Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva

Maggie O'Farrell: Lucrezian muotokuva
S&S 2023
The Marriage Portrait 2022
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Jenni Saari
428 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen, Italiaan sijoittuva romaani

Hän on tyttö, joka on ottanut kuolleen sisarensa paikan.

Menetys. Suru. Perhesiteet. Vahva henkilökuvaus. Nuo asiat tulevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin yhdistävää tekijää Maggie O'Farrellin tuotannossa. Pian ajatuksiin putkahtavat toki myös tarkkanäköisyys, kaunis virke (ja suomennos), ajankuva.

Miksi mainitut yhdistäjät ovat mielessäni? Ehkä siksi, että lähtökohtaisesti pidän enemmän pienimuotoisista nykyaikaan tai lähimenneisyyteen sijoittuvista romaaneista. O'Farrellin tuotannostakin suosikkejani ovat Varoitus tukalasta helteestä sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am, jonka teemoissa on paljon sellaista joka koskettaa henkilökohtaisellakin tasolla. Lempikirjailijoiden tuotannosta haluan yleensä lukea kaiken, myös historialliset (tai syvemmälle historiaan, menneisiin vuosisatoihin) romaanit. O'Farrellilta sellaisia on ilmestynyt nyt kaksi: Shakespearen perheen menetyksestä kertova Hamnet ja nyt käsillä oleva 1500-luvun Italiaan sijoittuva Lucrezian muotokuva.

Lucrezian muotokuva antaa äänen de Medicien mahtisuvun teini-ikäiselle tyttärelle. Lucrezian sisko kuolee, minkä jälkeen siskon sulhasen vaimo on – Lucrezia. Uusi elämä vieraassa hovissa ei ole helppoa, myös aviomies Alfonso on arvoitus. Selvää on, että muotokuvaa varten poseeratessaan Lucrezia oivaltaa, että hänen tehtävänsä on synnyttää Ferraran dynastialle perillinen.  Alle vuoden kuluttua teini-ikäinen vaimo on kuollut (ja huom, tieto ei ole juonipaljastus vaan käy ilmi romaanin ensimmäisellä sivulla, kuolema on myös historiallinen fakta).

Taidokasta, suorastaan ahmittavaa kerrontaa, jossa fiktio ja historia yhdistyvät ja omapäinen päähenkilö muuttuu ikään kuin todeksi. O'Farrell kirjoittaa 1500-luvun Firenzen ja Ferraran hovit ja holvikaariset kaupungit eläviksi, maalaa värejä niin maisemaan kuin kuvataiteen tekemiseen: "jauhaa pigmentit" ja "ottaa kapeakärkisen siveltimen". Hän pääsee sisälle Lucreziansa mieleen ja saa lukijansa hengittämään tuon nuoren naisen, tai oikeammin tytön, kanssa.

Kaikki tämän postauksen alussa mainitut teemat ovat läsnä nytkin menetyksestä vahvaan ajankuvaan ja hyvästä kielestä onnistuneeseen henkilökuvaukseen. Hieno romaani pitää otteessaan ja koskettaa syvästi. Silti toivon, että O'Farrellin mahdollinen seuraava teos, oli se sitten fiktiota tai esseemäinen kirjoituskokoelma, sijoittuisi lähemmäs meidän aikaamme. ♥ 

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet
S&S 2022
Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kansi Laura Noponen
382 sivua
Brittiläinen romaani

(Nyt kun Lumiomena on aktivoitunut blogin puolella, toivottavasti jo suhteellisen vankastikin, on aika tuoda muutama vain Instagramissa julkaistu postaus tänne Bloggeriin. Tässä yksi niistä, julkaistu alkujaan Instassa kevättalvella 2022.)

Molemmat eivät saa elää. Sen käsittää Hamnet, sen käsittää Judith. Henkeä, ilmaa ja verta ei riitä heille molemmille. Liekö riittänyt alun alkaenkaan. Ja jos vain toinen heistä jää eloon, se olkoon Judith. Niin Hamnet tahtoo. Hän tarraa peitonreunaan kaksin käsin. Hän, Hamnet, määrää. Hänen tahtonsa tapahtukoon.

