Kirjallisella retkellä Oxfordissa

Ennen kuin menen viime aikoina lukemiini kirjoihin, piehtaroin vielä tovin Englannissa. Tällä kertaa fiilistelen Oxfordia, jossa vietimme mukavan ja monenlaisiin kirjatunnelmiin kuljettaneen päivän.

Kirjatunnelmat alkoivat jo Paddingtonin asemalta, jossa kävimme tervehtimässä tuota "Perun perukoilta" lähtenyttä karhua. Junamatka Paddingtonilta Oxfordiin otti vain noin tunnin, jonka aikana muu perhe syventyi puhelimiinsa ja minä luin Virginia Woolfin esseitä (ja toki myös selailin somea). Hetkittäin tarkkailin ohikiitäviä maisemia: asemia, teollisuusrakennuksia, kyliä, lampaita, kevätpaljaita puita jne.

Ja sitten: perillä! Oi, tätä kaikkea: kaupungin tunnelmaa, vuosisataisia rakennuksia, eläväistä akateemista tunnelmaa (ja hurjasti polkupyöriä).

Oxfordin kirjatunnelmissa saimme astua monenlaiseen satuun. Kaupungilla mieleen tulvivat erilaiset dekkarit ja tv-sarjat. Christ Church Collegen ruokasalissa, portaikossa ja ”Tom Quadilla”, yliopiston sisäpihalla, saattoi aistia vahvoja Harry Potter (elokuvien) -viboja (sulkeissa vinkkaan Potter-faneille myös WB-studioiden Potter-kierroksesta toisaalla Lontoon lähellä; olimme sellaisella kaksi vuotta sitten) . Ruokasalin ikkunoiden lasimaalauksista tuli bongattua myös kirjallisia asioita, kuten Liisa Ihmemaassa -hahmoja.

Liisan – tai Alicen, kuten alkuteoksessa ja vuoden 1995 käännöksessä (Alice Martin, WSOY) – jäljille pääsi kaupallisestikin ihan Christ Churchin vieressä lastenkirjahahmon nimeä kantavassa liikkeessä. Kaupassa myytiin vain Liisaan liittyviä tuotteita: koruja, kalvosinnappeja, vaatteita, laukkuja, joulukuusenkoristeita, kyniä, avaimenperiä… Matkamuistoksi ostin Irvikissa-kuusenkoristeen ja keittiöpyyhkeen. Suhteeni Liisaan Ihmemaassa on hieman ristiriitainen Lewis Carrollin persoonan vuoksi, mutta vinksahtanut satumaailma kaikkine hahmoineen on toki vallan kiehtova ja aina jotain yllättävää tarjoava.

Kirjallisuutta huokuvan päiväretken lounashetki oli tietenkin täydellinen, koska sen saimme viettää J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin kantapubissa Eagle and Childissa, jota The Inklings-nimellä tunnettu kirjallinen ryhmittymä oli kutsunut Bird and Babyksi. Tein meille pöytävarauksen ennakkoon ja näin pääsimmekin Inklingsien kantapöytään nimekkäiden kirjailijoiden valokuvien alle. Siinä saivat hampurilaiset ja fish and chipsit (tosi iso annos, muuten) kyytipojakseen historian havinaa. Tunnelmallinen pubi oli selvästi suosittu, mutta silti rauhallinen. Pubin hämärästä valoisaan kevätiltapäivään poistuessa olo oli hieman epätodellinen – kuten tällaisen visiitin jälkeen pitää ollakin!

Ja kyllä se niin on, että Oxfordiin täytyy päästä joskus uudelleen! 



P.S. Eagle and Childissa olevaan karttaan olivat vierailijat kiinnittäneet rahoja kotiseudultaan. Suomi oli aika lailla peitossa, joten moni muukin on kulkenut samoja reittejä ja varmasti istunut samassa pöydässä. ♥

C. S. Lewis: Velho ja leijona

C. S. Lewis: Velho ja leijona
Kustantaja: Otava 1999 (ensimmäinen suomalainen painos vuodelta 1960)
Alkuteos: The Lion, the Witch and the Wardrobe
Kuvitus: Pauline Baynes
Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen
Ulkomainen lastenromaani, fantasiaklassikko, Iso-Britannia
Sivuja: 153

"Tämähän on vallan suunnaton vaatekaappi!" Lucy ajatteli kävellessään yhä eteenpäin raivaten tietään turkkien lomitse. Sitten hän huomasi jonkin narskahtelevan askeltensa alla. "Onkohan koipalloja tippunut maahan?" hän ajatteli ja kumartui koettelemaan kädellään. Mutta kovan puisen kaapinlattian sijaan hän tunsi käsissään jotain pehmeätä, jauhomaista ja tavattoman kylmää. "Tämä kummallista", hän sanoi ja astui pari askelta eteenpäin.
Samassa hän huomasi, ettei enää tuntenutkaan kasvoillaan pehmeän turkiksen hivelevää kosketusta vaan jotakin kovaa, karkeata ja suorastaan pistävää, "Hyvänen aika, aivan kuin puun oksia!" Lucy huudahti. Ja sitten hän näki edessään valoa; ei siinä missä vaatekaapin seinän olisi pitänyt olla, vaan paljon kauempana.

