Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot
S&S 2016
Missdåd 2016
Suomentanut Taija Mård
Kansi Sanna Mander
263 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen rikosromaani

Ajatus autosta ei jättänyt häntä rauhaan. Olisi pitänyt tarttua kiikariin heti, kun ääni alkoi kuulua.
Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi.

Kesäkuu 1992, ruotsinkielinen Pohjanmaa: Leskirouva Lean asunto on torin laidalla. Unettomina aamuöinä Lea kuuntelee usein musiikkia, kuten nytkin Chopinia, ja keittää teetä. Tällä kertaa rauhan rikkoo hurjasteleva auto. Pian joukko juhannusta viettäviä nuoria aikuisia löytää metsiköstä naisen ruumiin. Nuori toimittaja Sara on saanut ensimmäisen työpaikkansa paikkakunnan lehdestä, mutta todellinen syy muuttoon on hevostallia pitävä itsetietoinen Robert. Sara kuvittelee kesän aikana kirjoittavansa mukavista kesäjuhlista ja muista maaseudun tapahtumista, mutta toisin käy. Seudun ihmisillä on menneisyydessään monenlaista eikä Saran oma kotiutuminenkaan suju ongelmitta.

Onpa hyvä, että meillä on töissä työaikaliukumat. Karin Erlandssonin Kuolonkielot näet piti otteessaan niin, että minun oli luettava kirja loppuun eräänä aamuna ja lähdettävä töihin hieman myöhemmällä bussilla. En voinut jättää kirjaa kesken ja luettavaa oli jäljellä sen verran vähän, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt ottaa bussikirjaksi toinenkin teos. Näin ollen istuin olohuoneessamme hieman kauemmin, perheen aamutohinoiden äänet vaipuivat jonnekin ja luin Kuolonkielot loppuun. Koin valtavaa iloa siitä, että tarina kantoi näin hyvin! Vetävän teksti on laadukkaasti suomentanut Taija Mård.

Ja heti otan hieman takaisin: Vaikka Kuolonkielojen tarina kantoi ja mysteeri viihdytti, ei Erlandssonin romaani ole mikään erityisen mieleenpainuva kotimaisen jännityskirjallisuuden merkkipaalu. Mutta ei sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on kuin päivitetty versio ruotsalaisen Maria Langin dekkareista, joissa kuolema tapahtuu (yleensä!) pikkukaupungeissa ja kaupunkilaisten elämää seurataan laajemminkin. Myös kesä sekä tapahtuminen sijoittuminen reilun 20 vuoden taakse lisäävät nostalgian tuntua. Tämä kaikki sai tekstin tuntumaan alussa hieman pikkusievältä.

Pikkusievyys on kuitenkin vain pintaa. Erlandsson rakentaa koko ajan tiivistyvää jännitystä hienovaraisesti. Suomenruotsalaisen pikkukaupungin asukkaat osaavat kyllä rakentaa omat kulissinsa ja tästä syystä muutamat kohtaukset tulevat päin kasvoja, Kuolonkielojen henkilöiden kohdalla ihan konreettisestikin: rajusti ja julmasti. Erlandsson on taitava henkilökuvaaja, mikä näkyi myös hänen esikoisromaanissaan Minkkitarhassa. Hänen henkilöhahmonsa eivät mahdu yhteen muottiin, vaan kaikilla on salaisuuteensa, niin vainajalla kuin kaikkea tarkkailevalla vanhuksella Leallakin. Yhtä lailla Erlandsson taitaa ajankuvankin: 1990-luvun alun Suomi on monella tapaa erilainen kuin nykyinen maamme, mistä omaa kieltään kertovat niin naispapin postilaatikkoon tungetut koirankakat kuin tietenkin lankapuhelimiin paljolti pohjautuva tiedonkulku. Kettutytöistäkin puhutaan.

Vaikka Kuolonkielojen keskeisimmissä käänteissä on osin ennalta-arvattavuutta, on kokonaisuudessa yllätyksiäkin. Suosittelen kaunsikantista Kuolonkieloja lukemiseksi silloin, kun kaipaa aivoja kevyesti askarruttavaa perinteistä jännitysromaania. Kevääksi ja kesäksi, etenkin (tietenkin) kielojen aikaan, se käy myös vuodenaikaromaanista.

--
P.S. Kuolonkieloista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Mari ja Ulla.

Karin Erlandsson: Minkkitarha

Karin Erlandsson: Minkkitarha
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Minkriket
Suomennos: Taija Mård
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 319
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin Lars-Mikael ajatteli olleensa silloin kuin jossain Ruotsin maaseudulle sijoittuvassa päättymättömässä koko illan elokuvassa. Minkin haju leijui pihapiirissä konfettien lailla, ja joka päivä he käyskentelivät juhlissa tienaten yhä enemmän rahaa.
Hän ei liioitellut. Niin hän sen muisti ja niin hän näki sen jatkuvan.

