Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala
S & S 2016
A God in Ruins 2015
Suomentanut Kaisa Kattelus
494 sivua
Päällys Anders Carpelan
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Siinä on Teddy Todd: runoilijanalku, toisen maailmansodan aikainen lentäjä, myöhemmin Nancyn aviomies, niin vieraanlaista elämää elämän Violan isä, ja Sunnyn ja Bertien isoisä. Eräänlainen oman aikansa jäänne, joka elää elämää, jonka toteutuminen on hetkestä kiinni. Elämä tuo hänen eteensä vuodenaikojen ja vuosien vaihtelut, taiteen - tai Taiteen, myönnytyksenä äidilleen -, kauriinjuoksun, monenlaisen rajankäynnin.

Muistattehan Elämä elämältä -romaanin Ursula Toddin? Naisen, joka eli monta elämää - tai vain yhden, sattuman ja näkökulmavaihdosten oikusta. Tuoreessa romaanissaan Hävityksen jumala Kate Atkinson palaa Toddin perheen pariin ja kertoo nyt Ursulan veljen Teddyn tarinan, yhden niistä - yhden mahdollisen.

Jos jostakin kirjasta voi sanoa, että kyseessä on yksi koko vuodelta eniten odottamistani käännöskirjoista, niin juuri Hävityksen jumalasta. Blogistanian Globaliankin voittanut Elämä elämältä näet oli kirjavuoteni 2014 suursuosikki, joten Atkinsonin uuden romaanin odottaminen miltei jännitti. Millainen olisi Teddyn tarina? Voisiko Atkinson tarjota jotain samanlaista uutta kuin Ursulasta kertovassa romaanissaan? No, Teddyn tarina on oikein hyvä, mutta ihan Elämä elämältä -kirjan tasolle tämä ei yllä. Samanlaista rakenteellisesti leikittelevää, uudenlaista viehätystä ei nyt ole, vaikka Atkinson toki osaa tässäkin kikkailla onnistuneesti.

Siinä, ettei Hävityksen jumala pääse samaan, ei ole mitään vikaa tai syytä hätääntyä lukijana. Atkinsonin romaani on laadukasta luettavaa, joka etenee hypellen eri  aikakaudesta toiseen. Se tuo lukijansa eteen Toddin suvun erään tarinalinjan, erään mahdollisuuden, josta kasvaa yhden miehen ja hänen kauttaan yhden sukuhaaran tarina, joka yltää ajallisesti 1920-luvulta 2010-luvulle saakka. Keskeisin on vuosi 1944, josta romaani alkaakin. Vaikka äänensä saavat myös Teddyn perhe, etenkin Nancy ja Viola, on kokonaisuus vahvasti Teddyn. 

Atkinson kuvaa hienosti Teddyn mielenliikkeitä ja ihmiselon kerroksia: miten paljon on sattuman varassa, minkä verran omat valinnat vaikuttavat. Lukijan tiettäväksi tulee myös kirjailijan rooli, miten yksittäinen kerronnallinen ratkaisu voi muuttaa kaiken - vai voiko? Elämä elämältä -romaanin lukeneet ovat tietenkin kiinnostuneita lukemaan sivujuonteena myös Ursulan yhdestä mahdollisesta elämästä, ja minun täytyikin tämän tuoreen lukukokemukseni jälkeen palata pätkittäin suosikkiromaaniini, koska Teddylle tapahtunut alkoi kiinnostaa nyt toisella tavalla.

