Henry David Thoreau: Kävelemisen taito

Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
Basam Books 2013
Walking 1862
Suomentanut Markku Envall
77 sivua
Amerikkalainen essee


Miksi joskus on niin vaikea päättää, minne kävellä? Uskon että Luonnossa piilee salaista magnetismia, antaessamme sille tiedostamattomasti myöten se ohjaa meitä oikeaan. Ei ole yhdentekevää, mitä tietä kävelemme. On olemassa oikea tie, mutta huolettomuudesta tai typeryydestä olemme sangen alttiita valitsemaan väärän.

Atlantic Monthlyn kesäkuun 1862 numerossa julkaistiin pitkä essee, joka korosti villiyden ylemmyyttä sivistykseksi katsotun yli ja korosti kuljeskelun tärkeyttä. Esseestä muodostui aikaa kestävä klassikko, Kävelemisen taito. Henry David Thoreaun kirjoituksessa vastakkain ovat luonto ja yhteiskunta, jonne suurin osa ihmisistä Thoreaun mukaan tuntee vetoa, vaikka lyhyesti sanoen kaikki hyvät asiat ovat villejä ja vapaita.

Tiivis, vain 77-sivuinen Kävelemisen taito on täysiverinen ylistys luonnolle. Se on myös monella tapaa mielenkiintoista luettavaa. Luonnonfilosofi Thoreau kävelee ja kävellessään pohtii paitsi edessään avautuvaa maisemaa, myös kirjallisuutta, ihmisyyttä, mytologiaa ja luonnonsuojelua. Täysin vieraalta Thoreaun ajatukset eivät tunnu: Kävelemisen taitoa lukiessani ajattelin esimerkiksi J. R. R. Tolkienia ja Pentti Linkolaa. Eikö heillä kummallakin ole ollut ajatuksia materialismia ja teollistumista vastaan, luonnonsuojelun puolesta? Eri tavoin ja eri syistä, varmasti, enkä voi tietää onko Thoreau vaikuttanut suoraan esimerkiksi Tolkieniin, mutta jotain kaikuja tai mielleyhtymiä sain mitä esimerkiksi yksinkertaisen elämäntavan puolustamiseen tulee.

Osin Thoreaun ajatukset ovat tietenkin ristiriitaisia. Koulutettu ja etuoikeutettu mies ja puhe ”villeistä” hätkähdyttää. Thoreau tuntuu näkevän monet aikalaisensa barbariasta kärsivinä ja pyytää naapureikseen ”villi-ihmisiä”. Nykylukijan kannalta tämä tuntuu vanhanaikaiselta, hyvistä tarkoitusperistään huolimatta etnosentriseltä – 1860-luvulla kirjoitettuna se voisi tuskin muuta ollakaan. Lukiessa on syytä muistaa Thoreaun rooli ihmisoikeuksien puolustajana ja yhteiskuntakriitikkona, unohtaa jonkinlainen valkoisen miehen ylenkatse. Maailma todellakin on muuttunut ja Kävelemisen taito nyt olisi varmasti erilainen kuin omana aikanaan. 

Entä käveleminen, koko esseen perusta? Se rauhoittaa ja lisää tietoisuutta olla läsnä tässä ja nyt: lähteä kävelylle kuin ristiretkelle ja huomata, miten ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä. Thoreaun essee onkin tavattoman viehättävää, suorastaan ihastuttavaa luettavaa. Markku Envallin suomennos toimii hyvin ja itse asiassa koko esseen julkaiseminen kauniskantisena kirjana on ollut kulttuuriteko.

Teoksen ydin puhuttelee nyt ja toivottavasti aina. Nykylukijalle Kävelemisen taito tarjoaa ennen kaikkea hetken aikaa rauhoittua – ja valtavan haluan lähteä liikkeelle, kulkea polkuja, mennä metsään, hengittää, olla: lähteä oikealle tielle, luonnon magnetismin johdattamana.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Kustantaja: Basam Books 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader 2007
Suomentanut: Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Sivuja: 115

Tietenkään Forster ei voinut sanoa sitä hänelle suoraan, sen hän toki ymmärsi, mutta mitä pidemmälle hän luki sitä enemmän häntä harmitti että ihmiset pelkäsivät häntä, ja hän toivoi että erityisesti kirjailijoilla olisi rohkeutta sanoa ääneen se mitä he myöhemmin panivat paperille. Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen.