Minkkien haju on rakas Lars-Mikaelille, jonka isä Evert on kotikylänsä ensimmäisten joukossa satsaamassa minkkitarhaukseen. Isänsä ja Marianne-äitinsä kanssa varttuva Lars-Mikael kasvaa tarhaajaksi: kouluja hän käy vain sen verran kuin on pakko. Minkit tuovat vaurautta ja niiden keskellä Lars-Mikael tuntee olonsa turvalliseksi. Vuodet vierivät ja sukupolvet tilalla vaihtuvat, kaupunkilainen Kristina-vaimo koettaa totutella elämään minkkien keskellä ja pieni perhekin kasvaa. Keskipohjalaisella maaseudulla minkeissä on tulevaisuus, ihmiset ja minkit elävät toistensa ehdoilla. Ajat kuitenkin muuttuvat.

Näätäeläin minkki herättää ristiriitaisia tunteita ja saa varmasti aikaan vilkasta keskustelua. Se on yhteinen ja silti niin äärimmäisen erottava nimittäjä maailmoille, jotka eivät muuten kohtaa: eläinsuojelijoille ja tarhaajille. Minkit ovat keskiössä Karin Erlandssonin esikoisromaanissa Minkkitarha. Evertistä ja Mariannesta alkaa pienen suvun tarina, jossa minkkitarhaus määrittää niin arjen raamit, parisuhteen kipukohdat kuin tulevaisuudenkin.

Romaanin takakansiteksti puhuu pohjalaisesta sukusaagasta, joka antoi ainakin minun odottaa laveahkoa kertomusta suuresta suvusta, jonkinlaisesta juonittelustakin ja ennen kaikkea sukupolvelta toiselle kulkevasta perinnöstä - jonkinlaisesta suomenruotsalaisesta Metsoloista*. Juonittelu on poissa, mutta Erlandssonin romaani osoittaa, että saaga se on pienenkin suvun kertomus. Jännitteet syntyvät lapsiin ja puolisoon kohdistuvista odotuksista sekä tietenkin siitä, miten minkkitarha menestyy ja kuinka kaikesta selvitään silloin, kun vaikeudet täyttävät elämän. Arki on kovaa: rakentamista, taloudellisia panostuksia, yksinäisyyttä ja toisaalta yhteisöllisyyttä muiden tarhaajien kanssa.

Minkkitarhan sävy on yllättävän harmaa ja taitava kerronta on yhtä arkista kuin kattilaan jämähtähtänyt kaurapuuro. Erlandsson kirkastaa tätä harmautta huumorilla, joka syntyy rivien välissä: kun Marianne koettaa valmistaa ruokaa minkeistä tai kun lomamatkalle Mallorcallekin on otettava tietenkin mukaan myös minkkiturkki. Lars-Mikael juhlisi uuttavuottakin minkkitarhassa, vaan olut ei kelpaa eläimille, taitavat olla uskovaisia. Erlandsson rakentaa muutamat keskeishenkilönsä huolella, heissä kaikissa on sopivasti vastenmielisiä ja sympaattisia luonteenpiireitä.

Kokonaisuutenaan Minkkitarha kytkeytyy vahvaan kotimaiseen maaseutukuvauksen perinteeseen enkä usko paljastavani liikaa juonesta, kun vihjaan 1990-luvun tapahtumien aiheuttavan turkistarhoille melkoisen rakennemuutoksen myös Erlandssonin romaanissa. Siinä, missä itäsuomalainen maaseutu autioituu, on Pohjanmaalla yhteisöllisemmän oloista, mutta elinkeino muuttuu ja kyseenalaistuu. Tunnustankin olevani onnellinen siitä, että omalla savolaisella kotiseudullani viljeltiin mansikoita eikä tarhattu minkkejä. Ajankuvaa Erlandsson pitää yllä pienesti ja siksi onnistuneesti: esimerkiksi tietynlaiset ranskanperunat, digitaalikellot tai viidelläkymmenellä pennillä noita... -tyylillä ostetut irtokarkit vievät ajatukset lähimenneisyyteen.

Kun avasin romaanin, en oikein tiennyt kuinka tulen suhtautumaan siihen. Ajattelin turkistarhausta vähintäänkin ristiriitaisena elinkeinona ja alkupuolen nahkaamiskohtaukset tuntuivat syystäkin pahalta. Suljettuani romaanin kannet saatoin olla tyytyväinen. Sain kaurapuuroa voisilmällä: Erlandsson peilaa taitavasti sitä, miten monen asian symboli minkki on. Se kuvastaa vaurautta, tuhoa, eläinaktivismia, jatkuvuutta ja erään aikakauden loppua. Erlandssonin romaanin loppu ei yllätä, mutta se on kiinnostavalla tavalla monitulkintainen ja Minkkitarhalle juuri oikeanlainen.

-
* Tässä on tietenkin muistettava, että vaikka Metsolat kertoo kainuulaisesta suvusta, on sen käsikirjoittaja suomenruotsalainen Carl Mesterton.