Yū Miri: Uenon asema

 

Yū Miri: Uenon asema
Sammakko 2023
JR Ueno-Eki Kōenguchi 2014
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Eva Monchecourt
152 sivua
Japanilainen romaani

Aikoinaan meilläkin oli perheet. Kukaan ei syntymästään saakka asusta sinisestä pressusta kyhätyssä hökkelissä, eikä kukaan halua kodittomaksi. Kaikilla oli syynsä päätyä tänne.

Aloitan mielikuvilla, jotka paljastavat miten pienen siivun japanilaisesta kirjallisuudesta tunnen, vaikka olen murakamit, kawabatat ja monet muut lukenut. Oikeastaana aina kun kuulen sanaparin 'Japani' ja 'kirjallisuus' aistin heti tällaista: pelkistettyä ja sellaisenaan etäiseksi ja silti kummallisen tunteikkaaksi jäävää kauneutta tai vastapainoksi runsasta ja eriskummallista maagista realismia. Mielikuva syntyy toki vaikka brittiläistä kirjallisuutta miettiessä. Ja kuten kaikki tiedämme, kirjallisuutta syntyy aina huomattavasti laajemmista dimensioista.

Kuten nyt Yū Mirin teos Uenon asema, jonka kertojana toimii koditon mies. Mies asustelee pressuhökkelissä Uenon aseman liepeillä Tokiossa. Tai oikeammin pitäisi sanoa: asui. Mies on kuollut, mutta eräänlaisena haamuna hän muistelee elämäänsä, tarkkailee kodittomien elämää ja ohikulkijoita, ja kertoessaan kaikesta luo myös katsauksen ympäröivään yhteiskuntaan. Uenon asema kertookin itse asiassa suuresta ihmisjoukosta, ja niistä ohikulkijoistakin: heidän kohtaloistaan ja ohimenevistä keskusteluistaan.

Kovasti ja kovia töitä tehneen miehen elämä ei ole ollut koskaan helppoa, hänen menetyksensä kouraisevat syvältä. Miehen ajatuksissa rinnalla kulkee syntymäaikoihin liittyvä sidos japanin keisarilliseen perheeseen, mutta mitään muuta yhteyttä (kuin vastakohtien osoittamista) heidän välilleen ei romaanissa (onneksi) etsitä.

Suru kietoutuu kaiken ympärille, myös lukijan. Lohtua kirja ei tarjoa, vaikka buddhalaisissa rituaaleissa on kauneutta ja toisaalta joissakin hetkissä myös lämpöä, ehkä hiljaista huumoriakin. Sen sijaan teos herättelee lukijoitaan, kysyyhän mieskin: Laskisivatko pisteet, jos kodittomien majat olisivat sattuneet maailmanperintökohteiden tai olympialaispaikan kandidaatin houkuttelevuutta arvioivien ulkomaalaisten komiteoiden jäsenten silmiin? Tokion olympialaisia suunnitellaan, minkä vuoksi hökkelit halutaan raivata pois.

Ja kyllä, löydän taas alussa mainitsemani mielikuvia: ainakin pientä maagisuutta, onhan kertoja kuollut, ja kerronta sisältää runsaasti vähäeleistä kauneutta. Mutta romaanin aihepiiri, kodittomuus ja koko lailla täydellinen ulkopuolisuus yhteiskunnasta on ainakin itselleni uusi siivu japanilaisesta kirjallisuudesta.

Uenon asema on vaikuttava romaani ja vahva kannanotto ihmisyyden, näkyvistä pois siivottavien ihmisten puolesta.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Alkuteos ilmestynyt 2013, 2015
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Eva Monchecourt
196 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

 

Sirkka siritti kirsikkapuun alla. Harvakseltaan ohi kulkevien ihmisten askeleet kajahtelivat selkeinä. Oli hiljainen syysilta, tähdet sädehtivät taivaalla pitkästä aikaa.
Sentaro oli jo sammuttanut paistinlevyn, mutta hiki helmeili yhä hänen kasvoillaan.
“Oletteko vieläki samaa mieltä?”
“Kyllä.” Tokue nyökkäsi tuoliltaan.
“Olen tehnyt päätökseni. Sitä paitsi alan jo olla uuvuksissa.”