Kaikki alkaa Windsorista - ja koirista. Kuningatar Elisabeth kulkee Buckinghamin palatsin puistossa koiriensa (niiden walesincorgien, vaikkei rotua kirjassa muistaakseni mainitakaan) kanssa. Koirat haukkuvat jotain erityisen paljon. Haukuttava kohde avaa kuningattarelle ihan uuden elämän: kyseessä on Westminsterin kirjastoauto, jonka sisään kuningatar astuu ja päättää lainata kirjan. Kirjoja saisi lainata kaikkiaan kuusi, mutta kuningatar päätyy Ivy Compton-Burnettin teokseen, mistä alkaa hänen tiensä lukijana. Kuningatar on toki aiemminkin lukenut kirjoja, mutta lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut häntä, vaan hän on asemansa vuoksi osoittanut kiinnostusta lukemiseen. Kirjat ja lukeminen vievät Elisabethin mennessään. Hän haluaa keskustella kirjallisuudesta, alkaa hoitaa työnsä huolimattomasti. Jotain on tehtävä, tuumii juonitteluun tottunut hoviväki.

Mitäpä sitä mielipidettään piilottelemaan. Erään kesäni tiiliskiven hengähdystaukona - tiiliskivi saa jatkua ensi viikolla - luin yhden koko blogiurani hauskimmista kirjoista. Luin kirjan, joka on fiksu ja raikkaalla tavalla hersyävä. Kyse on Alan Bennettin pienoisromaanista Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija tarjosi minulle täydellisen välipalakirjan. Bennettin pieni romaani on ylistyslaulu lukemiselle ja kirjallisuudelle ja lisäksi se on niin huokailuttavan brittiläinen, että kaltaiseni (osa-aika-)anglofiili voi kieriskellä onnesta. Menen ensin brittiläisyyteen: tapakulttuuri, ajelua Mallilla, teetarjoilua vesikrassi-, kananmuna- ja kinkkuleipineen - ja tietenkin hovielämää aina Elisabethin isovanhempien muistamisesta lapsenlapsiin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan kysymyksiin. Sitten kirjallisuuteen: luokkayhteiskunnan kysymykset ovat mielenkiintoisia niin lukemisen säätelijöinä kuin hovin kannalta. Kuinka paljon ihmisen sopii lukea? Kuinka paljon korkeassa asemassa olevan? Voiko lukemisesta seurata jotain pahaa? Vai pelkkää hyvää? Mitä kaikkea uppoutuminen ihmeellisiin maailmoihin aina Nancy Mitfordista E.M. Forsteriin ja vanhaan kaukoihastukseen Ted Hughesiin lukijalleen oikeastaan tuo? Bennett pohtii sitä, miten lukeminen voi olla ihanaa ja välttämätöntä, mutta myös vaarallista.

Bennettin romaani on samalla kertaa hauska, yhteiskunnallinen ja sivistävä. Se kertoo siitä, millaista kokonaisvaltainen lukeminen voi olla. Se on hyvin kirjoitettu ja kerronnalliselta kaareltaan ehjä pieni romaani. Se on nopealukuinen ja kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Oikeastaan Epätavallinen lukija on niin täydellinen pieni romaani, että sen voisi tiivistää kahteen seikkaan:

1. Elisabeth kirjoittaa muistiin viisauksia, kuten ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä.
2. Se sisältää ovelan ja täydellisen lopetuksen, joka jättää lukijansa huulille kestohymyn ainakin pariksi päiväksi.

Tämä välipalakirja saattaa muuttua jos ei pääruuaksi, niin ainakin alkupaloiksi.

Louise Erdrich: Pyöreä talo

Louise Erdrich: Pyöreä talo
Kustantaja: Basam Books 2014
Alkuteos: The Round House 2012
Suomennos: Laura Lahdensuu
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Tule sisään, äiti sanoi. Menin hänen luokseen. Silloin oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli noussut portaat, ja makuuhuoneessa alkoi olla tunkkaista. Ilma oli raskaana hänen hengityksestään kuin hän olisi imenyt siitä kaiken hapen. Hän piti kaikki verhot alhaalla. Halusin laskea voileivän pöydälle ja juosta karkuun. Mutta hän pyysi minua istumaan.