Pienen Lucyn kulku vaatekaapin kautta kohti Narnia-nimistä maata lienee kaikkein kuuluisin ja tyylipuhtain kuvaus reaali- ja fantasiamaailman välisestä siirtymästä. Eletään toisen maailmansodan ajan Englannissa. Sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy lähetetään pois pommitusten runtelemasta Lontoosta maaseudun rauhaan vanhan professorin linnamaiseen taloon. Talo on suuri ja täynnä piilopaikkoja. Sadepäivinä lapsilla on tylsää ja erään piiloleikin aikana Lucy päätyy vaatekaapin kautta maahan, jossa on ikuinen talvi, muttei koskaan joulua. Maa on Narnia, jota Kuningattareksi itseään tituleeraavan Valkea Velho hallitsee kivenkovalla otteella: häntä vastustavat muutetaan kivipatsaiksi eikä Kuningatar kaihda verenvuodatustakaan. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, sillä Narnian todellinen hallitsija jalomielinen leijona Aslan on huhujen mukaan palaamassa valtakuntaan. Valkean Velhon hirmuhallinnon syrjäyttämiseksi tarvitaan aikojen alun suuren taian mukaan myös kahden ihmistytön ja kahden ihmispojan, Aatamin Poikien ja Eevan Tyttärien, työtä. Lucyn ja hänen sisarustensa pitkä matka on alkamassa.

Velho ja leijona (1950) aloittaa C. S. Lewisin Narnia-sarjan, joka on varmasti monille blogini lukijoille, ehkä rakaskin lastenkirjallisuuden klassikko. Klassikkoasemansa tämä seitsemän kirjan sarja on ansainnut syystäkin. Velho ja leijona tutustuttaa lukijansa paitsi Narniaan, myös sen ihmeellisiin asukkaihin fauneista puhuviin eläimiin sekä ilkeistä susista uljaisiin kentaureihin ja kauniisiin metsänneitoihin. Se kuljettaa ikuiseen talveen, mutta myös sinikellojen peittämille niityille, aina merenrannalle Cair Paravelin linnoitukselle saakka. Se on romaani hyvyyden ja pahuuden taistelusta ja ennen kaikkea se johdattaa satuun ja seikkailuun.

"Mutta mikä sinä oikein olet?" kysyi Kuningtar uudelleen. "Oletko liian isoksi kasvanut kääpiö, joka on leikannut partansa?"
"En. Teidän Majesteettinne", Edmund sanoi, "minulla ei koskaan ole ollut partaa. Olen poika."
"Poika!" huudahti Kuningatar. "Tarkoitatko että olet Aatamin Poika?"
Edmund ei vastannut mitään. Hän oli niin hämmentynyt, ettei käsittänyt mitä kysymys tarkoitti.
"Idiootti sinä ainakin olet, olitpa sitten mitä muuta hyvänsä", Kuningatar sanoi. "Vastaa nyt minulle selkeästi ja kiemurtelematta tai minä menetän kärsivällisyyteni. Oletko sinä ihminen?".

Itselleni Velho ja leijona on rakas kirja, se on itse asiassa ainoa Narnia-kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran. Luin sen ensimmäisen kerran pikkukoululaisen, uudelleen teini-ikäisenä ja pari kertaa aikuisenakin. Tällä kertaa luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle esikoiselleni, mikä painottaa myös tätä blogikirjoitustani, koska nyt luin kirjaa ennen kaikkea vanhemman roolissa.