Sentaro työskentelee dorayaki-leivonnaisia myyvässä puodissa, muttei ole työssään kovin taitava vaan käyttää leivonnaisiinsa valmista paputahnaa. Eräänä päivänä hän kohtaa iäkkään Tokuen, joka osaa valmistaa mitä herkullisinta paputahnaa. Tokue alkaa opettaa Sentaroa, mutta ihmisten ilmoille muorilla ei leivoskaupassa ole asiaa. Syynä on pelko asiakkaiden katoamisesta, Tokue on sairastanut lepran vuosikymmeniä aiemmin eikä sosiaalinen stigma tunnu katoavan koskaan. Myös Sentarolla on menneisyytensä, hän on lusinut aikansa vankilassa. Eriskummallinen kaksikko tutustuu vielä teini-ikäiseen koulutyttöön Wakanaan, joka on yksinäinen. Jokaisella heistä on jotain annettavaa toisilleen.

Ehkä annettavan tilalla voisin käyttää sanaa opetettavaa, sillä japanilaisen Durian Sukegawan pieni romaani Tokuen resepti on sekä kehityskertomus että tarina erilaisuuteen kasvamisesta ja sen hyväksymisestä. Romaani on monille ehkä tuttu Kirsikkapuiden alla -nimisenä elokuvasovituksena. Itse en ole filmatisointia nähnyt, mikä voi ainakin tällä kertaa olla etu mitä kirjan lukemiseen lukee. Sukegawan romaanissa on kuitenkin jotain hyvin elokuvallista, jotain filminauhamaisella tavalla visuaalista.

Tokuen resepti on sekä melankolinen että lohdullinen romaani. Kovin yllättävä se ei ole, vaan lukiessaan jo aavistaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Juonta tärkeämpää onkin romaanin painava sanoma siitä, miten voi hyväksyä erilaisuuden ja (samalla siis) itsensä. Menneisyydessä asetetun kohtalon suuntaa voi olla vaikea kääntää, se on mahdollista toisille muttei suinkaan kaikille. Kaunokirjallisuudessa tällainen filosofisuus saattaa olla ärsyttävää, ainakin kaltaiselleni kyyniselle lukijalle. Mutta lempeyteen taipuvainen kyynikko nauttii siitä, ettei minimalistinen kerronta käy liian tunteikkaaksi vaan kaikki äitelyys on poissa.

Sukegawan tapa (taito, luulen) sanoa vähän mutta kertoa paljon antaa lukijalle tilaa, kirjailija selvästi luottaa lukijaansa – ja luomiinsa henkilöhahmoihin. Romaanihenkilöt ovat melko karikatyyrimäisiä: keski-ikäinen mies ja entinen vanki, viisas ja taitava vanhus, yksinäinen teinityttö. Heissä on kuitenkin syvyyttä, he ovat kuin omia persooniaan ja siksi heihin on helppo kiintyä. He myös kantavat ihmisen sosiaalisen olemisen taakkoja, jokainen on omalla tavallaan ulkopuolinen ja siksi yksinäinen. Tämän olemisen Sukegawa tavoittaa hienosti ja ulottaa sen myös surulliseksi osaksi Japanin sosiaalihistoriaa.

Pidin Tokuen reseptissä paljosta, mutten aivan täysin saanut kiinni romaanin sisimmästä. Olen näet varma, että näin filosofisella kirjalla on sellainen (ilmiselvä) sisin. Tokuen resepti teki kuitenkin tehtävänsä. Se toi annoksen kaukomaita tähän harmaaseen marraskuuhun, sai pohtimaan ihmisten välisiä sidoksia ja hieman paputahnaakin. 

Tätä postausta kirjoittaessani mielessäni väreilee ailahdus surua sekä viehätystä, ja ennen kaikkea mielikuvieni japanilaisuutta: kirjan kannenkin lupaamia kirsikkaisia tunnelmia eri sävyissään ja eri vuodenaikoina.

Erikseen on kehuttava vielä Raisa Porrasmaan vivahteikasta suomennosta. Eva Monchecourtin suunnittelema ulkoasu on kaunis kuin karkki, aina kukka- ja lintukuvioisia sisäkansia myöten.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut
Sammakko 2018
Coal Black Mornings 2018
Suomentanut Sirje Niitepõld
Esipuhe Riku Korhonen
213 sivua
Brittiläinen muistelmateos

Maanalaisten asemien kohina ja hurina ja niiden omalaatuinen, pölyinen dieselin tuoksu aiheuttavat minussa vieläkin väristyksiä, ja kun pienenä kävelin usein Haywards Heathin rautatieasemalle, seisoin laiturilla ja katselin kaihoisasti raiteita pitkin pohjoiseen ja yritin nähdä välähdyksen kaupungin hohdosta ja lupauksista kaukaisuudessa. Lontoon suuruudessa on jotain, mikä tuntuu minusta lohdulliselta: anonymiteetti, varaus, valta, mahdollisuudet. All the love and poison [--]

