Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Kokkyo no minami, taiyo no nishi 1992
Suomentanut Juha Mylläri
Päällys Jussi Kaakinen
230 sivua
Japanilainen romaani

Miten onnellinen olisinkaan ollut, jos olisimme voineet viettää sunnuntai-iltapäivät kävellen käsi kädessä joen vartta ylävirtaan tiellä, jolla ei kulkenut ketään muuta. Mutta me emme olleet enää lukiolaisia. Minulla oli vaimo, lapsia ja työ. Olin joutunut valehtelemaan vaimolleni päästäkseni lähtemään tänne. Minun oli noustava puoli seitsemältä Tokioon laskeutuvaan lentokoneeseen ja kiirehdittävä kotiin.

Keski-ikäinen Hajime on aviomies, isä ja ravintoloitsija. Hän elää mukavaa keskiluokkaista elämää, juuri sellaista kuin häneltä on odotettu ja kuin hän itsekin on ehkä odottanut. Outo tyhjyyden tai kaipuun tunne kaihertaa kuitenkin hänen mieltään. Hän ajattelee usein kahta lapsuus- ja nuoruusvuosiensa ystävää: Shimamotoa, jonka kanssa hän tunsi sielunsisaruutta ja jonka kanssa hän kuunteli musiikkia, sekä Izumia, jonka kanssa asiat menivät pahasti solmuun. Kadonnut nuoruus palaa Hajimen elämään voimalla, tunteet ja järki ottavat mittaa toisistaan ja Hajimen on tehtävä valintoja: Jonkin oli muututtava.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen on ilmestynyt Japanissa vuonna 1992 ja ajallisesti romaani sijoittuu kirjailijan tähänastisen tuotannon puoliväliin. Tunnelmassa on osin samaa kuin Murakamin kotimaassa vuonna 1987 julkaistussa Norwegian Woodissa, joka oli minulle täysosuma. Siinä on myös jotain tuttuja kaikuja kuin myöhemmin – muutama vuosi sitten – ilmestyneessä Värittömän miehen vaellusvuosissa, joka sekin oli nautittava joskin nimensä mukaisesti hieman väritön (Suomi-osiot olivat toki kiinnostavia). Itse asiassa Rajasta etelään, auringosta länteen voisi olla niiden kummankin romaanisisarus tai -serkku. Jokaisessa puitteet ovat ensiksikin realistiset ja kaikissa mainituissa teoksissa muisteleva, suorastaan nostalginen ääni sekoittuu nykyisyyteen ja kertoo kaipauksesta. Kaipauksen syy on jokaisessa erilainen.

Kaikissa kolmessa romaanissa keskeishenkilön, kertojan, elämä menee eri lailla, ja niin pitääkin. Nyt suomennetussa teoksessa päähenkilö on edennyt elämässään hyvin perheineen ja bisneksineen. Onttouden tunteessaan ja kaipuussaan hän kohtaa erään postmodernin ihmisen hyvin tunnistaman ongelman: onko kaikki nyt tässä, entä jos olisin valinnut toisin, tehnyt toisin? Murakami käsittelee taidolla keski-ikäisen miehen sisäisiä ristiriitoja ja vyöryttää samalla lukijansa eteen kotimaansa kulttuuria: perhe-elämää, ainoana lapsena ja sisarusten kanssa varttumisen eroja, sukupuolirooleja. Avioliiton ulkopuolisia, jokseenkin hyväksyttäviä seksuaalisia kohtaamisiakin sivutaan; Hajime ei välttämättä ole kovin miellyttävä, vaikka hänen tarinaansa tässä kerrotaankin, toisaalta hän on omasta itsekeskeisyydestään tietoinen. On tietenkin myös musiikkia: Nat King Colea, Duke Ellingtonia, Rossinia ja Bing Crosbya.

Juha Myllärin suomennos on oivallinen. Mylläri tavoittaa hienosti Murakamin kerronnan. Kokonaisuus on nostalginen ja hivenen ärsyttävä, haikeansuloinen ja eroottinen, hetkittäin nolostuttava ja koko ajan kerronnallisesti vetävä. Murakami taitaa realistisen kerronnan, vaikka hänet tunnetaan varmasti paremmin surrealistisista teoksistaan. Murakamin realismiin mahtuu toki aina ripaus unenomaista tunnelmaa ja omanlaistaan huumoriakin. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin tunnelman epävarmuus ja haikeus sekä Hajimen omakohtaisten havaintojen terävä kauneus.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei luultavasti tule olemaan suosikkini-Murakamini – sellaiseksi nyt suomennetussa romaanissa on liian paljon tuttuja elementtejä kirjailijan muista realistisista teoksista. Mutta tarpeeksi omaperäinen se on, Murakamin tuotannon ystävien ei tarvitse pettyä: Yritin ottaa ensimmäisiä askeleitani johonkin uuteen suuntaan pukeutuneena uuteen itseeni.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Sekai no owari to hadoboirudo wandarando 1985
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Jussi Kaakinen
546 sivua
Japanilainen romaani

Ai-jai, minä ajattelin. Miksi minulle tapahtui näin omituisia asioita? Mitä olin mennyt tekemään? Olinhan vain realistinen, omatoiminen Laskija. Vailla mainittavia intohimoja tai haluja. Perhettä ei ollut, ei rakastettujakaa. Olin vain mies, joka halusi säästää mahdollisimman paljon rahaa ja Laskijan työt lopetettuaan viettää vanhuutta mukavasti, opiskellen sellon soittoa tai kreikan kieltä. Mistä ihmeen syystä minun oli oltava tekemisissä sellaisten käsittämättömien asioiden kuin yksisarvisten tai äänten poistamisen kanssa?

Omituisia asioita totta tosiaan tapahtuu. Nimettömäksi jäävä minäkertoja kokee konkreettisia ja unenomaisia, väkivaltaisia, rajuja, hämmentäviä ja kauniitakin asioita kahdella tasolla. Ihmemaassa hänen elämänsä on kuin kovaksikeitetystä dekkarista: eri joukkioita edustavat gansterimaiset kovikset ovat sankarimme sekä tätä auttavan lihavan vaaleanpunaisiin pukeutuvan nuoren naisen kintereillä. Maailma kaipaa pelastamista, mutta millaisin keinoin? Toisaalla on Maailmanloppu, surun valtaama kaupunki, jossa kenelläkään ei ole varjoa ja jossa yksisarviset kulkevat tyhjillä kaduilla. Sankarimme on Maailmanlopussa lukeakseen vanhoja unia yksisarvisten kalloista.

Haruki Murakamin kolmenkymmenen vuoden takaisen romaanin Maailmanloppu ja ihmemaa kehystä ei ole helppoa avata lukijalle. Se ei tietenkään Murakamia tuntevia kummastuta, sillä nyt Raisa Porrasmaan suoraan japanista hienosti suomentama romaani kulkee samoja kimurantteja polkuja kuin kirjailijasuosikin monet muutkin teokset.

Maailmanloppu ja ihmemaa hämmentää melkein samalla tavalla kuin varhaisempi Suuri lammasseikkailu tai Kafka rannalla, mielestäni parhain Murakamin romaani. Se sisältää myös suoraviivaista toimintaa ja erilaisia maailmoja, kuten muutama vuosi sitten ilmestynyt kolmeosainen 1Q84. Lisäksi romaanissa on kauneutta, joka heijastelee japanilaisten runojen tai miksei vaikkapa Yasunari Kawabatan teosten luontokuvauksen herkkyyttä. Talvi, valkoinen lumi ja harmaa savu selkeyttävät esineiden ja asioiden muodon. Epämääräinen poissaolon tunne leijailee Maailmanlopussa, jossa valo on hennon läpikuultavaa.

Ennen kaikkea Maailmanloppu ja ihmemaa on - tietenkin! - kirjoittajalleen tyypillisesti tarinaltaan vetävä ja mielenmaisemaltaan outo. Romaania voisikin luonnehtia Murakamiksi tyypillisimmillään - ja fantastisimmillaan yksisarvisineen ja tietoisuudeen vaikuttavine "shufflingeineen".