Vaikka en tavoittanut ihan samaa lumoa kuin Elämä elämältä -teoksen luettuani, sain laadukkaan ja koskettavan lukuelämyksen, jonka toivon väreilevän mielessäni vielä kauan. Nimittäin romaani, josta päällimmäisenä mieleen jäävät ihmiselon hauraus, rakastamani peribrittiläisyys, ajan laskostuminen sekä legenda lumikellosta, ei voi kuin sykähdyttää.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

Kate Atkinson: Museon kulisseissa
Kustantaja: WSOY 1997
Alkuteos: Behind the Scenes at the Museum 1995
Suomennos: Leena Tamminen
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 333
Brittiläinen romaani

Vielä elävät naispuoliset Lennoxit hoippuvat viattomuuden maailman ja kokemuksen maailman rajamailla. Minulle sen vertauskuvana on keskikoulun pääsytutkinto, jonka kohta suoritan ja joka määrää kohtaloni ikiajoiksi. Nellille vertauskuva on siirtyminen elämästä kuolemaan ja Bunty saattaa sortua uskottomuuden houkutuksiin, tai sitten ei, ja Patricia... Patricia tulee minun huoneeseeni eräänä tammikuisena iltana ja julistaa ylpeästä että hän kohta "hukkaa neitsyytensä".
"Haluatko että minä autan etsimään sitä?" kysyn hajamielisesti [--].

Millaisesta romaanista teidän muiden on vaikea saada kiinni? Onko romaani liian abstrakti, turhan paljon tunnelmissa viipyilevä tai rakenteeltaan haastava? Onko se mukahauska hupailu, onko se liian ankea, turhan satumainen vai jostain vaikeasti määriteltävästä syystä hankala? Minulle liika runsaus on usein vaikeaa. Kate Atkinsonin Museon kulisseissa on romaani, josta en missään välissä saanut oikein kiinni. Se oli sellainen jopa siinä määrin, että romaanin kehyksen lyhytkin selostus on vaikeaa. Silti tunnistan sen varsin hyväksi romaaniksi.

Tartuin romaaniin suurin odotuksin. Atkinsonin tuore Elämä elämältä on yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani käännösromaaneista ja pidin kesällä lukemastani Jackson Brodie -dekkaristakin. Whitbread-palkittu Museon kulisseissa tuntui esittelytekstinsä perusteella kiehtovalta: kyseessä on vuosikymmenten läpi kulkeva tarina Ruby Lennoxista ja hänen perheestään. Kaikki alkaa jo vuosikymmeniä ennen Rubyn syntymää 1800-luvulla, kun Rubyn isoisoäiti jättää perheensä ranskalaisen valokuvaajan vuoksi. Suku kasvaa, mutta sille ei kerry onnea. Rubyn äiti Buntykin nai itselleen väärän miehen: Rubyn isän. Kun Ruby syntyy, perheen ja suvun asiat ovat jo solmussa. Ja yhä enemmän ne sotkeutuvat sitä mukaan, kun Ruby kasvaa ja aikuistuu.

Kulkevan sijasta pitäisi ehkä puhua laukkaavasta tarinasta, joka poukkoilee ajassa, esittelee koko ajan uusia ja uusia ihmisiä ja sivuaa historian tapahtumia hyvämakuista ironiaa osoittaen. Atkinsonin tekstiä on sinänsä hauska lukea, hän kirjoittaa älykkäästi ja samalla kepeästi, muttei tyhjänpäiväisesti. Paikoin romaani tuo mieleen Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat, joka alkaa päähenkilön syntymästä, mutta Museon kulisseissa kaikkea on paljon runsaammin, kuin jonkinlaisena ilotulitteena ammuttuna. Ilotulitteeseen toki mahtuu aimo annos tragediaakin. Atkinson kuljettaa tarinaa eteen- ja taaksepäin, antaa enteitä ja yllättääkin. Kaikkea on vain liikaa, etenkin henkilöitä ja tapahtumia. Tästä syystä luin romaanin hieman hammasta purren, vaikka Ruby Lennox perheineen on sellainen, johon voisin kiinnittyä.

Atkinsonin romaani on lopulta varsin ahdas. Näin rönsyilevään ja täyteen kirjaan ei mahdu tunteita, vaikka väkeä syntyy, kuolee, rakastaa, vihaa, tylsistyy ja menee koko ajan eteenpäin. Museon kuliseissa on koko ajan käynnissä eikä menossa ehdi oikein vetää happea: minä uuvuin vuoristoratamaisen romaanin äärellä.

