioita. Taulu merkitsee monelle paljon, elämääkin enemmän.

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama romaani Nainen parvekkeella tarjoaa lukijoilleen taidemaailman lumoa, pariisilaisia tunnelmia ja kevyttä jännitystä erilaisten arvoitusten ja verkkaisesti kiristyvän tunnelman muodossa.

Kummankin kirjailijan tuotanto on minulle entuudestaan ainakin osin tuttua. Nuotion Kingi-lastenkirjasarja on ilahduttanut ja koskettanut koko perhettämme, vuosi sitten ilmestynyt Mutta minä rakastan sinua puolestaan viehätti Turku-kuvauksellaan ja kepeästi helmeilevällä ja samalla täyteläisellä kerronnallaan. Soinisen runokokoelma Murretut päivät on eräs suosikkirunoteoksistani niin tunnelmansa kuin omaperäisten, hienojen kielikuviensa vuoksi. Kumpikin kirjailija on täten taitava sanankäyttäjä.

Tätä taustaa vasten odotin saavani luettavaksi sujuvasti, suorastaan kauniisti kirjoitetun taidemysteerin. Onkin hieman harmi, että Nainen parvekkeella on juuri kieleltään epätasainen. Siinä on paikoin ihastuttavia tuokiokuvia etenkin Ruissalosta ja Pariisista: Ajatus sateesta tanssimassa pisaroita parvekkeiden mustilla rautakaiteilla päivänä jolloin naiset kulkevat helmojaan nostellen, rotatkin yrittävät pelastautua kuiville on kertakaikkisen kuvaava, ja vastaavanlaisia löytyy romaanista paljon. Mutta teoksessa on myös kielellisiä kliseitä. Vahvimmin tämä näkyy, ehkä tarkoituksella vastenmielistä henkilöhahmoa luodessa, Tuomaksen kohdalla: muijat, tissit, Big Brotherit ja vertaus häkistään lentäneeseen lintuun ovat kokonaisuuteen nähden kankeita ja kuluneita etenkin, kun Edelfeltin innoittama taidemaailma määrittää kokonaisuutta. On tietenkin lukijakohtaista, miten tähän suhtautuu.

Tarina sen sijaan on koukuttava lukusukkula (terveisiä Kirjainten virtaan, josta termi on lähtöisin). Aikakaudet vaihtelevat, sähköpostit kulkevat, jännitys lisääntyy. Pientä ennalta-arvattavuutta tarinassa toki on ja loppupuolen toiminnallisuus ei täysin sovitu yhteen muun romaanin kanssa. Kokonaisuus on kuitenkin viihdyttävää, mukavaa luettavaa. Asetelma nuori ja boheemi taiteilijasielu ja vanha, arvokas ja sairasteleva asiantuntija on luettavissa jo eräänlaiseksi kirjallisuuden arkkityypiksi. Nuotion ja Soinisen romaanissa asetelma toimii: Salomen ja A. S. Joenmaan ystävyys muuttuu nopeasti uskottavaksi, heidän sähköpostivaihtoaan lukee mielellään. Sähköposteista muodostuu suloisesti vanhanaikainen kirjeromaani. Salomeen ja etenkin Joenmaahan kiintyy väistämättä: he kumpikin osaavat ilmaista omaa yksinäisyyttään ja sen syitä.

Mielenkiintoisinta Naisessa parvekkeella on Joenmaan ja Salomen ystävyyden lisäksi Edelfeltin maalauksen naiseen liittyvä arvoitus. Vaikka se on fiktiota, tulen luultavasti katsomaan Edelfeltin joitakin maalauksia uusin silmin.

Vaikka en kaikin osin vakuuttunutkaan Nuotion ja Soinisen teoksesta, en voinut kuin lukea ahmien. Taidemaailma, arvoitus, ahneus, rakkaus ja juuret, sekä kysymykset luottamuksesta pitävät jännitteitä yllä tavalla, joka on tuttu ja silti aina yhtä kiehtova. Lukemisen jälkeen tekee mieli syventyä taidehistoriaan - ja matkata Pariisiin tai Ruissaloon.

--

Naisen parvekkeella ovat lukeneet myös Tuija, Krista ja Hemuli.