Murakami ei olisi Murakami, jos hän ei kytkisi kokonaisuuteen pohdintoja identiteetistä, paikoin varsin suorasukaista seksiä tai haaveita seksistä, viittauksia kirjallisuuteen (Camus, Dostojevski; kirjastojen merkitys on valtava) ja populaarikulttuuriin (lännenelokuvat, Born to be wild; 1980-luvun hyvin muistava lukija huvittuu Duran Duranin hetkittäisestä vähättelystä). Humoristisuuden ja haikeuden vuorottelu ovat jo hänen tavaramerkkejään. Tällä kertaa huumoria löytyy muun muassa laihan kirjastonhoitajanaisen, joka on toinen päähenkilöä auttava nainen, pohjattomasta ruokahalusta sekä paikoin lakonisesta dialogista, haikeutta luontokuvausten ohella muun muassa vanhan portinvartijan tavasta katsoa maailmaa. Kömpelyyksiäkin on mukana, tällä kertaa Murakamin naiskuva tökkää muutaman kerran, mutta annan sen mennä nyt leikittelynä ja osin kovaksikeitettyjen dekkarien ja noir-estetiikan piikkiin. Kirjoitusajankohtansa mukaisesti romaanissa esitellään melko paljon uutta tekniikkaa.

Maailmanloppua ja ihmemaata voi lukea tietenkin myös sukelluksena alitajunnan syövereinen. Varjon tärkeys ja äänettämyyys korostavat tätä. Suomikin mainitaan, kuten kirjailijan monissa muissakin teoksissa.

Kokonaisuus on monikerroksinen ja viihdyttävä, vaikkei nouse kirjailijansa parhaimmistoon. Näin joulun alla voisi sanoa, että Maailmanloppu ja ihmemaa vastaa varmasti Murakamin (fantastisemman) tuotannon ystävien toiveisiin - elleivät he ole kirjaa jo hankkineet. Nimittäin itse aioin ensin säästellä romaania joululukemisekseni, mutta en malttanut. Pahus. Onneksi jouluksi on sekä varattuna että toivottuna jo muita kirjoja, Keltaisiakin.

--
Maailmanloppu ja ihmemaa on kiehtonut muissakin blogeissa: Pikkuseikkoja, Ullan luetut kirjat, Kirjapolkuni, Suomi lukee ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

Ne neljä kiinnostavat minua henkilökohtaisesti. Haluaisin tietää heistä enemmän. Ihmisistä joita et vieläkään ole saanut karistetuksi harteiltasi. Saran sanat pitivät luultavasti paikkansa, Tsukuru ajatteli käytyään kyljelleen vuoteelle. Nuo neljä olivat yhä kiinni hänessä. Luultavasti tiekemmin kuin Sara arvelikaan.
Mister Red.
Mister Blue.
Miss White.
Miss Black.

Tsukuru Tazaki on yksinäinen mies. Hänen elämänsä on periaatteessa ihan hyvää. Hän on hyväkuntoinen 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana ja seurustelee fiksun Saran kanssa. Menneisyys ei kuitenkaan koskaan päästä Tsukurua otteestaan. Hän oli nuoruudessaan osa tiivistä viiden nuoren porukkaa, mutta aivan yhtäkkiä ja ilman selityksiä ystävät hylkäsivät hänet, hänet suljettiin pois porukasta. Tämä hylkääminen on varjostanut Tsukurun elämää, hän on ikuisesti vailla persoonallisuutta, hän on oman elämänsä väritön mies. Saran kehotuksesta Tsukuru alkaa selvittää, miksi hänet hylättiin. Hän lähtee entisten ystäviensä jäljille - aina Suomeen saakka - kohdatakseen menneisyytensä.

Joitakin vuosia sitten lukemani Kafka rannalla teki minusta kertaheitolla Haruki Murakamin fanin ja olen ollut jossain määrin ihastunut kirjailijan jokaiseen teokseen, vaikka jotkut ovat hämmentäneetkin. Murakami kirjoittaa vetäviä romaania, joissa on yleensä enemmän tai vähemmän outoa twistiä. Värittömän miehen vaellusvuosissa tätä twistiä on vähemmän. Murakamin romaaniksi teos suorastaan henkii realismia, vaikka paljon tuttuakin on jäljellä. Kyseessä on ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani, Raisa Porrasmaa tavoittaa käännöksessään hienosti murakamilaisen hengen.

Tuttuun tapaansa Murakamin päähenkilö on jonkinlainen oman elämänsä matkailija, etsijä tai haahuilija, muttei kuitenkaan vailla päämärää. Tsukurun päämääränähän on selvittää, miksi hänet jätettiin ystäväjoukon ulkopuolelle. Jälleen kerran Murakami sukeltaa nuoruuteen, musiikkiin - nyt kuunnellaan teoksen henkeen sopivasti Lisztin Vaellusvuosia, niin tokiolaisessa kerrostalossa  kuin suomalaisen järven rannallakin - seksuaalisiin uniin ja ajatukseen identiteetistä. Mahdollisuutta toiseen todellisuuteenkin vilautetaan, mutta keskiössä on värittömän Tsukurun matka, joka henkii tietynlaista ulkopuolisuutta, pohdinnoissaankin ehkä tarkoitushakuista hengettömyyttä. Murakamin toinen suomennettu realistissävytteinen romaani Norwegian Wood sai itkuttomankin lukijan kyynelkanavat auki, tällä kertaa siltä säästytään. Tämä kytkeytyy irrallisuuden tunteeseen: lukija on vähintään yhtä irrallaan Tsukurusta kuin Tsukuru itse. Kaikkea katsotaan jostain kaukaa, mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono kerronnallinen ratkaisu. Murakamille tyypillisesti kerronta vetää koko ajan ja kirjan lukaiseekin varsin nopeaan.

Entä sitten Suomi? Onhan se toki monin osin tunnistettava: Tsukurun mielestä suomalaiset ovat melko iloisia ja juttelevat vilkkaasti ja äänekkäästi. Tämä tietenkin tuntuu hupaisalta suomalaisesta lukijasta, sillä olemmehan tottuneet ajatukseen hiljaisista suomalaisista. Mutta jos suomalaisia vertaa (mielikuvien) japanilaisiin, niin ehkäpä me olemmekin hilpeitä ja puheliaita? Sen sijaan haitarinsoittajaa pienen koiransa kanssa tuskin tapaa kovinkaan monessa ravintolassa ja se, että ravintolassa poltetaan tupakkaa sisällä on tietenkin selkeä virhe, sillä googleineen ja prepaid-liittyminen romaani sijoittuu kuta kuinkin nykyaikaan. En oikein usko siihenkään, että taksi olisi vanhanmallinen Mercedes. Joka tapauksessa Suomessa talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja. Suomi erään Tsukurun entisen ystävän uutena kotimaana on hauskaa eksotiikkaa tuova lisämauste, mutta Suomen sijasta kaikki voisi tapahtua missä tahansa Tsukurulle vieraassa maassa.

1Q84:n ja Kafkan rannalla omituisuuksista viehättyneet eivät välttämättä ihastu Tsukurun kohtaamiseen menneisyytensä kanssa, sillä nimensä mukaisesti romaanikin on melko väritön. Tapahtumia vailla se ei kuitenkaan ole ja juonessa on aineksia jonkinasteiseksi jännityskirjaksi, vaikka osa arvoituksia ratkeaa heti, osa jää lukijan tulkittavaksi. Luin kirjan jo kolmisen viikkoa sitten ja luulen, että Värittömän miehen vaellusvuodet on salaviisas kirja, jonka merkitys kasvaa pikkuhiljaa. Siinä on paljon filosofiaa, joka ei onneksi painotu coelhomaisesti valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaan jättää (ei niin omaperäisiä, mutta alati kiinnostavia) kysymyksiä: onko jokaisessa ihmisessä pimeä ja valoisa puoli? Ihmisen rehellisyys itseään kohtaa nousee niin ikään keskiöön. Minua puhutteli erityisesti tämä: Paljonko elämän ajasta katoaa, kun se riistetään tuohon (ilmeisesti) merkityksettömään paikasta toiseen siirtymiseen? Miten paljon se kuluttaa ja hiertääkään ihmistä? Kysymykset tuntuivat puhuttelevan sen vuoksi, että matkustan itse miltei päivittäin 30 kilometriä suuntaansa kotini ja työpaikkani väliä. Toisaalta juuri työmatkan ansiosta minulla on ruhtinaallisesti lukuaikaa.