Olen joko huono lukemaan vauhdikasta ja henkilögallerialtaan pökerryttäviä romaaneja tai sitten Atkinson on kehittynyt kirjailijana. Luultavasti molempia - eikä Atkinson toki ole huono tässä varhaisemmassakaan romaanissaan. Ihailen Atkinsonin tapaa katsoa kaikkea peribrittiläisen ironian silmälasien läpi. Suuresti.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: One Good Turn 2006
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: 389
Brittiläinen dekkari

Ei kuolema ollut sellianen. Kuolema tuli kun sitä vähiten odotti. Se oli riita kadulla, se oli hullu venäläistyttö joka avasi suunsa huutoon. Kaikkein vähäpätöisimmät asiat.

Edinburgh kuhisee väkeä, sillä on teatterifestivaalin aika. Esitykseen jonottava ihmisjoukko joutuu todistamaan raakaa välikohtausta: kaksi autoa törmää toisiinsa, jolloin toisesta autosta, Hondasta, syöksyy mies joka alkaa pahoinpidellä toisen auton kuskia baseballmailalla. Tapauksella on useita silminnäkijöitä, kuten Alex Blaken nimellä rikosromaaneja kirjoittava Martin Canning, kaksi pieniä rötöksiä tehtailevaa teini-ikäistä koulupoikaa, hienostorouva Gloria Hatter sekä tietenkin entinen poliisi ja etsivä Jackson Brodie. Pahoinpitely johdattaa heidät kaikki tavalla tai toisella rikosten ja väkivallan äärelle. Kaiken keskellä Glorian mies on sairaalassa sydänkohtauksen seurauksena; Archien äiti, poliisina työskentelevä Louise huolehtii pojastaan, muttei äidistään ja rauhalliseen elämään tottunut Martin koettaa kestää Richard Mott -nimistä koomikkoystäväänsä. Jackson puolestaan kipuilee suhteessaan näyttelijä-tyttöystäväänsä Juliaan. Sitten löytyy hukkunut nainen, myöhemmin eräästä asunnosta rajusti pahoinpidelty vainaja. Kuka on Honda-mies? Minne pahoinpitelyn uhri Paul Bradley on kadonnut? Kaiken lisäksi taustalla pyörii hämärää kiinteistökauppaa sekä itäeurooppalaistaustaisia naisia, jotka työskentelevät salaperäisessä Palveluksia -nimisessä yrityksessä.

Kate Atkinsonin kirjallisista dekkareista on kirjoitettu monessa kirjablogissa. Parhaiten mieleeni on jäänyt Marian kirjoitus, jossa hän suosittelee Jackson Brodie -kirjoja viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa kaipaaville ja nostaa esille sen, miten rikoksia ratkotaan iltapäiväteen äärellä ilman, että yhteiskunnallisuus ja ironia unohtuvat. Arvelin, että Atkinsonkin dekkarit voisivat olla makuuni, mutta vasta itselleni liki täydellinen romaani Elämä elämältä sai kiinnostumaan kirjailijan jännäreistäkin. Hyvä niin, viihdyin mainiosti hieman alakuloisessa Edinburghissa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on mielenkiintoista luettavaa. Se on samalla kertaa jännittävä dekkari, brittiläisyyden kliseille ilkikurisesti naureskeleva romaani sekä ihmissuhteita tarkkanäköisesti ja koskettavastikin kuvaileva kaunokirja. Sen kerronta junnaa välillä paikoillaan ja sitten pian kuitenkin vetää niin, että sivut kääntyvät kuin itsestään. Se on liikaakin juonenpätkiä tarjoileva sillisalaatti, mutta dekkarilliselta kaareltaan liki täydellistä luettavaa.