Pohjoisirlantilaissyntyinen, Edinburghissa asuva Maggie O'Farrel on suosikkikirjailijoitani, etenkin hänen romaaninsa Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä, luin kirjan aikoinaan englanniksi) sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Epäilin kuitenkin tarttumista hänen uusimpaan romaaniinsa Hamnet. Vaikka O'Farrel on ns. minun kirjailijani, en herkästi innostu historiallisesta fiktiosta (poikkeuksia tietenkin on runsaasti, mm. Hilary Mantelin Susipalatsi, AS Byattin Lasten kirja, useat klassikot) enkä aina surukirjoistakaan. Ja niitä kumpaakin Hamnet on.

Hamnet sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja, kuten sen nimikin viittaa, kertoo Shakespearen ajasta. Itse asiassa hänen perheestään, hänestäkin. Musta surma eli rutto riehuu ja niittää väkeä. Parantajana tunnetulla Agnesilla ja tämän puolisolla, latinanopettajalla ja kirjailijalla, on kolme lasta. 11-vuotiaat Hamnet ja Judith ovat kaksoset, mutta viikon sisällä toinen heistä on kuollut.

Onneksi luotin O'Farrelliin ja empimisestäni huolimatta luin tämän kauniskantisen kirjan. 

Luin näet romaanin, joka ei ehkä vienyt täysin mukanaan (eikä tarvitsekaan) mutta joka on kaunis ja sieluun tarrautuva kertomus avioliitosta ja perheestä, valtavasta menetyksestä, sisarusten välisestä suhteesta, elämästä ja kuolemasta. O'Farrelille tutut teemat ovat siis läsnä. Suru ja huoli tulevat liki, niiden musertavuus puristaa lukijankin sydänalaa. Ja kun kaikki tulee liiankin lähelle, osaa O'Farrel taidokkaasti myös etäännyttää. On esimerkiksi tyylikäs ratkaisu ratkaisu olla mainitsematta Shakespearea nimeltä, taudinkulku puolestaan kertoo oman reittinsä ikään kuin muutamana välisoittona.

Historiallisena romaanina Hamnet on erilaista O'Farrellia kuin mitä olen aiemmin lukenut ja mitä suuresti rakastan. Vaikkei siitä tullut suosikkiani, on se upea ja monisyinen romaani. Hamnet, Hamlet. 🖤

P.S. Nyt kun Hamnetin lukemisesta on aikaa, huomaan romaanin kasvaneen mielessäni. O'Farrell jatkaa nyt historiallisten romaanien parissa, tänä keväänä suomeksi ilmestyy Lucrezian muotokuva. Sitä taidan odottaa jo innolla.

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place

Maggie O’Farrell: This Must Be The Place
Tinder Press 2016
486 sivua
Brittiläis-irlantilainen romaani

Soil is memory made flesh, is past and present combined: nothing goes away.

Tänään 17.3. on hyvä ajankohta postata romaanista, jonka muutama vuosi sitten Irlannista ostin. Romaani vie minut aina Dublinin eteläpuolella sijaitsevalle Killiney Hillille, paikkaan jota rakastan. Killiney Hill ei kuitenkaan ole Maggie O'Farrellin romaanin This Must Be the Place tapahtumapaikka tai liity teokseen mitenkään, mutta siellä tätä kirjaa kannoin mukanani. Irlannilla sen sijaan on romaanissa suuri rooli, samoin merkityksellisillä paikoilla aina Donegalista Pariisiin ja New Yorkiin.

Newyorkilainen Daniel elää vaimonsa Claudetten, joka on entinen filmitähti, ja lastensa kanssa Irlannissa, mutta hänen muu perheensä siellä täällä: aikuiset (ja vieraaksi jääneet) lapsensa Kaliforniassa, isä Brooklynissa. Matkalla isänsä syntymäpäiville Daniel saa yllättäviä muistumia entisestä rakkaastaan Nicolasta, mikä syöksee hänet raiteiltaan.