Kuten jokaisessa Murakamin romaanissa, myös Värittömän miehen vaellusvuosissa melankolinen perusvire viehättää minua. Kaikki on jotenkin etäännytettyä ja kuin vesiväreillä huuhdottua tai sumuisen lasin läpi suodatettua ja silti oudolla tavalla selkeää. Omaksi Murakami-suosikseni tämä uutuus ei vielä nouse, mutta en ehkä osaa vielä sijoittaa sitä kirjailijan muihin teoksiin. Sen tiedän, että pidin kirjasta kovasti. Kokonaisuus on haikeankirpeä, ja sellaisen luomisessa Murakami onnistuu melkein yhtä hyvin kuin reaalifantasiankin parissa.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Kustantaja: Tammi 2011 (pokkaripainos 2012)
Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto
Suomennos (englannista): Jyrki Kiiskinen
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 175
Mistä: Ostos
Japanilainen muistelma / elämäkerta


Näin minä joka tapauksessa aloitin juoksemisen. Olin silloin 33-vuotias. Yhä tarpeeksi nuori, vaikken enää nuori mies. Sen ikäisenä Jeesus kuoli. Sen ikäisenä alkoi F. Scott Fitzgeraldin alamäki. Se ikä saattaa olla elämän vedenjakaja. Sen ikäisenä minä aloitin juoksijan elämän, ja siihen kohtaan osuin myöhäinen mutta todellinen alkuni romaanikirjailijana.

Olen aloittanut uudelleen juoksemisen. Vuosituhannen vaihteessa sisäinen sohvaperunani heräsi ja minusta tuli aktiivijuoksija: kävin lenkillä miltei päivittäin ja pari kertaa ylitin puolimaratonin mitankin. Sitten raskauksieni ja äitiyslomieni myötä minusta tuli sohvaperuna, joka liikkui lähinnä leikkipuistoon ja hyppi muutaman pompun trampoliinilla. Aina toisinaan yritin: ostin uudet lenkkarit, lähdin kiertämään lähitienoita, jokivartta, naapurikaupunginosan mäkisiä maastoja. Mutta ei, sohvan kutsu oli vastustamaton. Joulukuussa (!) ryhdistäydyin ja nyt olen jo reilun kuukauden päivät käynyt lenkillä kolmesti viikossa. Aluksi kävelin ja hölkkäsin ja puuskutin. Nyt hölkkään jo vitosen, vaikka puuskutankin vielä vähän. Juoksemisesta voin puhua toivottavasti jo kesällä.

Hitaalla hölkälläni en siis vielä voi puhua suoranaisesta juoksemisesta, mutta yksi suosikkikirjailijani Haruki Murakami voi. Hänen omaelämäkerrallinen kirjansa (ehkä voisi puhuakin ihan elämäkerrasta) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta piti minua otteessaan viime viikolla. Se on paitsi kirja kirjailijuudesta ja juoksemista, toimii se hyvin myös matkakirjana; viime viikollahan kerroin, että aion lukea nyt talviaikaan lukea matkakirjoja ja matkateemaisia teoksia. Murakami kirjoittaa, luennoi ja juoksee eri puolilla maapalloa: Havaijilla, Kreikassa, kotiseudullaan. Lukekaa, kuinka hienosti hän kuvailee esimerkiksi New Yorkin syksyä:

New Yorkilla on todellakin erityinen charminsa marraskuussa. Ilma on puhdasta ja kirpeää. ja lehdet Central Parkin puissa alkavat juuri muuttua kullanvärisiksi. Taivas on niin kirkas että voi nähdä miten kauas tahansa ja pilvenpiirtäjät heijastavat ylenpalttisesti valoa. Tuntuu kuin voisi jatkaa kulkua korttelista toiseen, loputtomasti. Kalliit kasmirtakit täyttävät Bergdorf Goodmanin ikkunat, ja kaduilla tuoksuu paahdettujen manteleiden herkullinen tuoksu.
Pystynkö nauttimaan New Yorkin syksystä juostessani kisapäivänä noita samoja katuja?

Nauttiiko Murakami juoksemisesta vai ei? Ja millaista on juosta erilaisina vuodenaikoina, yksin ja kilpailuissa? Entä millaista on olla romaanikirjailija, mistä Murakami on uransa aloittanut? Tämä kaikki selviää ainakin osin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjasta. Murakamin ajatukset ja elämä kiinnostavat minua, totta kai, mutta kaikki tuo ei ole syynä siihen, miksi kirjan luin.

Luin kirjan, koska olin kuullut siitä niin paljon kehuja. Esimerkiksi Sara luonnehtii kirjaa miellyttäväksi ja osin filosofiseksikin. Tätä kirjoittaessani nyökyttelen: juuri noin! Eikä Murakamin kohdalla kyse ole mistään light-filosofiasta, vaan yhden ihmisen tavasta elää elämäänsä. Liisa taas ilahtui siitä, että löysi juoksukirjasta saman kirjallisen äänen, joka lumosi hänet Norwegian Woodissakin. Nyökyttelen tällekin. Nimittäin: en muista, olenko kirjoittanut blogissani, sanonut ääneen jollekin vaiko vain ajatellut, että Murakami voisi kirjoittaa vaikka jotain teknisiä ohjeita tai neulontakirjan ja lukisin kaikkea kiinnostuneena (vaikken koskaan lue ohjeita enkä osaa tehdä käsitöitäkään). Murakami ei usko kirjailijan tai juoksijan flown olemassaoloon, mutta tietynlainen lukijan saavuttava flow hänen kirjassaan on. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on nimittäin äärettömän rentouttavaa luettavaa. Se on myös kiinnostavalla tavalla intiimi: Murakami ei paljasta itseään suuria, mutta tulee silti ihan liki lukijaansa. Lisäksi Murakami kuvaa niin ihanasti vaikkapa Bostonin seudun kesää jäätelöineen ja demokraattisenaattoreineen. Uuden Englannin syksy taas on lyhyt ja ihana syksy kuin elokuvissa. Ja sitten on myös kuuma Kreikka, jossa ei juurikaan näe juoksevia (japanilaisia). On luentoja, on kotimaa, on vaimo, on kaikki se elämä, joka mahtuu juoksemisen ja kirjoittamisen väliin.

Joskus voisi ajatella, että on suorastaan rasittavaa lukea kirjailijan kirjoitusta omasta kirjoittamisestaan, mutta Murakamin kohdalla sekin ilo. Kirjoittamisessa ja juoksemisessa kyse on Murakamin mukaan ahkeruudesta, tavoitteista ja "äärimmäistä ponnistuksista omissa rajoissa". Kyse on myös lahjakkuudesta: on nimittäin melkoinen taito saada lenkkipolulla naama punaisena puuskuttava humanistipoloinen lukemaan juoksukirja miltei yhdellä istumalla. Murakami on kirjoittanut hienoja romaaneja, mutta tämä omaelämäkerrallinen teos on ihana ja tunnelmaltaan vangitseva sekin.

Suurimman osan siitä, mitä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2010
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 446
Mistä: joululahjaksi
Japanilainen romaani

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne.
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Kesäkuussa palkitsin itseni Haruki Murakamin pääteokseksi luonnehditun 1Q84:n kahden ensimmäisen osan yhteisniteellä. Kolmannen osan suomennosta saimme odotella lokakuulle saakka, mutta itse halusin säästellä yhden suosikkikirjailijani romaania ja toivoin sitä joululahjaksi. Joulupukki tai lahjan hankkija oli kuunnellut toiveitani ja vietinkin osan joululomastani Aomamen ja Tengon tarinan parissa.