Jännittävää Atkinsonin romaanissa on tietenkin murhaajan selvittäminen sekä se, miten Atkinson juonensa punoo: Klassisen dekkarin perussääntöjen mukaisesti Kaikkein vähäpätöisin asia on niin taitavasti kiedottu paketti, että langanpätkiä saa yhdistellä aika monella tavalla ja siltikin loppuratkaisu osaa yllättää. Hauskaa ja ilkikurista teoksessa ovat esimerkiksi kuvaukset brittikliseistä: Martin kirjoittaa retro-utooppisesta Britanniasta ja kuvittelee itselleen vaimon ja Peter/David-nimisen pojan, joiden kanssa hän syö munahyydyketorttua; Gloria ruokkii kettuja ja Jackson huomaa, kuinka pohjoisen ihmisten yrmeys näkyy ruuassakin. Ihmisssuhteissa riittää purtavaa niin Glorian uhmakkuudessa miestänsä kohtaan kuin Louisen ajatuksissa teinin yksinhuoltajana. Ennen kaikkea ihmissuhteisiin liittyvää koskettavuutta on Jacksonin surussa, Stella Maris. Lukukokemusta häiritseviä pikkuseikkojakin bongasin, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan häirinneet. Teemoja on turhankin paljon yhteen dekkariin: murhan, ihmissuhdenongelmien, britti-ironian ja menneiden muistelun ohella Atkinson käsittelee muun muassa itäeurooppalaisten naisten asemaa ja kiinteistökeinottelua.

Kaikki edellä kuvattu tekee Kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta aavistuksen ristiriitaisen lukukokemuksen, mutta kolme seikkaa riittää vakuuttamaan minut siitä, että Jackson Brodieta kannattaa seurata: a) brittiläisyys, jota minun ei tarvinne enää edes selittää*, b) Atkinsonin tapa yhdistää laadukas lukuromaani ja christiemäinen, mutta nykyaikainen dekkari, ja c) Jacksonin hieman surumielinen eikä suinkaan nuhteeton hahmo, joka ratkoo rikoksia taitavasti, muttei ei jää brittietsivän prototyypiksi. Taisinkin löytää itselleni uuden dekkarisuosikin.

 * Blogiani tuntemattomille kerron sen verran, että pidän brittikirjoista ja -sarjoista, ostelen englantilaisia aikakauslehtiä, rakastan iltapäiväteetä ja Englanti on tietenkin suosikkimatkakohteeni.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Life after Life 2013
Suomennos: Kaisa Kattelus
Sivuja: 595
Lahja
Brittiläinen romaani

Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Luminen helmikuu vuonna 1910: Sylvie Todd on synnyttämässä kolmatta lastaan. Napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ei ehdi paikalle ja tyttövauva syntyy kuolleena. Tai: Luminen helmikuu vuonna 1910, Sylvie Todd synnyttää, napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ehtii juuri ennen lumimyrskyä ja Ursula-niminen tyttö syntyy. Mitä jos Ursula kuolee lapsena? Entä jos hän menehtyy Lontoon pommituksissa? Tai elää vanhaksi saakka? Pimeys lankeaa: Ursula kuolee aina uudelleen ja uudelleen - tai jatkaa elämäänsä aina vaan uudelleen, sattuma, sallimus tai ihmisen omat päätökset määrittävät ihmiselon suuntaa.

Kuluneen vuoteni parhaita lukemiani käännöskirjoja ovat olleet Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja Jeffrey Eugenideksen Middlesex. Nyt luin jotain, joka taitaa ylittää nämä kaksi:  Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä taipuu moneksi. Romaani on kuin kaleidoskooppi tai peilipöytäleikki, jossa sama kuvajainen heijastuu monta kertaa ja monessa kerroksessa. Siinä on lyhykäisyydessään romaanin idea, mutta englantilaisiin puutarhoihin, Lontoon pommituksiin, Hitlerin Saksaan, josta romaani alkaa, tai avioliittohelvettiin, itsenäisen naisen valintoihin ja yläluokkaiseen perhe-elämään kurkistava romaani on paljon enemmän. Se liikkuu jossittelun ytimessä, mutta laadukkaasti ja otteessaan pitäen.

