E. M. Forster: Talo jalavan varjossa

Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikko

E. M. Forster: Talo jalavan varjossa
Kustantaja: WSOY 1992 (1. painos 1953)
Alkuteos: Howards End 1910
Suomentanut Eila Pennanen
Päällyksen kuvat: Finnkino oy
Sivuja: 372
Brittiläinen romaani

Hän tajusi puun erikoisen hienouden ilman selostustakin. Se ei ollut sotilas eikä rakastaja eikä jumala; näissä asioissa ei englantilainen loista. Se oli toveri joka kumartui talon ylle, voima ja seikkailu juurissaan, mutta sormenpäissään hellyys; ja rungon ympärys, jota tusina miestä ei olisi voinut mitata käsillään, muuttui lopulta äärettömän pieneksi, kunnes värittömät silmutertut tuntuivat ajelehtivan ilmassa. Se oli toveri. Talo ja puu voittivat kaikki rakkauden vertauskuvat, Margaret ajatteli nyt, ja hän tulisi ajattelemaan niitä monena tuulisena yönä ja Lontoon päivänä, mutta jommankumman vertaaminen mieheen tai naiseen pienensi aina näkemystä.

E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa on niitä kirjoja, jotka ovat olleet lukulistallani jo lukiovuosista lähtien. Olen vuosien saatossa lainannutkin sen kirjastosta muutamaan otteeseen, mutta syystä tai toisesta hidastempoinen romaani on hautautunut kirjapinojen alle ja olen palauttanut kirjan lukemattomana. Viime kesänä ostin sen antikvariaatista ajatuksena lukea sen kotiterassilla, mutta oikeaa hetkeä kirjan maailmaan pääsemiseen ei lukuyrityksistä huolimatta syntynyt. Romaani ei jäänyt kesken siksi, että en olisi pitänyt siitä eikä siksi, etten nauttisi hidastempoisesta kerronnasta. Päinvastoin, monet suosikkikirjani ovat kerronnaltaan tai tunnelmaltaan hitaita. Useille niistä, kuten myös Talolle jalavan varjossa kannattaa varata aikaa, lukukokemus kyllä palkitsee. 

On tietenkin selvää, ettei Howards End ole teemaviikkoni mukaisesti kartano, mutta kuten reilu viikko sitten totesin, minun on tarkoitus kurkistaa erilaisiin leimallisen brittiläisiin taloihin ja luokkayhteiskunnan eri kerrostumiin. Näihin kerrostumiin lukijan johdattavat yläluokkalaiset siskokset Margaret ja Helen Schlegel, joiden ihmissuhteita, toiveita ja odotuksia Forster kuvaa tarkkanäköisesti. Kaiken kannalta keskeinen on talo, Howards End, joka symbolisoi valtaa, ihmisten välisiä sidoksia sekä muuttuvaa Englantia.

Romaanista suuresti pitävä Liisa toteaa, että Talossa jalavan varjossa "kyse on ihmisten välisestä yhteydestä, joka edellyttää rehellisyyttä ja avoimuutta". Olen Liisan kanssa samaa mieltä siitä(kin), että erityisen hyvin Forster kuvaa näissä pyrkimyksissä juuri Margaretia. Teos on tietenkin myös hyvin vahvasti siskokirja, kaiken keskiössähän ovat Margaret ja Helen, joiden kummankin on löydettävä oma tiensä erilaisten ihmisten tavoitteiden ja toiveiden ryteiköstä. Talo jalavan varjossa on myös omaa aikakauttaan ja englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romaani. Forster kertoo ylä- ja keskiluokan kohtaamisesta ja yhteentörmäyksistä ja kuvaa kaikkea samalla sivistyneesti ja ironisesti. Sisarusten sukujuurista johtuen Saksa vaikuttaa taustalla ja antiikki tuntuu olevan jonkinlainen ihanne. Kuitenkin on katsottava uuteen aikaan, katkeria hetkiä sisältävään omistuksen aikakauteen, naisten ja miesten asemaan ja siihen, mitä sanotaan, mitä saa sanoa ja miten. Esimerkiksi kirjeenvaihdossa on mahdollista olla epäkohteliaampi kuin puheissa: minun on kirjoitettava jotakin epäkohteliasta.

Kirjailijana ja kertojana Forster on kaikkitietävä. Toisinaan hän asettuu henkilöidensä nahkoihin, mutta joskus hän on näiden yläpuolella ja tuttu ironia palaa, kun hän kutsuu henkilöitään sankarimme ja sankarittaremme tietäen lukijansa hoksaavan, ettei todellista sankaruutta ole. Forsterin kerronta on filosofisen verkkaista ja kuvailevaa, kuitenkin nokkelaa ja juonenkäänteiltään yllätyksellistä. Romaanin maailmaan ei ole helppoa päästä sisälle, mutta kun sinne pääsee, ei sieltä heti halua pois. Romaanin suomennoksessa on joitakin virheitä, mutta osa selittynee julkaisuaikakaudella. 

Haluaisinkin nyt lukea Forsteria englanniksi. Uskoisin nimittäin, että englanniksi Forsterin teksti pääsisi täysin oikeuksiinsa, sillä romaani on mitä brittiläisin -- nimenomaan englantilaisin. Ne kohdat, joissa Forster kuvaa Englantia ovat kertakaikkisen upeita. Nyt voi puhua sellaisesta peribrittiläisyydestä, joka on nykylukijalle pelkkää mielikuvaa ja on ollut sitä luultavasti englantilaisille jo Forsterin aikaan. Lempeää ironiaa ei Forster unohda nytkään, sillä piikkihernepensasaidat, mustarastaat ja Keski-Englannin ihanat liituylängöt kaikki kuvastavat romaanissa Englannin puhtautta. Silti jotkut Englannin osat vaativat erityisen tarkkaavaista silmää, kuten Howards Endin hiljainen ja mietiskelevä seutu. 

Lopulta kaikki palautuukin aina taloon, joka on yhtä ristiriitainen kuin Schlegelin sisarukset ja heidän ihmissuhteensa. Ja talokin vertautuu Englantiin, tosin jossain määrin melankolisesti kuin muuttuvaa yhteiskuntaa peilaten: Suuruuden haave, jonka Lontoo herättää eloon, hävisi ikuisiksi ajoiksi, kun hän astui Howards Endin hallista sen keittiöön ja kuuli sadeveden valuvan sieltä täältä alas [--]. Toisille Howards End on talo ja toisille henkiolento. Minulle Talo jalavan varjossa on romaani, josta saattaa hyvinkin kasvaa yksi lempikirjoistani. Tiedän jo nyt, että tulen palamaan romaanin joihinkin kohtiin useasti, ainakin silloin kun kaipaan jotain pakahduttavan kaunista ja etenkin silloin, kun kaipaan haaveideni Englantiin.

--
Tämän bloggauksen julkaisen samanaikaisesti ystäväni Saran kanssa. Käykää lukemassa, miten Sara on romaanin kokenut.

Ystävänpäivätervehdys "englantilaisesta kartanosta"!

Hyvää ystävänpäivän aattoa!

Bloggaajana ajattelen, että on lukuystävien muistamista toteuttaa heidän toiveitaan. Kun Lumiomena täytti kuusi vuotta viime marraskuussa, muutama teistä lukijoista toivoi, että jatkaisin teemaviikkoja. Minullahan ollut tapana pitää muutama lukuteemaviikko vuodessa. Olen esimerkiksi lukenut keltaisia ja tummia kirjoja, tutustunut huonoihin kirjoihin, käynyt kirjamatkoilla ja lukenut brittiläisiä kirjoja. 

Isoon-Britanniaan palaan nytkin, vien teidät englantilaisiin "kartanoihin". Kartano on tällä teemaviikollani osin mielikuvallinen, lukemani kirjat sijoittuvat paitsi kartanoihin, myös mahtitaloihin ja yläluokan kaupunkilaisasuntoihin sekä niihin eri sosiaalisiin kerrostumiin, jotka ovat noihin taloihin asettuneet. Viikkoni myös kestää kauemmin kuin yhden kalenteriviikon, sillä suunnittelen viiden postauksen sarjaa: sunnuntaina luvassa on eräs klassikko, jossain välissä toinenkin klassikko, sitten muuan aikansa muotikirja, eräs tyttökirja ja fanituotteitakin -- tosin sillä varauksella, että kaikkeen ehdin. ;)

Olen kirjakulkenut brittiläisisissä taloissa aiemminkin. Talo on keskeinen muun muassa A.S. Byattin Lasten kirjassa, Kate Mortonin Paluussa Rivertoniin, Sarah Watersin Vieraassa kartanossa, Alan Hollinghurstin Vieraan lapsessa ja omalla tavallaan myös Kazuo Ishiguron hienossa hovimestarikuvauksessa Pitkän päivän ilta. Nyt on aika kurkistaa uusiin osoitteisiin -- tosin vain kirjojen sivuilla, oikeaa kartanomatkaa Britanniaan ei ole luvassa ainakaan ihan lähiaikoina.

Joko arvaatte, minne suuntaan ensimmäisenä:

Talo ilmestyi äkkiarvaamatta eteeni. Laajan, joka suuntaan leviävän pensaikon luonnoton rehevyys oli peittänyt sen näkyvistä, ja nyt seisoin siinä, sydän takoi rinnassani, ja silmäluomieni takana kirvelivät kyyneleet.

Welcome!

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 328
Kustantamosta
Kotimainen kauhuromaani

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkomummo tappaa lapsia.
Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneitten puiden takana. Paljain jaloin se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

(Tämä on samanaikainen bloggaus ystävieni Hannan ja Saran kanssa, joten kurkatkaa myös heidän ajatuksensa.)

Tiedättehän paikallistarinat, etenkin kummitustarinat? Kertomukset katoavasta liftarista tai, kuten omissa lapsuusmuistoissani, Kummitussalon koirasta, joka nousee haudastaan. Paikkallistarina on myös Vaasassa kerrottu Kuokkamummo, johon Marko Hautala pohjaa tuoreimman romaaninsa.

Kuokkamummo tappaa lapsia. Se haistaa ihmiset ja odottaa että sille käännetään selkä. Sitten se iskee kuokkan uhrinsa lapaluiden väliin, näyttää mustaa kieltään ja se on menoa sitten. Se saattaa syödä uhrinsa sydämen. Se näkee kaiken, mutta sitä itseään ei juuri kukaan näe. Kauhu on läsnä kaikkialla Vaasan Patteriniementiellä, josta on lyhyt matka Bonsdorffien huvilalle, jonne ei saa mennä. Tarina Kuokkamummosta yhdistää nykyajan teini-ikäistä Sagalia sekä jo aikuisia Maisaa, Samuelia ja Juliaa. Julia on kadonnut, Samuel palaa muistoihinsa ja Maisa tekee väitöskirjaa paikallistarinasta.

Lapsuuden kummitustarinat ovat pohjimmiltaan usein melko herttaisia, todellinen kammottavuus on aikuisten mielessä kaukana, mutta oikeanlainen tunnelma voi herättää pelon. Kuokkamummo ei ole herttainen ja Hautala onnistuukin kirjoittamaan tarinan, joka paikoin hyytää ja iljettää - ja pitää koko ajan otteessaan. Kuokkamummo pelottelee kaikenikäisiä aikuisia lukijoita, mutta minulle teos oli osin myös sukupolviromaani. Pieni googlettelu paljasti, että Marko Hautala on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, Samuelin ja Maisan muistoissa suurin osa tapahtuu 1980-luvun loppupuoliskolla, aikana jolloin olin yläasteikäinen. Ei siis ihme, että löysin tarttumapintaa ajan elokuvajulisteista, muodista ja jossain määrin myös ajan poliittisesta ilmapiiristä.

Romaanina Kuokkamummo on keskinkertainen, mutta raikkaasti kikkailematon, sen funktiona on viihdyttää ja pelotella. Kuten Morre kirjoittaa, tarina tuntui loppuvan kesken. Kuokkamummon loppu onkin jossain määrin sekava, mutta vetää kyllä lankoja yhteen. Sanon vielä, etten lue kauhukirjallisuutta, en ollenkaan. Olen toki nuorempana lukenut kauhukirjallisuutta: pelännyt Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkiäni ja viehättynyt Anne Ricen vampyyreistä, mutta aikuisena olen pitänyt kauhukirjallisuutta jossain määrin turruttavana ja siksi hivenen tylsänäkin. Hautalan Kuokkamummo poistaa osin näitä epäilyksiäni, sillä se tempaisee mukaansa ja saa aikaan kiitollisuutta siitä, ettei meillä ole häkkivarastoa eikä kellaria: Siellä on vain yö ikisyöjä ja perunakellarin haju. Siellä on myöhäistä katua mitään.

Loppujen lopuksi löysin romaanista myös paljon huumoria. Ja vaikka välillä säikyin, ei kokonaisuus ollut liian pelottava -  vai oliko sittenkin... Luin kirjan loppuun torstaina, minkä jälkeen siivosin. Roskia ulos viedessäni pälyilin ympärilleni, talomme nimittäin sijaitsee katuvalottomalla tieosuudella; Myöhemmin muun perheen jo nukkuessa kävin vielä keittiössä hakemassa puhelimeni pois laturista. Viereisen kodinhoitohuoneen ovi oli auki ja siellä oli pimeää... Yhtä nopeasti olen poistunut huoneesta viimeksi varmaankin lapsena, jolloin kuvittelin että kotimme vaatehuoneessa asui noita. Nyt kodinhoitohuoneen pimeys tuntui vaanivalta. Eikö se olekin osoituksia tehokkaasta kauhukirjasta!

--

Kuokkamummo aloittaa puolittaisen kauhukuukauden blogissani. Minun oli tarkoitus viettää pelottavan kirjallisuuden viikkoa, mutta päätinkin tarjota lukijoilleni kauhukirjan kerran viikossa lauantaisin tai sunnuntaisin nyt neljän viikon ajan.

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Jännityskirjaviikko
Anna Jansson: Vaitelias jumala
Kustantaja: Gummerus (2002; Loistopokkarien painos 2003)
Alkuteos: Stum sitten guden
Suomennos: Jaana Nikula
Mistä: Löytö poistokirjahyllystä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 269
Ruotsalainen dekkari

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuivat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. Rikostutkija Hartman kulki taskulamppi kädessään kohti kumeana kaikuvaa ääntä. Edvin käveli aivan hänen takanaan. Vanhuksella oli yllään farmarit, lippalakki ja kulunut nahkatakki. Mies hengitti raskaasti ja kompasteli eteenpäin puristaen kuollutta koiraa sylissään.

Joulu tekee tuloaan ja maisema peittyy lumeen. Hirtetty miesruumis roikkuu puusta, vainaja on menettänyt paljon verta ja hänen kyntensä on nyrhitty lyhyiksi. Miehen lisäksi paikalta löytyy tapettuja eläimiä ja vaikuttaa siltä, että kyse on rituaalimurhasta, joka jäljittelee elämänpuussa roikkuneen Odin-jumalan kärsimyskertomusta. Teurastaja Dick Wallströmin murha ei jää ainoaksi. Nuorempi konstaapeli Maria Wern tutkii murhaa, koettaa tasapainotella perhe-elämän ja työn välillä ja ajatutuu murhaa tutkiessaan kohti vaaraa.

Jännityskirjaviikkoni piti alkaa monien kehuman Gillian Flynnin Kiltin tytön merkeissä. Koukuttavaksi ja huikeaksikin kehuttu kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua tarpeeksi ja kirja jäi kesken. Kirja olisi ollut sinänsä "sopivaa" luettavaa mieheni ja minun hääpäivän alla (hi hii), mutta en halunnut tuhlata enempää aikaani kyseisen romaanin parissa. Sen sijaan jännäriviikkoni alkaa ruotsalaisen Anna Janssonin Vaiteliaalla jumalalla, joka käsittääkseni on Maria Wern -sarjan aloitusteos.

- Maria, etkö voisi tulla jo nukkumaan. Täällä on kylmää ja yksinäistä. Minä pyydän anteeksi, jos vain tulet nyt sänkyyn. Dickin kasvot katosivat ja hänen tilallaan olikin Krister. Maria kirkaisi. Oli jouluaatto.

En ollut aiemmin lukenut Anna Janssonin dekkareita ja kun löysin kirjan eräästä kierrätyshyllystä, kuvittelin lukevani kesäiseen Gotlantiin sijoittuvan kirjan. Kirjan takakansiteksti ei paljasta vuodenaikaa, ja joskus mielikuvat pettävät. Kesäisen murhamaiseman sijaan pääsinkin sivujen välityksellä vierailulle sydäntalveen, jolloin lumihiutaleet leijailevat, viima puree poskia ja auto hautautuu kinoksiin.

Janssonin kirjaa oli mukava lukea, se tempaisi mukaansa ja askarrutti lukijan aivoja miellyttävällä tavalla. Miellyttävällä tarkoitan sitä, että Vaitelias jumala on dekkarina keskinkertaisen tasainen: sen lukee kerran, sen parissa viihtyy, mutta kirja myös unohtuu nopeasti. Rikos on toki omaperäinen ja pohjoismaisen kansanuskon käyttäminen tuo juoneen ripauksen eksotiikkaa. Murhat itsessään ovat varsin raakoja, mutta nykydekkareissa moinen tuntuu olevan varsinainen trendi. Lisäksi monet ruotsalaiset (nais)dekkaristit menevät minulla mielessäni jo hieman sekaisin: he osaavat kirjoittaa karmivista rikoksista, heidän kaikkien kirjoissa murhia selvittelevät naiset, joiden kotielämää - parisuhdetta tai -suhteettomuutta, lapsia ja suhdetta anoppiin - avataan ja joiden työelämän sosiaalisia kuvioita käydään niin ikään läpi, murhaajan psyykeäkin saatetaan pohtia. Kirjoissa on paljon tuttua, niihin on helppo samaistua, vaikka dekkareiden keskiössä ovatkin totta kai murhien selvittely perinteitä kunnioittavalla kuka-sen-teki-hengellä.

Menin nyt Anna Janssonin dekkarista yleisemmälle tasolla, mutta Vaiteliaasta jumalasta minulla ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Se on kirja, joka täyttää kaikki dekkarivaatimukset ilman mitään sen ihmeellisempää: sen päähenkilö Maria on miellyttävä ja tarpeeksi moniulotteinen hahmo kokonaiseen kirjasarjaan, anoppi (terveisiä Booksylle, joka huomasi saman) ja sivuhenkilöt jossain määrin karikatyyrisiä, mutta teoksen tunnelmaan sopivia. Kerronta sujuu ja kirja pitää otteessaan. Huumoriakin on paikoin mukana, ja jouluaaton Paavo-tonttu ilahduttaa suomalaisia lukijoita.

Vaitelias jumala tutustutti minut Janssonin tuotantoon. Vaikka pidän kirjaa korkeintaan keskinkertaisen hyvänä dekkarina, voisin kuvitella lukevani lisää Maria Wernin tutkimuksia silloin, kun kaipaan välipalajännäreitä. Jännityskirjaviikkoni alkaa selvästi parempia ja parempia kirjoja kohti suuntaavana: Kiltti tyttö jäi kesken, Vaitelias jumala tarjosi jo kelpo viihdettä, seuraavaksi luen varmasti jotain oikeasti hyvää.

Kun kirja ei natsaa - A.S. Byatt: Riivaus

Lontoo-viikko
A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus
Kustantaja: Teos 2008
Alkuteos: Possession. A Romance 1990
Suomennos: Marja Alopaeus
Kansi: Iira Oivo
Sivuja: 680
Brittiläinen romaani

Ihailemani kirjailijan tunnetuin teos. Mestarilliseksi, kaivatuksi, rikkaaksi ja lumovoimaiseksi kuvattu romaani, joka on kahteen eri aikakauteen sijoittuva rakkaustarina ja jännityskertomus. Miksi kirja ja minä emme kohtaa?

Lontoo-viikkoni kesken jäänyt kirja on A.S. Byattin Riivaus. Riivaus ja minä emme selvästikään sovi yhteen: ostin Riivauksen suorastaan riemumielin ja suurin odotuksin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta. Se on ihana kirja, yksi parhaista, kertoi moni. Vain yksi ystäväni tuumi, ettei ollut jaksanut kirjaa. Koska pidin tavattomasti Byattin runsaudensarvesta Lasten kirjasta, odotin Riivaukselta jotain vieläkin enemmän. Luin viime syksynä Pienen mustan kirjan, johon ihastuin - keväällä Ragnarök oli jo vaikeampi pala, ehkä hivenen pitkäpiimäinen, vaikka kooltaan tiivis. Lukukokemuksena sekin oli hieno. Riivauksen oli määrä kruunata minun Byatt-faniuteni.

Mutta, ja nyt on aloitettavalla muttalla, aloittelin Riivausta ensimmäisen kerran jo jouluna. Kirja jäi silloin kesken, minkä arvelin johtuvan joululahjakirjojeni houkuttelevuudella. Kokeilin lukea Riivausta uudelleen nyt alkukesästä, mutta kirja jäi taas tauolle. Nyt arvelin syyksi kirjablogikirjan hetkisiä valmistumishetkiä. Koska Riivaus liittyy tiiviisti Lontooseen ja British Libraryyn, otin kirjan matkalukemiseksi. Kuten saatte arvata, kesken jäi, nyt sivulle 136.

Mutta mikä Riivauksessa mättää? Miksi en hullaannu siitä? En, vaikka kirja tarjoaa kaikkia niitä aineksia, joista haluan pitää: kirjalliset puitteet, kuvitteellista ja oikeaakin kirjallisuushistoriaa, akateemisen jännityskertomuksen, ihailemaani peribrittiläisyyttä ja upeasti kirjoitettua kerrontaa. Nimittäin Byatt on, kuten aina, runsassanainen ja taitava. Riivauksessa kaikkea tuntuu olevan liikaa ja hetket niin Rolandin akateemisen maailman kuin hänen löytämiensä Richard Ashin kirjeiden parissa tuntuivat hitailta. Keskittymiseni herpaantui ja mieleni karkasi muiden kirjojen pariin. Uuvuin Riivaukseen jo melkein heti alusta ja koska jo kolmannen kerran päätin jättää kirjan kesken, annan kirjan uinua hyllyssäni jonkin aikaa.

Toivon, että pääsen takaisin Riivauksen maailmaan, mutta pelkään, että Riivauksesta tulee minulle samanlainen ikuisuusprojekti kuin Umberto Econ Ruusun nimestäkin. Olen kirjoittanut kesken jääneistä tai "tauolla olevista" kirjoista aiemminkin täällä. Aihe on sellainen, joka ajoittain pulpahtelee blogeissa, mutta olisi taas kerran hauska kuulla, mitkä ovat teidän muiden kirjallisia kompastuskiviänne? Mikä kirja ei vain natsaa?

Ja kaikki Riivausta rakastaneet, kertokaa, miksi kirja on ollut teille hyvä, rakas tai kiehtova?

P.S. Lontoo-viikkoni tulee samaan vielä parikin jälkijättöistä kirjoitusta. Aloitin nimittäin yhden minulle kirjoja suositelleen vinkistä lukea todella hyvää Itä-Lontooseen sijoittuvaa romaania, mutta kirja ja minä olemme hajamielisyyteni vuoksi nyt eri paikoissa. Luen tässä välillä hieman muuta, nyt aika hyytävää Yhdysvaltain syvään etelään sijoittuvaa laaturomaania, mutta palaan Lontooseen ainakin pari kertaa tämän kesän mittaan.

Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä)

Lontoo-viikko
Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave
Kustantaja: Tinder Press 2013
Kannen kuvat: Emilie Le Fellic, John MacLean ja Maskot/Plainpicture
Sivuja: 338 (+Waterstonesin painoksen essee Imaginary People in the Kitchen)
Brittiläinen romaani

(Edit. tämä kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2014 nimellä Varoitus tukalasta helteestä.)

The heat, the heat. It wakes Gretta just after dawn, propelling her from the bed and down the stairs. It inhabits the house like a guest who has outstayed his welcome: it lies along corridors, it circles around curtains, it lolls heavily on sofas and chairs. The air in kitchen is like a solid entity filling the space, pushing Gretta down into the floor, against the side of the table.
Only she would choose to bake bread in such weather.

Heinäkuussa 1976 Lontoota piinaa helleaalto. Ei ole satanut kuukausiin, kasvit kärsivät ja vedestä alkaa olla pulaa. Vain irlantilaissyntyisen Gretta Riordanin mieleen tulisi leipoa moisena päivänä, ja hän leipoo, koska on aina leiponut aamuisin. Samana aamuna Grettan aviomies Robert suuntaa tuttuun tapaansa kulmapuotiin ostamaan sanomalehden. Tällä kertaa hän ei palaa takaisin. Robertin katoaminen kokoaa Grettan lapset yhteen: kauniin Monican, lahjakkaan Michaelin ja ailahtelevaisen Aoifen. Jokaisella on oma ajatuksensa siitä, missä isä voi olla ja jokaisella on omat taakkansa avioeron partaalla olemisesta lapsipuolten kissan kuolemaan. Myös Grettalla on omat selityksensä puolison katoamiselle.

Lontoo-kirjojen teemaviikkoni ei sujunut aivan suunnitellusti. Lomailin perheeni kanssa Lontoossa, suosikkikaupungissani, mutta ehdin lukea vain tämän yhden kokonaisen romaanin ja lisäksi sata sivua luultavasti kesken jäävästä kirjasta. Nyt esittelemäni Maggie O'Farrellin romaanin Instructions for a heatwaven ostin osin mainontaan langenneena. Hotellihuoneessamme oli muutama uusi kiiltäväpaperinen aikakauslehti, joista Harper's Bazar sisälsi pienen jutun muutamista kirjoista, joita lukea silloin kun kaipaa nostalgista ja täydellistä brittiläistä kesää. Kesään sopivasti - niin väitän - juttu keskittyi muutamaan mukavaan lukuromaaniin, joista toisesta, Mary Wesleyn Kamomillapihasta pidin toisellakin lukukerralla yllättävän paljon. Matkalle mukaan ottamani kirja tuntui vaan junnaavan, joten kävelin läheiseen kirjakauppaan ja ostin O'Farrelin romaanin.

The Irish are good in crisis, Michael Francis thinks, as he eases back the clingfilm on a tray of sandwiches his aunt Bridie has left in the kitchen. They know what to do, what traditions must be observed, casseroles, pies, they dole out tea. They know how to discuss bad news: in murmurs, with shakes of the head, their accents wrapping themselves around the syllables of misfortune.

Instructions for a heatwave tempaisi heti mukaansa helteisen aamun tunnelmaan: läsnä on Grettan ja Richardin puolisoille niin tyypillinen tapa kommentoida kuumuutta ja sen sisälle tuomia kärpäsiä puolihuolimattomasti ikään kuin koko parisuhde olisi itsestäänselvyys. Ja äkkiä toinenkin onkin poissa, kadonnut, mennyt ties minne. Tunnelma on itse asiassa hyvin samanlainen kuin ihailemani Carol Shieldsin romaaneissa.

O'Farrell kirjoittaa hyvin. Hän luo lontoolaistuneisiin irlantilaisiinsa eloa ja kirjoittaa yhden perheen dynamiikasta todentuntuisesti, kipeitä kohtia avaten ja kuitenkin ilman turhia selittelyjä. Jokainen perheenjäsen rakentuu muistojensa rippeistä sekä siitä, kuinka sisartukset toisensa näkevät. Gretta jää hahmoista vieraammaksi, vaikka kaikki alkaa hänestä ja tavallaan kiertyy häneen tai hänen tietoihinsa. Perheen lisäksi O'Farrel kirjoittaa Lontoon eläväksi. Hän kuljettaa lukijansa niin keskiluokkaiselle esikaupunkialueelle, Piccadillylle, Primrose Hillille kuin Camden Towniinkin, joka 1970-luvulla oli aidosti vaihtoehtoinen paikka asua. Lontoon lisäksi Irlanti on romaanissa vahvasti läsnä. Ostin Waterstones-kirjakauppaketjua varten tehdyn erikoispainoksen, jonka lopussa on O'Farrelin kirjoittama esseemäinen teksti romaaniin liittyvistä teemoista sekä kuvaessee Irlannin Connemarasta. Jylhät merenrantakuvat ovat kauniita, mutteivat tuo varsinaista lisäarvoa romaaniin.

Kirjassa, jonka nimi tulee Britannian hallituksen aikanaan antamista ohjeista helleaallon varalle, on paljon toisiaan peilaavia vastakohtia, joista pidin: vanhemmat ja lapset, levottomat ja tasaisen oloiset sielut, kiireinen, kuuma Lontoo ja Irlannin maaseutu, katolisuus ja sekulaarinen maailma. O'Farrell käsittelee kaikkea lukuromaanille tyypillisin melko kepein, mutta uskottavin ottein. O'Farrell on mielestäni vahvempi ihmisten ja tunnelmien kuvaajana kuin juonellisen tarinan kuljettajana. Koska pidän suuresti arki- ja perhekuvauksista, en häiriintynyt siitä, että tarina pääsi siivilleen vasta romaanin loppupuolella - itse asiassa pidin kirjan alkuasetelmasta sekä Monican, Michaelin ja Aiofen parisuhteiden, ongelmien ja keskinäisten suhteiden kuvailusta enemmän kuin tarinan kaaresta. Luulen myös, että katolisuuden parempi tunteminen olisi avannut minulle muutamia seikkoja kirjasta, vaikka lukukokemus oli oikein hyvä tällaisenaankin. Itse asiassa jotenkin sydämeen käypä.

Vaikka en ollut aivan tyytyväinen kirjan loppupuolen käänteisiin, ihastuin O'Farrellin kerrontaan niin, että ilahduin huomatessani, että hänen teoksiaan aletaan syksyllä julkaista suomeksi. Suosittelen Richardin katoamisesta kertovaa tarinaa luettavaksi laiskana hellepäivänä - juuri silloin, kun kuumuus käy raskaaksi ja mieli kaipaa jonnekin tuulen ja luonnonvoimien pauhaamisen äärelle.

----------
P.S. Huomenna Blogistanissa alkaa lukumaraton. Itse en ole nyt maratonkunnossa, vaan jatkaa Lontoo-kirjojeni parissa, mutta kannustan kaikkia maratoonareita sitäkin suuremmalla innolla.