Koska 1Q84:n kolmas osa jatkuu siitä, mihin kakkososa päättyi, en avaa romaanin kehystä kovin tarkkaan. Kirjaa tuntemattomien kannalta siirtyminen suoraan kolmannen osan tapahtumien alkuun ei ole kiinnostavaa (kannattaa tosiaankin aloittaa ihan alusta, koska kyse on yhdestä yhtenäisestä teoksesta) ja kaksi ensimmäistä osaa lukeneet luultavasti lukevat kolmannenkin osan, koska on pakko saada selville, kuinka vain kerran elämässään kohdanneiden rakastavaisten käy. Kerron vain sen, että Aomame ja Tengo ovat edelleen rinnakaistodellisuudessa, Aomame vuodessa 1Q84 ja Tengo Kissojen kaupungissa. He eivät ole vieläkään tavanneet, pikkuväki on edelleen liikekannalla ja jossain rakentuu uusi ilmakotelokin. Nyt heidän kannoillaan on Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa - ja taivaalla paistaa edelleen kaksi kuuta.

Olen osa tätä maailmaa, ja tämä maailma on osa minua.

Tiiliskiven paksuinen ja äärimmäisen koukuttava ovat kaksi ensimmäistä luonnehdintaa, jotka 1Q84:stä kokonaisuudessaan nousevat mieleeni. Kolmas osa ei tuo sinänsä mitään uutta kirjan laatuun tai kirjoitustapaan, mutta jokin kuitenkin muuttuu. Romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa kerronta nimittäin etenee vuoroin Tengon ja vuoroin Aomamen elämää seuraten. Nyt kolmannessa osassa pallopääksi kuvattu, varsin luotaantyöntävän oloinen etsivä Ushikawa nousee yhdeksi uudeksi päähenkilöksi ja tapahtumia seurataan myös hänen näkökulmastaan.

1Q84 on hieno yhdistelmä jännitystä ja uskomattomia tapahtumia sekä tietynlaista joutilaisuutta, joka aiheuttaa odottamisesta. Helsingin Sanomien Harri Römpötti syyttää kirjaa liikkumattomuudesta ja ilmoittaa Murakamin tekstin seisovan kuin vesi lätäkössä. Omasta mielestäni kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, vaikka rauhalliseen tahtiin. Myönnän, että hetkittäin pohdin, onko kirjassa turhaa tyhjäkäyntiä, mutta ei: rauhallisuus on erityisen perusteltua, sillä etenkin Aomame joutuu odottamaan asioita tapahtuvaksi. Tätä odotusta leimaa jännitys, joka kietoutuu niin Aomamen, Ushikawan, osin Tengon kuin lukijankin ympärille. Kahden kuun valaisema hiljaisuus on otollista maaperää kaikelle sille, mikä uhkaa ja mitä voi tapahtua. Murakamin tuntien lukija osaa odottaa yllätyksiä.

Murakamin teksti on kirjailijalle tyypillisesti totta kai täynnä kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. 1Q84 on fantasiaa. Romaanissa tapahtuu asioita, joita ei oikeasti voisi koskaan tapahtua. Mutta niin vain on, että siinä missä Kafkassa rannalla sataa kaloja ja Suuressa lammasseikkailussa kerrotaan vihje pihtejä etsivästä lypsylehmästä, on ihan selviö, että Aomamen ja Tengonkin oudon maailman tapahtumat tuntuvat järkeenkäyviltä. Mukana on tietenkin paljon Murakamille ominaisia teemoja, kuten eroottisuutta vailla olevaa seksiä, rakkauden kaipuuta, keskusteluja, ruokaa, vanhan japanilaisen ja modernin länsimaisen kulttuurin leikkauspisteitä. 1Q84 on yllättävän julma ja äärettömän hellä. Kirja onkin rakkauskertomus. Se on kirja, joka melkein itkettää siksi, että muiden Murakamin kirjojen tapaan se jättää kaipuun siihen ihmeellisen tarinaan, joka kirjan kansien sulkemisen jälkeen jää taakse.

Vaikka jossain välissä (hyvin pienesti!) melkein epäilin 1Q84:n toimivuutta ja pohdin, että onko mukana sittenkin liikaa jaarittelua, suljin kirjan kannet haltioituneena. En tiedä, miten tulen sijoittamaan 1Q84:n Murakamin tuotannossa. Se on mielestäni parempi kuin Sputnik, rakastettuni, muttei ainakaan vielä ihan niin taidokas kuin Kafka rannalla - ja kuitenkin 1Q84 koskettaa syvemmältä, tulee lähemmäksi ja rakastan (kyllä!) sitä enemmän. Enkä tiedä sitäkään, miten Murakami sen tekee, mutta hän kirjoittaa kirjoja, jotka yllättävät, koskettavat, liikuttavat - ja lumoavat. Tämän tyytyväisempi en voi lukijana olla.

--
1Q84:n kolmas osa on ollut esillä monissa blogeissa, mutta linkitän nyt Minnan (juuri noin!), Liisan (jonka kanssa olen ihan samaa mieltä) ja Tuijatan (joka pohtii kirjaa hienosti) tekstit.

Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1 & 2)

Haruki Murakami: 1Q84
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2009
Englannikielisestä käännöksestä suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 783
Japanilainen romaani

Tahdoin tai en, olen nyt täällä, vuodessa 1Q84. Minun tuntemaani vuotta 1984 ei ole enää olemassa. Nyt on 1Q84. Ilma on muuttunut, maisema on muuttunut. Minun täytyy sopeutua tähän kysymysmerkkimaailmaan mahdollisimman nopeasti. Niin kuin eläimen, joka on vapautettu uuteen metsään. Jotta voin pitää puoliani ja säilyä hengissä, minun pitää oppia ja sisäistää paikan säännöt.

Eletään vuotta 1984. Aomame on kolmekymppinen nainen, joka työskentelee liikunnanohjaajana, mutta murhaa sivutyökseen väkivaltaisia miehiä. Hän istuu taksissa, jossa soi Janácekin Sinfonietta. Outoa kyllä, hän tunnistaa kappaleen heti, vaikkei tunne klassista musiikkia kovin hyvin. Tiellä on ruuhkaa, minkä vuoksi taksikuski neuvoo Aomamelle oikotien ulos moottoritieltä. Aomame kiipeää alas hätäpoistumistikkaita ja siirtyy eräänlaiseen rinnakkaismaailmaan, vuoteen 1Q84. Taivaalla paistaa kaksi kuuta. Samoihin aikoihin Aomamen ikäinen matematiikan opettaja Tengo muokkaa Ilmakotelo-nimistä käsikirjoitusta, josta on tuleva menestys. Kirjailijaksi nimetään teini-ikäinen Fuka-Eri, jonka kokemuksiin kirja perustuu. Fuka-Eri on viettänyt lapsuutensa oudossa lahkossa, jonka lonkerot ulottuvat pitkälle. Tengo huomaa olevansa osa tarinaa, jossa kaksi kuuta luo valoaan ja jossa pikkuväki ehtii moneen paikkaan. Maailma on vieras ja tuttu samalla kertaa.

Haruki Murakami on eräs suosikkikirjailijoistani. Ei siis ihme, että odotin 1Q84:n suomennosta kuin - kirjan yhteen teemaan sopivasti - kuuta nousevaa. Ostin kirjan jo toukokuussa, mutta säästelin sen lukemista kirjablogikirjan valmistumiseen saakka ikään kuin palkinnoksi itselleni. Kustantajan mukaan kyseessä on "Murakamin pääteos", rakkaustarina ja seikkailukertomus.

Taivaalla oli kaksi kuuta - pieni ja iso. Ne paistoivat siellä rinnakkain. Isompi kuu oli se, jonka hän oli aina nähnyt. Se oli keltainen ja melkein täysi. Mutta sen vieressä oli toinenkin kuu. Se oli kummallisen muotoinen. Se oli hieman vino ja vihertävä, ikään kuin ohuen sammalen peittämä. Sen hänen silmänsä olivat havainneet.

Kun aloitin kirjaa, kuvittelin lukevani erästä koko tähänastisen kirjavuoteni huippua. Nyt en ole niinkään varma, mutta toisaalta kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta syksyllä ja viimeinen osa määrännee sen, miten hienoksi 1Q84:n lopulta koen. Nyt kahden osan perusteellakin romaani on totta kai kertakaikkisen hyvä. Se on sujuvasti kirjoitettu, koukuttava, viihdyttävä, yhteiskunnallinen, murakamimaisella tavalla outo, reaalifantastinen ja aavistuksen jännityskirjamainen. 1Q84 on (korkea)kirjallista jännitystä. Loppujen lopuksi se on kahden ensimmäisen osansa perusteella juonivetoinen ja otteessaan pitävä romaani, jonka kerronta etenee outouksienkin keskellä tasaisen varmasti. Murakamille onkin ominaista, että hänen tarinansa leikittelevät realismin ja fantasian välillä, mutta hänen kerrontansa ei ole kovin kokeilevaa, vaan mukavasti soljuvaa luettavaa.