O’Farrellin romaani sisältää paljon aineksia: siinä on useita hahmoja, aikatasoja ja paikkoja. Sen tarinalinjat muuttuvat nopeasti ja luetusta on paikoin vaikea saada otetta. Syynä voi olla se, että luin kirjaa englanniksi enkä ehkä tavoittanut aivan kaikkia kielen ja kerronnan nyansseja. Toisaalta neljästä lukemastani O’Farrellin kirjasta olen lukenut suomeksi vain yhden (Käsi jota kerran pitelin), kaikki muut (Instructions for a Heathwave, I am, I am, I am ja tämä) englanniksi. Näin ollen kyse lie enemmän rakenteesta ja runsaudesta kuin kielestä. Yhtä kaikki, O’Farrellin romaani on niitä teoksia, jotka palkitsevat keskittyvän lukijan.

Monimutkaisuudessaan hieno romaani käsittelee rakkautta ja kaipuuta monelta kantilta: parisuhteiden, perheiden, vanhemmuuden näkökulmasta. O’Farrellin luomat henkilöhahmot ovat syviä: rikkonaisia ja ymmärrettäviä. Kiinnostavaa on myös teokseen sisällytetty kuva-aineisto: Claudetten esineet huutokauppakatalogissa. Niiden joukossa on mm. Marimekon olkalaukku (O’Farrell on aiemminkin viljellyt Suomi-viittauksia, Kädessä jota kerran pitelin yhtenä päähenkilönä on suomalainen Elina).

Kaikki ainekset ovat siis kohdillaan: henkilöt, tarinalinjat, rakenne, kieli. Joku tässä ei kuitenkaan osunut täysin omaan lukumieleeni, mutta noin yleisesti ottaen suosittelen O'Farrellin teoksia lähestulkoon kenelle tahansa.

Myös Kirjaluotsin Tiina on kirjoittanut O’Farrellin romaanista

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am

Maggie O’Farrell: I am, I am, I am. Seventeen Brushes With Death. A Memoir

Tinder Press 2017
Kannen suunnittelu Yeti Lambregts
292 sivua
Brittiläinen muistelmateos

It will be hard, every time, not to listen to the internal accusations of incompetency. Your body has failed at this most natural of functions; you can’t even keep a foetus alive; you are useless; you are deficient as a mother, before you even were a mother.
Don’t listen to those bad fairies, you try to tell yourself. It was nothing you did. 

Kuolema on kaikkialla läsnä. Niin lopullista, kohtalokasta ja meitä kaikkia koskevaa. Lopullista ei kuitenkaan ole kuoleman kohtaaminen, vaan jokaisen ihmisen kohdalle osuu tilanteita, joissa kuolemaa niin sanotusti katsotaan kasvoihin. Nuo tilanteet, toisinaan ohikiitävät ja ehkä unohtuvat hetket, joskus syvästi traumaattiset kokemukset, jättävät meihin kaikkiin jälkensä.

Tällaisista kuoleman kohtaamisista kirjoittaa Maggie O’Farrell tekstikokoelmassaan I am, I am, I am. Kaikkiaan kirjassa on 17 kuolemaa liepeilevää kokemusta, mikä on melkoinen määrä yhden nyt keski-ikäisen ihmisen elämää ajatellen. Nämä melkein-kuolemat, vaaralliset kohtaamiset, sairaudet, oman kehon pettäminen, O'Farrell on sijoittanut kirjaansa pääosin fysiologian mukaan: niska, lantio, pää, verenkierto jne. I am, I am, I am ei ole kuitenkaan ole kirja ihmisen ruumiinosista, vaan syväsukellus yhden naisen ja tämän läheisten kokemuksiin – hienosti kirjoitettuna, rakenteellisesti kiinnostavana ja lukijaystävällisenä henkilökohtaisuutena. Oman itsensä rinnalle O’Farrell nostaa lapsensa, elämän haurauden jatkumot. 