Lewisin kirja ihastutti tälläkin kertaa. Velho ja leijona on oikea sadunkerronnan riemuvoitto. En erityisemmin pidä aikuisille suunnatuista fantasiakirjoista, mutta monet lapsille suunnatut lajin edustajat, tämän ohella vaikkapa Michael Enden Tarinan vailla loppua, olen lukenut niin monesti, että olen seonnut laskuissa. Lastenkirjojen kohdalla pidän fantasiasta, jossa on selkeä siirtymä reaalimaailman ja fantasian välillä, mutta aikuisten kaunokirjallisuudessa taas reaalifantasia tai maaginen realismi viehättää enemmän. Lewsisin teos on tyylipuhdas fantasiakirja. Siinä on selkeä reaalimaailma, hieman ankeaa, mielikuvien englantilaiseen tyyliin sateista arkea ja sääntöjen tahdittamaa elämää, sekä sen vastakohtana ikiaikaisten kertomusten värittämä fantasiamaailma, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Tämän Lewis tavoittaa erinomaisesti. Minäkin aloin uskoa kinkkuvoileipiä tekeviin majaviin sekä piipputupakkaa polttelevaan fauniin.

Velho ja leijona on aidosti jännittävä ja oikeita jännitteitä esiin nostava lastenromaani. Valkoisen Velhon ja Aslanin välisen ikivanhan kaunan rinnalla Lewis nostaa teoksessaan myös sisarusparven sisäiset jännitteen keskiöön. Oman puolensa valitseminen sekä oikeudenmukaisuudesta kiinni pitäminen kasvavat osaksi tarinaa. Lewis tekee se niin hyvin, että lukija saattaa hätkähtää omaa ehdottomuuttaan: miksi joku valitsee väärin? Lewis on selvästi lasten puolella, heitä pitää kuunnella ja heidän oikeuksiaan kunnioittaa, mutta toki tietyin ehdoin: hyvän puolella oleminen on välttämätöntä.

Toki kirjassa on paljon sellaista, joka tuntuu nykylukijasta ristiriitaiselta. Luin kirjan ääneen kuusivuotiaalle eskarilaiselleni. Minun itseni piti hieman nieleskellä, kun vastaan tuli turkiksia tai kun tyttölapsia ei pidetä sopivina taisteluun. Onneksi tytöillä on muuten keskeinen rooli kirjassa, Narniaan ensimmäisenä ehtinyt Lucyhan on oikeastaan sen päähenkilö. Paikoittainen hurmeinen välivalta tai sillä uhkaaminen pani pohtimaan, että pitäisikö minun sensuroida lastenkirjaa. En sitä kuitenkaan onneksi tehnyt, sillä lapset ovat mutkattomia kuuntelijoita, minkä vuoksi Narnian mustavalkoinen maailma sovittuu hyvin yhteen lasten oikeudentajun kanssa. Ihan pienimmille en silti Velhoa ja leijonaa lukisi, arvelen alakouluikäisten olevan kirjalle otollisinta yleisöä, vaikka meillä pieni varaslähtö otettiinkin. Joillekin kirjan rivien välistä välittyvä maailmankatsomus saattaa olla luotaantyöntävä tekijä, toisille taas ehkä jopa se suurin syy tarttua kirjaan. Lewis oli eläessään erittäin voimakas kristinuskon puolustaja. Velhossa ja leijonassa kristilliset painotukset eivät nouse yli sadun, vaan kertomus on klassinen hyvän ja pahan taistelu. Tietynlaista symboliikkaa on kuitenkin paljon: Lucy, Susan, Edmund ja Peter ovat Eevan poikia ja Aatamin tyttäriä ja Aslan on kuin Ilmestyskirjan jeesusmainen jalopeura. Lilithkin mainitaan. Vertauskuvia voi hakea monestakin kohtaa, mutta kirjan voi lukea myös puhtaana satuna, joka peilaa omaa aikaansa, toisen maailmansodan jälkitilassa elävän Iso-Britannian kuvaa.

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on täydellinen satu, vastaisin varmasti joko jonkun Prinsessa Ruususen kaltaisen klassikon tai sitten uudemmista saduista Astrid Lindgrenin Kultasiskoni tai Pekka Peukaloisen. Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa. Minulle, brittikicksejä kaipaavalle se on myös täydellisen englantilainen: kukapa voisi vastustaa Rouva Majavan tarjoamaa pientä teeateriaa?

*****-
(sekä tuhatviisisataamiljoonaa tähteä, kuten esikoinen tuumasi kirjan päätyttyä. Muita kommentteja en tällä kertaa lapseltani saanut, mutta hän oli niin haltioissaan Velhon ja leijonan kanssa, että luimme koko kirjan vain parilla istumalla. Se kertonee parhaiten siitä, kuinka mieleinen Lewisin romaani oli.)

Vaikka Velho ja leijona on eräs tunnetuimmista lastenkirjaklassikoista, en kuitenkaan googlettamalla löytänyt muita teosta koskevia blogikirjoituksia kuin Satun mainion kuvauksen Velhosta ja leijonasta äänikirjana. Koko Narnia-sarjasta on kirjoittanut Jokke.