Olen lukenut Muramilta kaiken muun suomennetun paitsi "juoksukirjan", ja 1Q84 on mielenmaisemallisesti lähellä Kafkaa rannalla. Murakamin ystäville kirja näin ollen tarjoaa pelkkää nannaa. Ensiksikin kirjassa on monia Murakamin kirjoille tyypillisiä teemoja tai sivujuonteita, kuten kuvauksia korvannipukoista, viittauksia populaarikulttuuriin - The beat goes on! - kissoja ja paikoin hätkähdyttäviä seksikohtauksia, jotka eivät kuitenkaan ole eroottisia, vaan nimenomaan seksiä sellaisenaan, vailla suurempaa tunnetta. Tunteita pelosta hellyyteen mahtuu toki romaaniin paljonkin, jopa niin että lukijakin alkaa elää päähenkilöiden mukana. Koska kirjassa on paljon tuttua, voi kysyä tarjoaako teos sitten jotain uutta? Paljonkin. Ennen kaikkea sen tarina on ihan uusi. Aomamen ja Tengon vuorovedoin kertoma tarina uppoutuu kummalliseen ja silti niin uskottavaan maailmaan, jossa tutkitaan merkkejä ja jossa maailma kulkee eteenpäin ottaen eräänlaisia ajallisia harppauksia.

Vaikka 1Q84 ei ole niin erikoinen kuin mitä odotin, en ole pitkään aikaan lukenut mitään yhtä koukuttavaa. Kirjassa kaikki tulee liki ja outo muuttuu realistiseksi. Jos en olisi niin järkevää jalat maassa -tyyppiä, olisin voinut hyvinkin keskeyttää kirjan lukemisen ja mennä katsomaan, onko taivaalla sittenkin kaksi kuuta. En mennyt, mutta lukiessani kuut tulivat yhtä todeksi kuin pikkuväkikin. Tiedän jo, mitä kirjaa odotan eniten koko ensi syksyltä.

---

Jos 1Q84 kiinnostaa, lukekaa myös jutut, joissa kerrotaan, miten kirja tuli uniin, kuinka teksti vangitsi, kuinka teksti muistutti siitä, miksi pitää maagisesta realismista tai kuinka romaani on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa jo mainitun maagisen realismin ystäville. Jossain todetaankin, että vau!

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2003
Alkuteos: Supuutoniku no koibito 1999
Käännös: englanninnoksesta "Sputnik Sweetheat" kääntänyt Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen ja Jukka Pylväs
Sivuja: 252
Romaani, Japani

Minä olen rakastunut tähän naiseen, Sumire tajusi hätkähtäen. Ei epäilystäkään. Jää on kylmää, ruusut ovat punaisia, minä olen rakastunut. Ja tämä rakkaus on viemässä minut jonnekin. Virta on niin voimakas, ettei minulla ole valinnanvaraa. Se voi hyvin olla jokin aivan erityinen paikka, paikka jota en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Siellä voi piillä vaaroja, jotakin sellaista mikä voi haavoittaa minua syvästi, kohtalokkaasti. Saatan lopulta menettää kaiken. Mutta paluuta ei ole, Voin vain kulkea virran mukana. Vaikka se sitten merkitsisi poroksi palamista, loppua.

Hullu rakkaus on määräävä kaikkien elämää: nuori tokiolainen opettaja K, romaanin minäkertoja, on rakastunut opiskelutoveriinsa Sumireen, boheemiin tyttöön, joka haaveilee kirjailijanurasta ja haluaa olla kuin Kerouacin kirjasta; Sumireen, joka ei ole kaunotar, pikemminkin poikamainen, mutta jossa silti on erityislaatuista. K ja Sumire ovat parhaat ystävykset, jotka voivat keskustella mistä tahansa. Sumire ei tunne seksuaalisväritteistä rakkautta K:ta kohtaan, vaan rakastuu itseään seitsemäntoista vuotta vanhempaan naiseen nimeltä Miu, omaan Sputnik-rakastettuunsa. Salaperäisen Miun kohtaaminen muuttaa Sumirea ja naiset matkustavat Kreikkaan, jossa Sumire katoaa. Kun K matkustaa Välimerelle, kohtaa hän vain Miun sekä Sumiren kirjoittamia tekstejä. Voiko K tehdä mitään - tarvitseeko hänen edes? Mitä merkitystä Miun kokemuksilla tai K:n omilla on Sumiren katoamisen suhteen?

Haruki Murakami on vajaan kahden viime vuoden aikana noussut erääksi suosikkikirjailijakseni. Kafka rannalla vei oudompaan ja samalla paremmin kirjoitettuun maailmaan kuin suurin osa muista lukemistani kirjoista, Norwegian Wood vetosi tunteisiini enemmän kuin mikään muu kirja viimeisen - hmm - liki viiden vuoden aikana, Suuri lammasseikkailu puolestaan hämmensi hyvällä tavalla. Ei siis ihme, että säästelin syksyllä ostamaani Sputnik-rakastettuani (1999) monta kuukautta. Lähtökohdat kirjan lukemiseen olivat kaukana neutraalista ja odotukset asetettu todella korkealle.

Milloin nuoruus oikein karkasi minulta? ajattelin äkkiä. Sehän on jo ohi, vai mitä? Tuntuu siltä, että vielä äskettäin olin keskenkasvuonen. Huey Lewis and the News julkaisi niihin aikoihin pari hittiä. Ei siitä ole monta vuotta. Ja tässä minä nyt pyörin ympyrää tietäen etten pääse mihinkään, mutta pyörin siitä huolimatta. On pakko. On pakko pysyä siinä tai muutoin en selviydy.

Korkeat odotukseni eivät osoittautuneet vääriksi, eivät tietenkään, sillä vaikka Murakami toistelee tiettyjä elementtejä - unenomaisuutta, seksuaalisia jännitteitä, ihmisten välisiä valtasuhteita, populaarikulttuuria ja maagista surrealismia - kuin John Irving (karhut, paini, kirjailijuus) tai Joel Haahtela (unenomaisuus, eurooppalaisuus, arvoituksellisuus tietynlainen anonymiteetti) konsanaan, voisi Murakami kirjoittaa varmasti vaikka tietokirjan sähkövatkainten historiasta ja saada siitä ihan omanlaisensa ja erityisen kiinnostavan. Kiinnostava on nimittäin varsin osuva adjektiivi luonnehtimaan Murakamin mitä tahansa teosta. Hänen kirjoissaan voi todellakin tapahtua melkein mitä tahansa voi tapahtua.

Sputnik-rakastettuni on varsin tyypillinen Murakamin romaani, niin väitän ja luulen, etten saa vastaväittäjiä. Niin Sputnikiin kuin jokaiseen aiemmin lukemaani Murakamin romaaniin sisältyy arvoitus ja matka niin jonnekin fyysiseen paikkaan kuin päähenkilön muistoihin, toiveisiin ja pelkoihinkin. Unenomaisuus ja realismi, arki ja jonkinlainen todellisuusvääristymä määrittävät tarinan kulkua. Murakamin kohdalla unenomaisuus ei tarkoita maailmasta irti leijailevaa haahuilua, vaan toisaalta päähenkilön omien ajatusten sovittumista mitä epätodennäköisempiin tapahtumiin ja toisaalta rajujenkin kuvitelmien ja todellisuuden kehyksen kohtaamista. Surrealistisesta unenomaisuudestaan huolimatta Murakamin kirjat ovat kerronnaltaan enemmän juonivetoisia kuin tajunnanvirtaisia, mikä varmasti osaltaan selittää niiden suosiota. Hyvin kirjoitettuna hänen tekstiään on ilo lukea. Kaikkein puhtaimman realismin ystäville tai omituisuuksia pelkääville Murakami ei paljon tarjoa, mutta muuten mitä erilaisimmat lukijat saavat tarttumapintaa hänen romaaneistaan. Sputnik-rakastettuni sijoittuu mielestäni jonkinlaisella Murakamin-"omituisuusasteikoilla" helpommin lähestyttävien joukkoon ja siksi suosittelen romaania vaikkapa ensimmäiseksi murakamiksi.