Vaikka I am, I am, I am on kertakaikkisen hieno teos, en ole varma pidinkö siitä vaiko en. Tiedän, että pidän tavasta, jolla O’Farrell kirjoittaa: tekstistä, joka on syvää ja sujuvaa, vaivattomasti kulkevaa. Pidän lauseiden koruttomasta kauneudesta: ei liikaa sanoja, ei maalailua, vaan ilmavuutta, taitavuutta, englanniksikin luettuna sopivan helppoa, muttei kuitenkaan yksinkertaista. Vaikka kirja on alaotsikkonsa mukaisesti muistelmateos, on kokonaisuus mielestäni enemmänkin omakohtainen sarja esseitä.

Mistä en pidä? En tiedä. En osaa nimetä asiaa, josta en pitäisi. Sellaista asiaa ei ole. Mutta en tiedä (!), pidänkö siitä, että kuolemanläheisyyskokemuksia on niin paljon. Kun joulukuussa luin kirjaa, koin jossain vaiheessa pientä epäuskoa: miten ihmeessä yhden ihmisen kohdalle voi sattua noin monia kohtaamisia kuoleman kanssa? Sitten koin oivalluksen: eikö meidän kaikkien kohdalla niitä tule? Joku tietty herkkyys tai havainnointikyky vaan säätelee sitä, koemmeko asian kuoleman läheisyydeksi vai joksikin muuksi. Nämä kohtaamiset voivat olla niin ohimeneviä, ettei niitä tahdo huomata (mikä voi olla hyväkin), mutta ne voivat olla myös rajuja kokemuksia, jotka muuttavat elämän suuntaa. Osa O'Farrellin kokemuksista pysäyttää.

Se, mikä on minulle pitämisen suhteen kaikkein epäselvintä, on aihe joka tulee itseäni lähimmäksi: synnytys. O’Farrell kirjoittaa koskettavasti yhdessä synnytyksessään kokemastaan verenhukasta. Monia aihe voi ehkä järkyttää (tai ainakin vieroksuttaa), muttei minua – enää. Nyt on hetki, jolloin voisin blogissani avautua enemmän kuin haluan tai pitää asioita sisälläni, joten teen varmasti vähän molempia. Olen kokenut todella massiivisen verenhukan synnytyksen yhteydessä. Siitä syystä meni vuosia, että välttelin aiheesta lukemista. O’Farrellia on kiittäminen siitä, etten enää juokse aiheen kirjallista käsittelyä karkuun: joitakin vuosia sitten lukemani Käsi jota kerran pitelin sivusi jo aihetta ja liikutti minussa jotain hyvällä, vapauttavalla tavalla. I am, I am, I amin kohdalla kuitenkin jännitin: millaista olisi lukea tosielämän kokemusta asiasta? Jonkun toisen kokemusta. Olisiko se samanlainen vai erilainen kuin omani? Tietenkin se osoittautui erilaiseksi, mutta luku ”Baby and Bloodstream” oli minulle intensiivinen kokemus: tunnistin niin hyvin elämän ja kuoleman yhteyden sekä jonkinlaisen selviytymisen. Luvusta muodostui minulle kirjan alku- ja loppulukujen ohella O’Farrellin teoksen ydin: kuoleman ja uuden elämän läheisyys, selviytyminen – ja aina, kaikkialla piilevä tietoisuus kuolevaisuudesta.

Jotain tiedänkin: I am, I am, I am on hieno kirja, joka ansaitsisi tulla suomennetuksi. Se on syvä ja hyvä, se sopii luettavaksi kenelle tahansa. Se muistuttaa meitä kaikkia elämän haurauden ja vahvuuden vuorottelusta. O’Farrellin kirjan jotkut kohdat unohtuvat, mutta toiset pysyvät mielessäni – ja saavat ehkä palaamaan pariinsa. Palaamaan siihen, miksi Maggie O’Farrell on, miksi hänen lapsensa ovat, miksi minä olen, miksi me kaikki olemme.

♥

I am, I am, I am sopii moneenkin Helmet-lukuhaasteen kohtaan, mutta sijoitetaanpa se vaikka numeroon 33: Selviytymistarina.