Nyt kaikille on varmasti selvää, että koin suurta kirjarakkautta äitienpäivälahjaksi toivomani romaanin kanssa. Myönnän, että teoksen koko ajan samanlaisena toistuva alku voi herättää ajatuksen murmelipäivästä ja kaiken toisteisuudesta, sillä kaikki alkaa aina uudelleen. Tämä kuitenkin katoaa, kun Ursulan elämä jatkuu ja romaanin idea kasvaa - idea nimittäin kantaa loppuun saakka voimallisena, täyteläisenä ja moniteemaisuudessaan ja -kerroksisuudessaan kiehtovana.

Elämä elämältä on laadukkaasti suomennettu. Suomalainen kansi sen sijaan on (minunkin) mielestäni turhan tumma, jopa tunkkainen, vaikka kertoo toki hyvin kirjan idean kaiken moninkertaistumisesta tai monistumisesta. Kirjaa voimakkaasti suosittelevan Karoliinan blogista voitte kurkata englanninkielisiä kansia. Minua viehättää erityisesti kettukansi, sillä Fox Corner -niminen tila on paikka, josta Ursulan elämät alkavat ja jonne hän usein palaa joko fyysisesti tai mielessään. Lisäksi peribrittiläinen kettu tarkkailee toisinaan Ursulaa ja toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa ihmiset ovat kuin kettu kolossaan.

Atkinsonin romaani on niitä kirjoja, jotka sisältävät kaiken, josta romaaneissa pidän ja miksi lukemista niin rakastan. Ensiksikin Atkinson kirjoittaa tietenkin hyvin: tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta silti tarinavetoinen romaani. Se kuljettaa brittiläisyyden ytimeen, kuten sherrylasillisten äärelle, teekupposen pariin, ylä- tai ylemmän keskiluokan odotuksiin ja kohteliaisuussääntöihin sekä Lontoon vihreisiin puistoihin, joissa totta tosiaan voi kulkea kilometrejä St. Jamesin puistosta Kensington Gardensiin astumatta lainkaan jalkakäytävälle - koiratkin ovat labradorinnoutajia tai terrierejä! Kaltaiseni anglofiili ei voi saada tästä tarpeekseen. Romaanissa on myös hiljaista huumoria; sellaista brittiläisen kuivaa, joka ei naurata, mutta tekee teräviä huomioita ihmisluonteesta, perhe-elämästä ja yhteiskunnasta - toisinaan hyvinkin rankasti, sillä sota-ajan kokemukset Englannissa ja Saksassa eivät ole herttaista luettavaa.

Ennen kaikkea Elämä elämältä kuvaa elämän haurautta, valintojen merkityksiä. Pieni teko tai tekemättä jättäminen voi vaikuttaa siihen, lankeaako pimeys vai jatkuuko elämä - ja millaisena se jatkuu sitten, kun... Minussa Elämä elämältä sai aikaan voimakkaan ja vaikeasti selitettävän pakahtumisen tunteen, jonka jälkeen on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. Ursulan tarina - tai tarinat - ei jätä heti rauhaan ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan kirjan joskus uudelleen. Lumi sataa, pimeys lankeaa, mutta silti kirjan kannet suljettuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa lukea tällaisia romaaneja.


P.S. Kuten Kirjasiepon Marin ja P.S. Rakastan -kirjoja blogin Saran, minunkin mielessäni Ursulan isä Hugh sai Downton Abbeyn Robert Crawleyn kasvot. Tämä voi johtua siitäkin, että Granthamin jaarlia näyttelee Hugh (!) Bonneville. Myös Laura piti kirjasta.