Niin paljon kuin kirjasta pidinkin, ei K:n, Sumiren ja Miun tarina saanut minussa aikaan samanlaista lumoutumista kuin Kafka rannalla. Sputnik-rakastettuni on hyvä romaani, muttei niin erinomainen ja erikoinen kuin Kafka. Mentaliteetiltaan kirja on lähempänä Murakamin ehkä realistisinta teosta Norwegian Woodia, mutta Sputnik jää etäisemmäksi - varmasti tarkoituksella. Sputnikista ei siis tullut suosikkimurakamiani, mutta romaani vahvisti entisestään Murakamin asemaa yhtenä lempikirjailijanani, mikä ei ole ihan vähän sekään.

****½

Linkitän nyt blogiarvioista tuoreimman, Marian tekstin, koska se sisältää linkkejä muihin arvioihin. Lisäksi Marian lukukokemus ja Sputkinin sijoittuminen suhteessa Kafkaan rannalla sekä Norwegian Woodiin ovat tismalleen samat kuin omani.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1993 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: Hitsuji o meguru bõken 1982 (engl. A Wild Sheep Chase)
Englannista suomentanut: Leena Tamminen
Kansi: Laura Lyytinen
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 351

On olemassa vertauskuvallisia unia - unia jotka esittävät jotakin todellisuutta. Sitten on olemassa vertauskuvallisia todellisuuksi - todellisuuksia, jotka esittävät jotakin unta. Vertauskuvia voisi sanoa matojen maailmankaikkeuden kunniakaupunginvaltuutetuiksi. Matojen maailmankaikkeudessa ei ole mitenkään epätavallista, että lypsylehmä etsii pihtejä. Lehmä saa taatusti pihtinsä ennen pitkää. Sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani.
Mutta se että lehmä valitsi minut pihtien luovuttajaksi muuttaa kaiken.

Matojen maailmankaikkeus, Tokion syke, Hokkaidon lumiset vuoret, omituisia salaisuuksia ja lampaiden etsintää sekä nainen, jolla on niin täydelliset korvat, että mies kuin mies lankeaa. Kafkalla rannallaan sekä Norwegian Woodillaan minut täysin lumonneen Haruki Murakamin romaani Suuri lammasseikkailu (1982) sisältää sellaisen määrän Murakamille tyypillisiä elementtejä, sen avulla olisi aika vahvoilla hiljattain netistä löytämäni Haruki Murakami -bingossa.

Romaanin juoni on nimittäin siinä määrin monipolvinen, että vaikka yleensä selostan blogissani arvioimieni teosten kehyksen (toki juonipaljastuksia varoen), en nyt osaa kertoa oikein mitään! Sen verran kiinnittymiskohtia annan, että tarinan minä-kertoja on tuikitavallinen tokiolainen nuorimies, joka työskentelee osakkaana mainostoimistossa, on juuri eronnut vaimostaan, hoitaa aluksi nimetöntä kissaansa, deittailee ikäisiään naisia ja kuuntelee mielellään The Doorsin tai Moody Bluesin musiikkia. Sattuman oikusta hänen elämäänsä ilmestyy nainen, jolla on täydelliset korvat ja joka osaa ennustaa. Kaikki alkaa kuitenkin romaanin preludissa, jossa päähenkilö saa tiedon tämän täydelliset korvat omaavan naisen kuolemasta. Tieto on kuitenkin vain syy alkaa muistella asioita, jotka yhdeksän vuotta johtivat suureen lammasseikkailuun aivan, kuten nainen oli ennustanut:

Hän otti savukkeen nostamatta päätä rinnaltani. Hetkeä myöhemmin hänen tuhkansa varisi napani viereen ja hän suipusti huulensa ja puhalsi sen pois. Tunsin hänen korvansa sormieni välissä. Se oli ihana tunne. Pääni oli tyhjä, muodottomat kuvat vain leijuivat ja hajosivat.
"Se liittyy lampaisiin", hän sanoi. "Moniin lampaisiin, ja yhteen lampaaseen eritoten."
"Lampaisiin?"
"Mm-m", hän sanoi ja ojensi puoliksi poltetun savukkeen minulle. Imaisin kerran ja rusensin sen sitten tuhkakuppiin. "Ja siitä alkaa hurja seikkailu."

Ja totta, Suuri lammasseikkailu on aika hurja, paikoin jännityskirjamainen kertomus etsimisestä ja löytämisestä, yksinäisyydestä ja yhdessäolosta, eksentrisyydestä, unista, seksistä ja Japanin kaupunki- ja maaseutukulttuurin valtavista eroista. Romaanissa matkustetaan junilla, saadaan omituisia viestejä, syödään hyvää ruokaa, harrastetaan yhdyntää - koska yhdyntä sanana miellyttää päähenkilöä enemmän kuin rakastelu -, ja menetetään syksyn kaunein ydin, sillä eteläisen Japanin alkusyksy muuttuu junamatkan aikana maan pohjoisosan talvisen hyytävään loppusyksyyn. Kaikkea määrittää surumielisyys ja kaipaus, arvoituksen, suoranaisen mysteerin, selvittäminen sekä samalla ilkikurisuus, jopa humoristisuus. Kirjan lukeminen on erittäin nautittavaa, sillä Murakami osaa kirjoittaa koukuttavalla ja rakastettavalla tavalla, mutta Suuren lammasseikkailun lukeminen on myös hämmentävää.

Minun on sanottava, että onneksi en lukenut Suurta lammasseikkailua ensimmäisenä murakaminani. Nimittäin romaani on niin omituinen, että olisin saattanut säikähtää! Siinä, missä Kafka rannalla on outo, mutta omituisuudessaan ehjä ja missä Norwegian Wood vetoaa tunteisiin ehkä enemmän kuin mikään muu tänä vuonna lukemani kirja, on Suuri lammasseikkailu yksinomaan erikoinen. Erikoisuus ei kuitenkaan ole mikään huono asia eikä oikeaan pelästymiseen tai säikähdykseen ole syytä. Suuresta lammasseikkailusta on helppo saada kiinni, mutta sitä on vaikea ymmärtää: se pitää kyllä otteessaan ja kiehtoo alusta loppuun, se on kirjoitettu niin sujuvasti, että sen lukeminen on suuri nautinto. Mutta kirjan jälkeen ainakin minussa heräsi enemmän kysymyksiä kuin mitä lukemisen aikana sain vastauksia. Höh, oli ehkä ensimmäinen ajatukseni, mutta sellainen ihastunut höh, tiedättehän?

Jos ette, niin lukeaa itse! Ihastunut höh enteilee romaanin jäävän mieleeni pitkäksi aikaa ennen kaikkea tunnelman tasolla. Suuri lammasseikkailu tarjoaa melkoisen seikkailun, joka on maagis-realistinen, uskomaton ja ennen kaikkea niin omaperäinen, ettei tätä kirjaa voi verrata mihinkään muuhun kirjallisuuteen kuin korkeintaan Murakamin toisiin teoksiin.


**** (hieman hämmentyneenä, mutta erittäin perustellusti)

Suuren lammasseikkailun ovat koneneet myös Marjis ja Satu.

Kannen takana oleva kuva osa kööpenhaminalaisen hotellin tapettia (minulla kirja mukana huhtikuisella matkallani, mutta silloin ehdin vain Naimapuuhiin - heh - nyt juhannusviikolla oli viimein Suuren lammasseikkailun aika).

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakami: Norwegian Wood
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2012
Alkuteos: Noruwei no mori 1987
Suomennos: Englanninkielisestä versiosta Aleksi Milonoff
Ulkomainen romaani, Japani
Sivuja: 426

Luin Naokon kirjeen uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta minut täytti sama sietämätön suru, jota tunsin aina kun Naoko katsoi minua silmiin. En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.