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
Kustantaja: Schiltds & Söderströms 2013
Alkuteos: The hand that first held mine 2010
Suomennos: Maija Kauhanen
Kansi: Niina Leino
Sivuja: 391
Brittiläinen romaani

Kuuntele. Tämän tarinan puut liikahtelevat, värisevät, vaihtavat asentoa. Puuskittainen tuuli puhaltaa mereltä, ja on aivan kuin puut tietäisivät levottomuudessaan, päästä viskovassa kärsimättömyydessään, että pian tapahtuu jotakin.

Alku on miltei taianomainen. Eletään 1950-luvun lopun Britanniassa, Devonin ja Cornwallin rajalla. Tuuli saa pelargoniat ja ritarinkannukset vapisemaan, hiljaisen tunnelman rikkoo 21-vuotias nuori nainen, joka koettaa lukea kirjaa, mutta on raivon vallassa. Nainen, tai tyttö melkein, on Alexandra Sinclair, joka sittemmin tunnetaan Lexienä. Lexie-nimen hänelle antaa Innes Kennes, taidekauppias, lehtimies ja käsittämättömän karismaattinen henkilö. Toinen todellisuus, nykyaika: granaattimaisen kirkkaita verisuihkuja - miten paljon ne saivat huomiota osakseen, miten ne saivat kaikki juoksemaan. Elina on pienen poikavauvan äiti, taiteilija ja Tedin avovaimo. Elina on kokenut rankan synnytyksen, mutta jostain syystä Ted tuntuu olevan se, joka tarvitsee eniten tukea.

Maggie O'Farrellin romaani Käsi jota kerran pitelin kertoo kahden naisen tarinan. Elina ja Lexie ovat eri aikakausien naisia, mutta molemmilla on oma, ristiriitainenkin tapansa olla ja elää. Tarinalinjat ovat erilliset, mutta niillä on yhtymäkohtansa, joita luova jännite pitää lukijan otteessaan.

En ole blogiavautuvaa tyyppiä, mutta aloin lukea tätä romaania paitsi Maggie O'Farrellin vuoksi, myös siksi että ystäväni kertoi romaanihenkilö Elinalle tapahtuneesta. Olen kokenut osin samaa kuin Elina, mutta huomattavasti rajummin, pahemmin ja traagisemmin, tietyiltä osin lopullisemmin. Siksi aloin lukea Kättä jota kerran pitelin hieman peloissani ja tietenkin äärimmäisen kiinnostuneena. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Olin vältellyt aihepiiristä lukemista jo vuosia, mutta nyt tuntui että olin valmis. Vahva alku lupailikin hyvää. Aluksi minun täytyi hetkeksi lopettaa lukeminen: minua pelotti, että tuleeko romaani liiankin lähelle, osuuko kuvaus kohdilleen, tunnenko liikaa. Niin ei käynyt, vaan koin romaanissa lopulta taustalle jäävän tarinan alun vieraaksi ja epäuskottavaksi. Sen sijaan Elinan suomalaisuus korostuu mukavasti monessa kohtaa; suomalaiset lukijat varmasti kiinnittyvät helposti Elinaan, muille henkilöhahmo tuonee pohjoismaista eksotiikkaa englantilaisuuden rinnalle. Lopulta Lexien tarina muodostui vahvemmaksi. Se ei tuo mitään uutta tai yllätävää, mutta O'Farrellin teksti tempaisee mukaansa ja Lexie on hahmo, jonka puolesta voi jännittää, surra ja pelätä pahinta.

Kokonaisuudessaan Käsi jota kerran pitelin on liian ennalta-arvattava ja turhan paljon viihteen keinoihin luottava. Tästä huolimatta O'Farrell on taitava sekä kuljettamaan tarinaa että luomaan tunnelmia, huomioimaan pieniä yksityiskohtia. Kirjan teemat ovat hienoja: itselleni ikirakas Lontoo, toimitustyö, taide, vanhemmuuden kipukohdat, parisuhde ja luottamus; onnistumisen hinta, luovuttaminen ja rakkaus, etenkin rakkaus. O'Farrellin luoma kertojanääni on mielenkiintoinen: pääosin Lexien tarina kerrotaan imperfektissä ja Elinan preesensissä, mutta aikatasot lomittuvat ja mennyt kohtaa nykyisen jopa arkisissa paikkakuvauksissa. Lexien entinen työpaikka on muuttunut kahvilaksi: Kahvilan pöytä siellä, missä Lexien työpöytä ennen oli. Nyt siellä istuu Ted. Romaanin suomennos on varsin hyvä, kantta sen sijaan moitin turhan chicklitmäiseksi. Käsi jota kerran pitelin tempaisee mukaansa, muttei (onneksi) ole niin kepeä kuin mitä kansi antaa ymmärtää.

