Bad Gastein 2: Unta, muistoja

Bad Gastein on Alppeja ja hienoja hotelleja, kotoisia majataloja, kylpyläkaupungin tunnelmaa. Mutta se on myös ainakin kaksi eri maailmaa. Kun kulkee siloisesta ja herttaisesta yläkylästä alakylään, pääsee jonnekin toiseen aikaan. Putoaako silloin uneen vai valloittaako eletty tai kuvitelu elämä mielen? Historia kuiskii, salaisuudet kätketään laudoitettujen ikkunoiden taakse. Kuka näissä taloissa nyt asuu: pulut ja pienet eläimet, muistot vai unohdus?

Jotain jää, aina: ylä- ja alakylä katsovat toisiinsa. Kirkon ovet ovat auki. Jäätelö maistuu samalta kuin Italiassa. Grand Hotel de l'Europe pysyy väsyneenäkin paikallaan. Alpit suojaavat kylää, johon tie päättyy. Jos jotain haluan Bad Gasteinista sydämeeni säilöä, niin tämän kaiken. Don't fall.

Bad Gastein 1: Alppeja ja metsäreittejä

Terveisiä Bad Gasteinista! Lumiomenan Instagramin seuraajat tietävätkin, missä kahdessa eri paikassa vietimme viime viikon. Niistä ensimmäinen on Itävallassa sijaitseva Bad Gastein, jossa nautimme niin vuoristoilmasta, kylpyläkaupungin perinteiden mukaisesti uimisesta kuin hyvästä ruoastakin. Teen nyt pienen kolmen postauksen matkasarjan, joista ensimmäisessä esittelen Bad Gasteinin maisemia, mutta toisessa menen siihen, mikä minua lopulta eniten sykähdytti. Kolmas blogiteksti saa sitten olla omistettu toiselle kaupungille.

Yllä olevassa kuvassa olevaa maisemaa en heti kyllästynyt ihailemaan. Loma-asuntomme parvekkeelta näytti juuri tuolta iltaisin eikä aamumaisemissakaan ollut valittamista:

Olimme siis keskellä Itävallan Alppeja, Saltzburgerlandin alueella. Saltzburgiin emme ehtineet, vaan junailimme itsemme omatoimisesti Bad Gasteiniin, jolla on pitkä historia ja suuri suosio kaikenlaisen väen - yhtä lailla keisarinna Sissin, keisari Wilhelmin ja Franz Schubertin kuin pohjoismaisen lasketteluväen ja satunnaisten romantikkojen keskuudessa. 

Bad Gasteinin kiehtovasta kylästä lisää huomenna tai keskiviikkona, nyt hissillä ylös ja vuorelle! Koska matkustimme lasten kanssa, päätimme säästää sekä aikaa että (lasten) jalkoja ja suuntasimme Stubnerkogelille hissillä. Hissi olikin paitsi hauska, myös nopea. Ylhäältä avautuivat hienot näköalat. Riippusilta oli harmillisen ruuhkainen, mutta ehdin sentään hieman vilkuttelemaan sieltä käsin.

Alas kävelimme vuorenrinteen puoliväliin saakka ja kohtasimme matkalla uusia tuttavuuksia. Ihan ystävyksiä meistä ei tullut, mutta moikattiin kuitenkin:

Vuorenhuippujen ja -rinteiden ohella Bad Gasteinissa voi patikoida "promenadeja" pitkin. Kaiser Wilhelmille omistettu kulkuväylä lähtee alakylästä Heilige Primus und Felizian -kirkon kupeesta. Vuorikapuamisen (tai alastulon) jälkeen jalat saivat hemmottelua melko tasaisella maalla kävellessä, mutta mieli kyllä lepäsi näissäkin maisemissa, satumetsissä oravien ja pähkinähakkien seuratessa tarkkaan kulkijoiden askeleita.

Kaiken tämän kävelyn vastapainoksi etenkin lapsia ilahdutti Felsentherme-kylpylä. Minä en ole uinti-ihmisiä, en ole esimerkiksi muutamaan viime kesään vaivautunut heittämään edes talviturkkiani. Kylpylän yli 30-asteisessa vedessä lillumisesta nautin minäkin, lisäksi uskaltauduin jopa saunaan. Uskaltautumisesta voinee puhua, koska kylpylän saunat olivat sekasaunoja, joissa tosin sain istuskella aika lailla itsekseni. 

Kaikenlainen liikunta sai myös nälkäiseksi. Koska olimme varanneet perheellemme loma-asunnon, teimme paljon ruokaa itse. Kävimme myös pizzalla alakylän tuntumassa. Hellepäivänä, jollaisia matkallamme riitti, oli nautinto istua piharavintolan pöytään kuuntelemaan vaimeana kuuluvaa vesiputouksen kohinaa (Bad Gasteinin halki syöksyy Itävallan toiseksi korkein vesiputous) syömään ja nauttimaan viiniä. Lasten mielestä tosin heidän annoksiaan koristaneet hahmot olivat kuin suoraan Tim Burtonin elokuvista. Ehkäpä!

Iltaisin vuorten yllä väijyi ukkonen, mutta kylää valaisi aurinko. Tämä kaksijakoinen tunnelma saa nyt lopettaa matkapostaussarjani ensimmäisen osan ja johdatella samalla kohti seuraavaa, joka kertoo omaa tarinaansa siitä, miksi Bad Gastein minut niin lumosi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Teos 2011
307 sivua sivua
Kansi Jussi Karjalainen
Kotimainen, Itävaltaan sijoittuva romaani

Aterimet kilkkasivat lautasia vasten. Kynttilät valaisivat pöytää. Sianpaisti oli hienon näköinen. Oli melkein sääli syödä se. Maggikraut-kastikkeen puuttuessa olin aivan valmistuksen loppuvaiheessa tiputellut sianpaistin ihrapäällisen neliöiden koloihin aavistuksen verran soijakastiketta antamaan ekstraväriä, mikä näytti toimineen hyvin. Paistin pinta kiilteli ruskeana ja rapeana. Minun amerikkalainen kalkkunapäivälliseni.

Wienissä itävaltalaisen puolisonsa, Itävaltalaisen, kanssa asuva Taru Korhonen on tärkeän tehtävän edessä. Hän valmistaa sianpaistia, jota miehen äiti ja sisko ovat tulossa syömään - eikä juuri mihinkään muuhun tunnu liittyvän niin paljon kultuurisia ja perhesidoksia kuin sianpaistiin. Sen on oltava täydellinen. Oikotietä täydellisen paistin valmistamiseen ei ole, apua tarvitaan myös eläkkeeltä olevalta naapurilta, näyttelijätär Frau Bergeriltä, jolla hänelläkin on omia, eri syistä voimakkaita näkemyksiään.

Satu Taskisen Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuona 2011 voittanut Täydellinen paisti nostaa keskiöön kysymykset ulkopuolisuudesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Suomalaisena Taru on aina muukalainen, mutta toisaalta hän tekee itsekin eroa itävaltalaisista esimerkiksi kutsumalla puolisoaan Itävaltalaiseksi ja peilaamalla omaa suomalaisuuttaan wieniläisten tapoihin – kaikki isot ja pienet erot yksilötasolta yhteiskunnalliselle valottuvat (ja hämärtyvät!) Tarun ajatuksissa.

Mitä mieltä juhlien järjestämisessä oli? Mikä merkitys yksittäisen ihmisen yhdellä panoksella?Tarusta Taskinen luo mainion peilin kulttuurien välille. Taru on ihana ja ärsyttävä. Hän sählää, unohtuu muistoihinsa, hyppää ajatuksissaan nykypäivään. Hän on fiksu ja nokkela, hetkittäin miltei hysteerinen, ja koko ajan hän on hirvittävän yksinäinen. Sianpaisti puolestaan toimii paitsi illallisen pääruokana, myös itsestäänselvänä kulttuurisuodattimena: miten monia merkityksiä siihen mahtuukaan.

Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, mutta tajunnanvirtaromaanina Täydellinen paisti kattaa tietenkin paljon Tarun omasta elämänhistoriasta, eurooppalaisuudesta, juutalaisten kohtalosta, nykyajan maahan- ja maastamuutosta, parisuhteesta, sukulaisuudesta, kulttuurista tavoista ja niin edelleen. Täydellinen paisti onkin (luultavasti) ikuisesti ajankohtainen, sillä Taskisen käsittelemät teemat ovat ikiaikaisia ja sellaisina aina kiinni ”tässä” päivässä.

Miten joku romaani voikin olla samalla kertaa näin hersyävän hauska ja pakahduttavan surumielinen? Taskinen onnistuu kuvaamaan täydellisesti Tarunsa mielenliikkeitä – sitä, millaista on olla hetkessä läsnä ja silti ikuisesti ulkopuolinen.