Lentokoneen laskeutuessa Hampurin kentälle alkaa koneen kovaäänisistä kuulua instrumentaaliversio The Beatlesin kappaleesta Norwegian Wood. Muistattehan laulun: I once had a girl, or should I say, she once had me? Kappale vie Toru Watanaben takaisin vuoteen 1969, opiskelijaelämän sekä unenomaisen haikean ensirakkauden pariin. Torun mielessä liki parin vuosikymmenen takainen aika koostuu ystävyyden, seksin ja ennen kaikkea surun määrittämistä muistoista.

Haruki Murakamin läpimurtoteos Norwegian Wood (1987) on ikärajat ylittävä sukupolviromaani. Romaanin alussa Torun paras ystävä Kizuki tekee itsemurhan ja Kizukin tyttöystävä, ihana ja ihmeellinen Naoko kokee aikuiseksi kasvamisen vaikeaksi. Yliopiston aloittanut Toru keskittyy opiskeluunsa sekä ajelehtii yhden yön suhteesta toiseen Naokoa suuresti rakastaen. Hänen opiskelutoverinsa Midori on hauska, aistillinen nainen, joka kokee elokuvateatterissa yhdessä katsotut pornofilmitkin herttaisiksi, sillä niiden seksikohtaukset saavat koko yleisön nielaisemaan samanaikaisesti. Musiikillisesti lahjakas, jo ryppyiseksi käynyt Reiko osaa antaa hyviä neuvoja, vaikka kaipaa niitä itsekin.

Norwgian Wood kuljettaa lukijansa tokiolaisen opiskelijaelämän pariin niin luennoille kuin aamuviideltäkin juomiaan tarjoavien sakeautomaattien pariin. Se kertoo sekä musiikista ja kirjallisuudesta että runkkaamisesta ja sotkuisista lakanoista. Romaani kuvailee yhtä lailla japanilaista maaseutua peltoaukeineen, halkopinoineen ja seetrimetsineen kuin Midorin valmistamia hienostuneita kansailaisia ruokia; kuutamoöitä ja valkoviiniä kuin ihmisen ikuista läheisyydenkaipuuta. Ennen  kaikkea se kertoo haikealla tavalla elämästä, joka näyttäytyy erilaisena itse kullekin: toisilla se lipuu ohi, joistakin se loittonee kokonaan ja toiset ovat elämää täynnä.

"Mitä tapahtuu, kun avaa sydämensä?"
Reiko pani kätensä pöydällä ristiin tupakka yhä suunpielessään. Hän selvästi nautti tilanteesta. "Silloin paranee", hän sanoi. Tupakasta putosi tuhkaa pöydälle, mutta Reiko ei välittänyt.

Toisin kuin (ymmärrykseni mukaan) muut Murakamin teokset, Norwegian Wood on realistinen. Se on vailla Murakamille ominaisia maagisen realismin ja arvoituksellisuuden tai suoranaisen frakmentaarisuuden piirteitä. Norwegian Wood on kuitenkin hyvin murakamilainen kirja: se on eräänlainen kasvukertomus, eroottinen ja melankolisuudessaankin hauska. Pidän suuresti myös siitä, miten Murakami kykenee kirjoittamaan koskettavasti, muttei pateettisesti sekä unenomaisesti ja silti realistisesti. 1960-lopun Japani näyttäytyy monikasvoisena ja minun mielikuvilleni yllättävän länsimaisema maana.

Murakami osaa tehdä arjesta runoutta. Ja jos romaanissa on paljon vesisadetta, keltaisia sadevaatteita, Henri Mancinin LP-levyjä, itseneulottuja lapasia sekä yöllistä haahuilua, en ole lukukokemuksen jälkeen mitään vailla. Norwgian Woodin maailma on siis läpensä romanttinen, muttei imelä. Kirjan haikea pohjavire tulee selväsi heti ensisivuilta lähtien ja Murakami käyttää eräänä tyylikeinonaan ennakointia, minkä ansiosta ainakin minä aavistin, mitä tuleman pitää. Siitä huolimatta romaani tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitteensä.

Ei voi ehkä sanoa, että tunnelmaltaan hivenen unenomainen kirja räjäyttää alkuvuoden lukupotin, mutta jokin minussa liikahti Torun, Naokon, Reikon ja Midorin tarinaa lukiessan: vaikka en koskaan itke lukiessani, huomasin nyt silmäkulmieni kostuvan kirjaa lopetellessani. Jo Kafkaa rannalla lukiessani tiesin, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Nyt olen varma siitä, että tämä on kirjarakkautta enkä ollenkaan tiedä, milloin voin syventyä seuraavaan kirjaan.

*****-

Norwgian Woodin ovat lukeneet englanniksi Sara ja Tessa sekä suomeksi Peikkoneito.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Joskus kohtalo on kuin pieni hiekkamyrsky, joka muuttaa koko ajan suuntaa. Sinä yrität lähteä eri suuntaan, mutta hiekkamyrsky tulee perässä. Käännyt uudestaan, mutta myrsky tekee samoin. Toistat samaa kerran toisensa jälkeen kuin tanssisit jotain pahaenteistä tanssia kuoleman kanssa juuri ennen aamun sarastusta. Minkä takia? Tämä myrsky ei ole kaukaa tullut tuuli, jolla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Tämä myrskyt olet sinä. Jokin sisälläsi.

Karannut koulupoika, kissojen kieltä ymmärtävä vanhus, taivaalta satavia iilimatoja ja kaloja, hyytävä Johnny Walker, sanomalehtiuutisia, armeijan raportteja ja kirjastonkirjoja, moottoriteitä, metsämökki sekä tähtitaivas, jonka jokainen tähti levittää omaa, erityistä valoaan. Haruki Murakamin Kafka rannalla (Tammi 2009; Umibe no Kafuka 2002, suomennos englanninkielisestä versiosta Kafka on the Shore 2005) on ihmeellinen kirja. Se on niin erikoinen ja omanlaisensa, että kaltaiseni runsassanainenkin kirjabloggaaja menee miltei mykäksi - ihastuksesta.

Romaanissa on kaksi kehystarinaa. Niistä ensimmäisessä viisitoistavuotias Kafka Tamura karkaa kotoaan ja keksii itselleen kirjallisen etunimen saatuaan kannustusta päänsä sisäiseltä ystävältään, pojalta nimeltä Varis. Kafka pakkaa reppuunsa vain välttämättömimmät, pihistää hieman rahaa kuuluisalta kuvanveistäjäisältään sekä vie myös isänsä puhelimen. Päämääräkseen hän ottaa Shikokun, erään Japanin eteläisimmistä kolkista, koska uskoo saavansa olla siellä aivan rauhassa. Kafka on jäänyt nuorena äidittömäksi; Äiti on lähtenyt kotoa mukanaan Kafkan adoptiosisar ja jättänyt ainoan biologisen lapsensa, poikansa, tämän isän kanssa. Äidin ja siskon ikävä on ikuinen. Isä on Kafkalle hyvin etäinen henkilö, joka uskoo Oidipus-myyttiä mukailevan ennustuksen vääjäämättömyyteen. Karkumatkallaan Kafka saa turvapaikan kirjastosta, jonka hoitaja ihmeellinen ja viisas Oshima ymmärtää häntä ja antaa hänelle turvapaikan sekä kirjastosta että metsämökiltään. Kirjastoa johtaa salaperäinen neiti Saeki.

Kafkan tarinan rinnalla romaani kertoo iäkkäästä Nakatasta, joka on lapsuudessaan 1940-luvulla oudon onnettomuuten seurauksena menettänyt lähimuistinsa, lukutaitonsa sekä tullut monien mielestä höperöksi. Nakata on siisti, hiljainen mies, joka kykenee puhumaan kissojen kanssa vaikkapa säästä tai ankeriaiden herkullisuudesta. Hän ansaitsee niukan elantonsa aburahan ohella kadonneita kissoja etsien ja niitä omistajilleen palauttaen. Kohtalo vie Nakatan Kafkan isän taloon, minkä jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Kafkan ja Nakatan kohtalot tuntuvat erikoisella tavalla kietoutuvan toisiinsa.