Vaikkei romaani täyttänyt odotuksiani eikä missään vaiheessa kasvanut yhtä onnistuneeksi kuin viime kesänä lukemani Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä), pidin siitä sen verran, että aion pian tilata itselleni muita O'Farrellin kirjoja. Kirjailijan puolesta puhuvat vaivaton kirjoitustyyli, kyky tehdä teräviä huomioita arjesta, maalata pieniä tunnelmia sekä luoda henkilöhahmoja, joihin voi kiintyä ja kiinnittyä.

Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä)

Lontoo-viikko
Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave
Kustantaja: Tinder Press 2013
Kannen kuvat: Emilie Le Fellic, John MacLean ja Maskot/Plainpicture
Sivuja: 338 (+Waterstonesin painoksen essee Imaginary People in the Kitchen)
Brittiläinen romaani

(Edit. tämä kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2014 nimellä Varoitus tukalasta helteestä.)

The heat, the heat. It wakes Gretta just after dawn, propelling her from the bed and down the stairs. It inhabits the house like a guest who has outstayed his welcome: it lies along corridors, it circles around curtains, it lolls heavily on sofas and chairs. The air in kitchen is like a solid entity filling the space, pushing Gretta down into the floor, against the side of the table.
Only she would choose to bake bread in such weather.

Heinäkuussa 1976 Lontoota piinaa helleaalto. Ei ole satanut kuukausiin, kasvit kärsivät ja vedestä alkaa olla pulaa. Vain irlantilaissyntyisen Gretta Riordanin mieleen tulisi leipoa moisena päivänä, ja hän leipoo, koska on aina leiponut aamuisin. Samana aamuna Grettan aviomies Robert suuntaa tuttuun tapaansa kulmapuotiin ostamaan sanomalehden. Tällä kertaa hän ei palaa takaisin. Robertin katoaminen kokoaa Grettan lapset yhteen: kauniin Monican, lahjakkaan Michaelin ja ailahtelevaisen Aoifen. Jokaisella on oma ajatuksensa siitä, missä isä voi olla ja jokaisella on omat taakkansa avioeron partaalla olemisesta lapsipuolten kissan kuolemaan. Myös Grettalla on omat selityksensä puolison katoamiselle.

Lontoo-kirjojen teemaviikkoni ei sujunut aivan suunnitellusti. Lomailin perheeni kanssa Lontoossa, suosikkikaupungissani, mutta ehdin lukea vain tämän yhden kokonaisen romaanin ja lisäksi sata sivua luultavasti kesken jäävästä kirjasta. Nyt esittelemäni Maggie O'Farrellin romaanin Instructions for a heatwaven ostin osin mainontaan langenneena. Hotellihuoneessamme oli muutama uusi kiiltäväpaperinen aikakauslehti, joista Harper's Bazar sisälsi pienen jutun muutamista kirjoista, joita lukea silloin kun kaipaa nostalgista ja täydellistä brittiläistä kesää. Kesään sopivasti - niin väitän - juttu keskittyi muutamaan mukavaan lukuromaaniin, joista toisesta, Mary Wesleyn Kamomillapihasta pidin toisellakin lukukerralla yllättävän paljon. Matkalle mukaan ottamani kirja tuntui vaan junnaavan, joten kävelin läheiseen kirjakauppaan ja ostin O'Farrelin romaanin.

The Irish are good in crisis, Michael Francis thinks, as he eases back the clingfilm on a tray of sandwiches his aunt Bridie has left in the kitchen. They know what to do, what traditions must be observed, casseroles, pies, they dole out tea. They know how to discuss bad news: in murmurs, with shakes of the head, their accents wrapping themselves around the syllables of misfortune.