Turun kirjamessut: töitä ja ihmeellisiä kohtaamisia

Turun kansainväliset kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi ja kylläpä kolmeen päivään mahtuikin paljon: tietenkin kirjoja ja tungosta ja töitä: haastatteluja, esiintymisiä, valokuvaamista. Mutta myös ihmeellisiä kohtaamisia, mukavia iltoja, kävelyä ja kaltaiselleni savolaistytölle myös aika ripaus eksotiikkaa: Turku on varmastikin Suomen tyylikkäin kaupunki - kaunis se ainakin oli aurinkoisina päivinä, kun syysruska hehkui vaahteroissa.

Minun messureissuni oli ensisijaisesti työmatka, kertakaikkisen hieno sellainen. Matkasin Turkuun muutaman kollegani kanssa ja ehdimme paikalle juuri sopivasti kuuntelemaan, kun eräs oman työpaikkani kirjoista oli esillä: kirjailijat Hannu Hirvonen ja Tuija Lehtinen kertoivat lämminhenkisessä haastattelussa siitä, miten heistä tuli lukijoita. Heti yhdeltätoista oli oma vuoroni olla lavalla: sain ilon haastatella Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat -kirjan kirjoittanutta Sara Kokkosta. Perjantain aikana minulla oli myös muutamia työtapaamisia ja iltapäivällä olin haastateltavana Ylen Kultakuume-ohjelmassa, jonka voi kuunnella täältä.

Kultakuumeen ja koko messujen ehkä hauskin ja ihanin hetki minulle oli Runo-Kaarina-kilpailun voittajan Pirkko Soinisen tapaaminen suorassa lähetyksessä. Olemme nimittäin blogiystäviä jo muutaman vuoden ajalta ja nyt vihdoin kohtasimme. Tuulen naapurina on yksi suurimmista blogisuosikeistani. Luin Murretut päivät -kokoelmaa hotellihuoneessani ja olen vaikuttunut. Millaisia säkeitä ja tunnelmia voikaan sanoilla välittää! Kudon päivistä seittiä, johon pyydän sokean miehen tai Muuan vinopäinen nainen ja sodista selvinnyt suoraryhtinen puu. Kohtasivat kuutamolla ja näin siinä kävi: [--]
Miten siinä kävi, sitä en teille kerro, vaan suosittelen Murrettuja päiviä lämpimästi. Kiitos, Kirjailijatar!

Lauantai oli kiireinen: tapaamisia, työpalavereja ja lisää tapaamisia. Oli onnellista tavata yllä olevan kirjan kirjoittaja uudelleen, lisäksi kolmevuotias kummityttöni suorastaan juoksi syliini Lukukeskuksen osastolla, jossa olin Hannan kanssa kertomassa kirjablogikirjastamme Rivien välissä. Rivien välissä olimme pitempään iltapäivällä, kun Hannan kanssa haastattelimme toisiamme. Olen iloinen, että moni bloggaaja pääsi paikalle meitä kuuntelemaan. Kiitos kaikille! Sallan ja Kirsin blogeissa on hieman enemmän tästäkin sessiosta, itse laitan nyt muutaman kuvan, jotka ovat esimieheni ja bloggaajaystäväni ottamia. Seurasin lauantaina myös bloggaajien ja kustantamoiden edustajien yhteistä paneelikeskustelua, joka oli mielenkiintoinen.

Tänään sunnuntaina ohjelmassa oli vielä Pekka Vartaisen haastattelu. Keskustelu Postmodernista kirjallisuudesta piti otteessaan ja antoi myös hyviä lukuvinkkejä. Koetin ennen kotimatkaa etsiä perjantaina bongaamaani hienoa lumihiutale-piparkakkumuottia, mutta se oli myyty loppuun. Palasin siis kotiin ilman muottia, mutta monta hyvää kirjallista kokemusta rikkaampana. Kirjojen, kirjailijoiden ja ystävien kohtaamisten lisäksi mielessäni ovat hienon romaanin lukeminen hotellissa sekä iltakävelyt Aurajoen rannoilla. Miten voikaan olla kaunista!

P.S. Tämä ei ole kauneusblogi, mutta Turussa huomasin, että verille saakka halkeileviin kantapäihin auttaa parhaiten vanha kunnon Vitalis.

Ne messukuvat, joissa näyn, ovat muiden ottamia. Kiitos kuvista!