Ilman pienintäkään varoitusta noin kaksituhatta sardiinia ja makrillia syöksyi pilvistä alas maahan. Useimmat kalat murskautuivat tohjoksi maahan osuessaan, mutta muutama onnistui säilymään hengissä ja jäi sätkyttelemään kadulle. Kalat olivat aivan tuoreita ja haisivat vielä mereltä. Niitä satoi ihmisten ja autojen päälle ja talojen katoille, mutta niin korkealta ne eivät ilmeisesti pudonneet, että olisivat aiheuttaneet vakavia vammoja. Ihmiset olivat lähinnä järkyttyneitä. Olihan toden totta apokalyptinen näky, kun valtava kalojen paljous ropisi taivaalta kuin olisi satanut rakeita.

Murakamin kirja pitää sisällään outoja sattumia, jotka sovittuvat saumattomasti tarinaan. Ne tekevät kirjasta kiehtovan. Tämä enempää en kirjan juonesta kerro. Vaikka kuvailin jo keskeisteemat, en kertonut juuri mitään. Oshiman sanoin Kafkan kokemukset ovat aihelmina läsnä antiikin Kreikan tragedioissa. Ihminen ei voi vaikuttaa kohtaloonsa, vaan kohtalo määrää ihmistä. Ja siinä piilee kaikki.

Kafka rannalla on vaikea kirja, jota on helppo lukea. Tällä tarkoitan sitä, moni kirjan tapahtuma tai kulttuurinen viittaus ei avaudu lukijalle heti, ei ainakaan minulle. On antiikin myyttejä, rinnakkaisia juonia, selittättömiä asioita. Ja hyvä niin, koska yhtä lailla ymmällään ovat myös Kafka ja Nakata. Mikä tärkeintä, Murakamin tekstin lukeminen on nautittavaa. Hän kirjoittaa niin luettavaa ja tarinavetoista tekstiä, ettei kirjaa malttaisi jättää kesken. Hänen tekstinsä vetää kuin John Irvingin parhaimmat romaanit, kerronnassa on vonnegutmaista ironiaa, Calvinon teksteistä muistuttavia älyllisiä keskusteluja, Yeatsille ominaista mystiikkaa sekä japanilaisen runouden ja kuvataiteen raikkautta ja kauneutta. Kauneiden vastapainoksi Murakamin tekstissä on pelottavia, julmiakin elementtejä. Kafka rannalla on samaan aikaan realistinen ja taianomainen kirja. Ennen kaikkea se on hyvin vangitseva.

Tiiliskiven kokoista Kafkaa rannalla lukiessa jalat ovat maassa, mutta pää pilvissä. Se on ehdottomasti eräs kuluvan vuoden parhaista ja mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani. Ihmisten onttoutta ei tarvitse sietää; Ja jossain kaukana Nakata avaa sateenvarjonsa. Kirja, jonka keskivaiheilla taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja, ei voi olla muuta kuin lumottu.

*****- (ensimmäinen viiden tähden kirja sen jälkeen, kun aloin antaa lukemilleni teoksille tähtiä. Miinus on vain varmuuden vuoksi. :) )

Kafkasta rannalla ovat kirjoittaneet myös Ilse (ihanuusvaroituksen kera), Marjis, Zephyr, Jenni sekä Tessa, joka nosti romaanin viime vuoden parhaaksi kirjakseen.

Päivät 19-24: Elokuva, romantiikka, lapsuus, omistus, suositus

Hyvää pääsiäissunnuntaita! Olen perheeni kanssa lapsuudenkodissani ja ajattelin antaa bloginikin lomailla pääsiäisen ajan, mutta muistin sitten 30 päivän haasteen, joka kaipaa päivittämistä. Koetan nyt olla lyhytsanainen ja jatkan taas ihanan rentoutumisen merkeissä: herkkuruokia, pashaa, suklaamunia, aurinkoa, perhosia, hyviä kirjoja, lasten iloa, valokuvausta, omia lapsuusmaisemiani... Palaan kunnolliseen blogiruotuuun muutaman päivän kuluttua.

Päivä 19 – Suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Michael Cunninghamin Tunnit. Upea kirja, hieno elokuva. Cunninghamin kirja on yksi hienoimmista ja mieleenpainuvimmista lukemistani kirjoista, elokuva taas onnistuu tavoittamaan kirjan hengen aika lailla täydellisesti.

Päivä 20 – Romanttisin kirja, josta pidit

Vaikea kysymys, koska romantiikkaa on niin monta laatua. Olisiko romanttisin vanha tuttu ja synkänraastava Humiseva harju, ihanan kepeä Bridget Jonesin päiväkirja, kaikkia rakkauden lakeja uhmaava Aikamatkustajan vaimo vai joku muu? Sanon, että joku muu. Romanttisin, mutta onneksi ei ollenkaan siirappisella tavalla, kirja on Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus. Se on sopivalla tavalla hullu, omalaatuinen ja ihmeellinen, kuitenkin suloinen, yllättävä ja ennen kaikkea täynnä rakkauden voimaa.

Päivä 21 – Lapsuutesi suosikkikirja

Ilman mitään epäröintiä se on Astrid Lindgrenin Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku. Kirjat löytyvät yhteisniteenä teoksesta Meidän Marikki, jota olen jo toistamiseen lukemassa iltasaduksi esikoiselleni. Marikki on kirja, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta kirjaa koko maailmassa. Lapsena lainasin Marikin kirjastosta valehtelematta yli kymmenen kertaa, ja nuorena aikuisena vihdoin ostin kirjan omakseni. Pienenä leikin Marikkia ja Liisaa siskoni kanssa, halusin olla samanlainen kuin Marikki. Marikin perheen Kesäkumpu vastaa unelmataloani ja Marikin perheen, etenkin isän, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tunto voisi hyvin toimia ohjenuorana kenelle vain.

Päivä 22 – Omistamasi suosikkikirja

Omistan melkein kaikki suosikkikirjani, joten en voisi vastata tähän kysymykseen kuin luettemalla suosikkikirjojani. Sitä olen harrastanut useinkin, joten taidan kertoa ne suosikkikirjat, joita en omista: En harmikseni omista Joel Haahtelan Elenaa, Anni Swanin Iiris rukkaa (jota luen lapsuudenkodissani), yhtään Rauha S. Virtasen Selja-kirjaa enkä tulevaa vielä lukematonta suosikkikirjaani Haruki Murakamin Kafkaa rannalla (olen nimittäin varma, että tulen rakastamaan sitä)

Päivä 23 - Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta et ole vielä lukenut

Tähän vastasinkin jo 22. päivän kohdalla. Se on tietenkin Haruki Murakamin Kafka rannalla. Jos kirjasta on annettu ihanuusvaroitus, ei se voi olla muuta kuin hyvä. Tämä päivä toimikoot samalla kirjanostokuulutuksena: Jos jollakin on hyllyssään Kafka rannalla aivan joutavana, niin olisin halukas ostamaan sen! Olen yrittänyt etsiä kirjaa kirjakaupoista ja antikvariaateista, mutta en ole ainakaan vielä onnistunut löytämään.

Päivä 24 - Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan

On monia kirjoja, joita voin ilolla suositella muille. Nostan nyt esille kaksi paljon, muttei tarpeeksi laajasti, pidettyä romaania. Ne ovat Yann Martellin Piin elämä ja Annie Proulxin Laivauutisia.

Piin elämä on hyvin kirjoitettu ja aivan uskomaton tarina Pii-nimisen pojan ja bengalintiikerin venematkasta. Mikä on tarinaa ja mikä totta? Piin elämän luettuaan asiaa voi pohtia, mutta loppujen lopuksi se taida olla kovin merkittävää. Tärkeintä ovat elämä ja kuolema sekä ripaus maagista realismia.

Laivauutisia taas vie elämän pettämän, melko lahjattoman Quoylen toimittajaksi pieneen paikallislehteen jonnekin Jumalan selän taakse (Newfoundlandin rannikolle). Oman suvun salaisuudet, katkeruus ja pettymykset aukeavat oivaltavalla tavalla. Laivauutisia on ihmeellinen, merellisen surumielinen ja kuitenkin valoisa kirja siitä, kuinka särkynyt voi parantua - ilman turhaa pateettisuutta tai ärsyttävää ylisöpöilyä.

Kuva on otettu ruotsinlaivalta kesäkuisena keskiyönä 2005 pian Ahvenanmaalta lähtemisen jälkeen.