Instructions for a heatwave tempaisi heti mukaansa helteisen aamun tunnelmaan: läsnä on Grettan ja Richardin puolisoille niin tyypillinen tapa kommentoida kuumuutta ja sen sisälle tuomia kärpäsiä puolihuolimattomasti ikään kuin koko parisuhde olisi itsestäänselvyys. Ja äkkiä toinenkin onkin poissa, kadonnut, mennyt ties minne. Tunnelma on itse asiassa hyvin samanlainen kuin ihailemani Carol Shieldsin romaaneissa.

O'Farrell kirjoittaa hyvin. Hän luo lontoolaistuneisiin irlantilaisiinsa eloa ja kirjoittaa yhden perheen dynamiikasta todentuntuisesti, kipeitä kohtia avaten ja kuitenkin ilman turhia selittelyjä. Jokainen perheenjäsen rakentuu muistojensa rippeistä sekä siitä, kuinka sisartukset toisensa näkevät. Gretta jää hahmoista vieraammaksi, vaikka kaikki alkaa hänestä ja tavallaan kiertyy häneen tai hänen tietoihinsa. Perheen lisäksi O'Farrel kirjoittaa Lontoon eläväksi. Hän kuljettaa lukijansa niin keskiluokkaiselle esikaupunkialueelle, Piccadillylle, Primrose Hillille kuin Camden Towniinkin, joka 1970-luvulla oli aidosti vaihtoehtoinen paikka asua. Lontoon lisäksi Irlanti on romaanissa vahvasti läsnä. Ostin Waterstones-kirjakauppaketjua varten tehdyn erikoispainoksen, jonka lopussa on O'Farrelin kirjoittama esseemäinen teksti romaaniin liittyvistä teemoista sekä kuvaessee Irlannin Connemarasta. Jylhät merenrantakuvat ovat kauniita, mutteivat tuo varsinaista lisäarvoa romaaniin.

Kirjassa, jonka nimi tulee Britannian hallituksen aikanaan antamista ohjeista helleaallon varalle, on paljon toisiaan peilaavia vastakohtia, joista pidin: vanhemmat ja lapset, levottomat ja tasaisen oloiset sielut, kiireinen, kuuma Lontoo ja Irlannin maaseutu, katolisuus ja sekulaarinen maailma. O'Farrell käsittelee kaikkea lukuromaanille tyypillisin melko kepein, mutta uskottavin ottein. O'Farrell on mielestäni vahvempi ihmisten ja tunnelmien kuvaajana kuin juonellisen tarinan kuljettajana. Koska pidän suuresti arki- ja perhekuvauksista, en häiriintynyt siitä, että tarina pääsi siivilleen vasta romaanin loppupuolella - itse asiassa pidin kirjan alkuasetelmasta sekä Monican, Michaelin ja Aiofen parisuhteiden, ongelmien ja keskinäisten suhteiden kuvailusta enemmän kuin tarinan kaaresta. Luulen myös, että katolisuuden parempi tunteminen olisi avannut minulle muutamia seikkoja kirjasta, vaikka lukukokemus oli oikein hyvä tällaisenaankin. Itse asiassa jotenkin sydämeen käypä.

Vaikka en ollut aivan tyytyväinen kirjan loppupuolen käänteisiin, ihastuin O'Farrellin kerrontaan niin, että ilahduin huomatessani, että hänen teoksiaan aletaan syksyllä julkaista suomeksi. Suosittelen Richardin katoamisesta kertovaa tarinaa luettavaksi laiskana hellepäivänä - juuri silloin, kun kuumuus käy raskaaksi ja mieli kaipaa jonnekin tuulen ja luonnonvoimien pauhaamisen äärelle.

----------
P.S. Huomenna Blogistanissa alkaa lukumaraton. Itse en ole nyt maratonkunnossa, vaan jatkaa Lontoo-kirjojeni parissa, mutta kannustan kaikkia maratoonareita sitäkin suuremmalla innolla.