Niin paljon kuin Lontoota rakastankin, kävin siellä ensimmäisen kerran vasta viime vuosisadan lopulla – tai uuden vuosituhannen kynnyksellä – vuonna 1999. Rakastuin kaupunkiin heti, mikä ei ollut yllätys, sillä olinhan lukenut Lontoosta paljon fiktiota ja tietokirjallisuutta, katsonut sinne sijoittuvia elokuvia, sarjoja jne. Mielikuvissani, jotka osoittautuivat todeksi, minun Lontoossani, olivat viktoriaaniset talot, puistojen vankkarunkoiset tammet, punaisen double-deckerit, metron loputon linjasto ja tietenkin brittiläinen popmusiikki.

Mutta tämä blogijuttu ei kerro Lontoosta, tietenkään ei. Se kertoo lukemastani kirjasta, jossa Lontoolla on tärkeä roolinsa. Se kertoo myös hieman rakastumisesta musiikkiin: noista androgyyneistä, tyylikkäistä hahmoista musiikkivideoissa, Lontoon (no niin…) metron liukuportaissa… Ja jotain se – tai ainakin lukeamani kirja – kertoo luokkatietoisuudesta ja -rajoista, lahjakkuudesta, pyristelystä ja Hiilenmustista aamuista, kuten Brett Anderson on muistelmateoksensa nimennyt.

Anderson on tunnettu Suede-yhtyeen nokkamiehenä, omaperäisen lauluäänen omaavana mustiin pukeutuvana tyyliniekkana, jokseenkin ajattomana ja silti niin 1990-lukulaisena. Vaikka rakastan (!) Sueden musiikkia, en ole niin suuri poptähtien elämäkertojen ystävä, että olisin ajatellut lukea kirjan. Sitten satuin kuulemaan jostain, että Hiilenmustat aamut on myös hyvää kirjallisuutta, ja kiinnostuin. Onneksi, koska se on: hieno muistelmateos ja hyvää kirjallisuutta, joka ristivalottaa enemmän muusikoksi kasvamista kuin muusikkoutta. Tämä on hyvä asia, koska Hiilenmustien aamujen kiinnostavinta luettavaa ovat ensimmäiset kaksikolmasosaa. Viimeinen kolmannes, joka ei ole turha sekään, keskittyy pitkälti Sueden muodostumiseen ja on luonteeltaan tavanomaisempaa muusikkomuistelmaa.

Yritys ymmärtää itseään on omakohtaisille muistelmille lie aina ominaista, ja siksi Anderson keskittyy paljon lapsuus- ja nuoruusvuosiinsa. Kronologisen milloin synnyin, mitä sitten tapahtui -kerronnan sijaan Anderson kertoo toisaalta kiinnostavia anekdoottimaisia yksityiskohtia perheestään, toisaalta sijoittaa kaiken yhteiskunnallisesti laajempaan keskusteluun.

Brittiläisen luokkayhteiskunnan alemmilla askelmilla kasvaneelle ei anneta kovin hyviä kortteja, mutta Andersonilla oli onni kasvaa sopivan eksentrisessä perheessä, jossa taiteellinen mutta samalla stoalaiseen tyyneyteen saakka käytännöllinen äiti ompeli Brettin ja tämän Blandine(!)-siskon vaatteet ja pukeutumissnobismia ja historiaa harrastanut taksikuski-isä kertoi härskejä vitsejä. Hiilenmustien aamujen – tulen sytyttäminen ja asunnon pitäminen lämpimänä oli vaikeaa – kodissa Andersonista kasvoi räkänokkainen, ylimielinen, hiukan sentimentaalinen poika, joka rakasti Marmite-piiraita, kasvoi halvasta lihasta tehdyllä kastikkeella ja oppi sitä myöten vihaamaan lihaa. Hänen suurin ruokahaaveensa olivat etikkasipsit: hän kuvitteli, että olisi aikuisena niin rikas että voisi ostaa kokonaisen pienen sipsivuoren.

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti – samalla tyylillä muuten Riku Korhonen on kirjoittanut Sirje Niitepõldin suomentaman teoksen esipuheen. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Vaikka en muka kirjoittanut Lontoosta, kiertyy kaikki osin tuohon joen halkomaan metropoliin, erityisen hienosti Andersonin teoksen loppulauseissa, joita en tässä kerro. Sen sijaan kerron, että Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani (mikä sopii tähän, kun olen jo kertonut rakastavani vaikka mitä muutakin). Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista.