Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani
Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.
Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.
Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella. Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.
Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.
Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:
Keskiyö koittaa skorpionissa
Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.
Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessä, Venus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.
Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.
Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.
--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.