On vuosi 1988. Pohjoisdakotalainen Ojibwa-heimoon kuuluva nainen, asianajaja, raiskataan raa'alla tavalla ja hän vetäytyy omaan kuoreensa. Naisen poika, 13-vuotias Joe ja hänen miehensä, reservaatissa toimiva tuomari, koettavaa elää muuttunutta arkea. Joe kokee ennen niin iloisen ja reippaan äitinsä vieraaksi ja ahdistavaksi, hänen on pakko selvittää, kuka on syyllinen. Hän aloittaa vimmaisen ja hämmentyneen etsinnän, jonka jäljet johtavat Pyöreään taloon, Ojibwien pyhään palvontapaikkaan.

Jokunen aika sitten luin Helsingin Sanomista Suvi Aholan kritiikin Louise Erdrichin romaanista Pyöreä talo ja ilahduin: vuosien takaisen suursuosikkini tuotantoa on vihdoin suomennettu monen vuoden jälkeen. Tutustuin Erdrichin intiaanien elämää kuvaileviin kirjoihin lukiolaisena 1990-luvun alkupuolella ja toissakesänä kirjoitin tänne blogiini hänen mosaiikkimaisesta esikoisromaanistaan Anna meille siivet. Nyt rakenne ja näkökulma ovat erilaiset, mutta National Book Awardin voittanut Pyöreä talo palaa jälleen intiaanien arjen ja uskomuksien pariin ja kertoo kaiken nuoren pojan näkökulmasta.

Erdrich on luultavasti tämän hetken tunnetuin ja arvostetuin intiaanitaustainen kirjailija. Chippewaheimoon kuuluva kirjailija jatkaa Pyöreässä talossa aiemmalle tuotannolleen tuttuja teemoja: hän sekoittaa reservaatin arkielämää intiaanien tapoihin, tuo lukijansa eteen kokonaisen kulttuurin, johon kuuluvat onnekkaat ja epäonniset, nuoret ja vanhat, tapakulttuurin ristiriidat ja vastoinkäymiset valtaväestön kanssa. Esimerkiksi oikeus on erilainen reservaatissa ja sen ulkopuolella, tuomioistuimen valta ei ole kaikkialla sama ja rikoksen tapahtumapaikalla on vaikutusta siihen, kuka asiaa tutkii. Samoin lasten huostaanotossa, johon kirjassa myös viitataan, on erilaiset periaatteet intiaanien ja valkoisen väestön suhteen.

Lapsinäkökulma jakaa monesti lukijoita - ja jakaa myös omat mielipiteeni. Yleensä pidän kuitenkin lapsikertojan äänestä, kuten esimerkiksi Håkan Nesserin romaanissa Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannessa kirjassa ja Stephen Kingin huikean hienossa novellissa Viimeinen kesä (josta on tehty hyvä filmatisointikin). Teini-ikäisen Joen tarina on monessakin mielessä klassinen kuvaus lapsuuden lopusta ja askeleesta kohti teini-ikää, orastavaa seksuaalisuutta ja ensikännejä. Joen lapsuus loppuu rajulla tavalla, ja Erdrich kuvaa väkevästi nuoren pojan hätää tuskaa ensin äidin kokeman rikoksen ja sitten - ennen kaikkea - äidin muuttumisen vuoksi. On myös huomattava se, että tarinaa kertoo aikuinen Joe, joten kertojanääni on muisteleva, 1980-luku on jo elettyä elämää.

Erdrich kirjoittaa sujuvasti ja toisin kuin aiemmissa, laajan henkilökavalkadin täyttämissä romaaneissaan, hän keskittyy nyt Joen ja tämän perheen tarinaan. Värikäs henkilökaarti on toki taustalla ja heidän kauttaan heimon uskomukset, vanhat uhkaukset ja taiat, isoäidin mokkasiinit ja heimoon epävirallisesti adoptoidun naisen henkiusko välittyvät lukijalle elinvoimaisena ja rikkaana. Tästä johtuen Erdrich pysähtyy välillä kuvailemaan tapoja, rituaaleja ja arkea. Tarinallisuus pysähtyy ja romaaniin tulee tyhjäkäyntiä, mutta lukijaa rikastuttavalla tavalla. Juuri tässä reservaatin arjen kuvauksessa on vahvuutta, jonka ansiosta Erdrich kirjoittaa monille kokonaan uudesta maailmasta. Pyöreä talo onkin hieno romaani ja uskottava reservaattikuvaus, joskin pidän Erdrichin 1980-luvun tuotantoa kuitenkin vahvempana.

Joen tarinassa on herkkyyttä ja rosoa, ja kerronta vie ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta mukanaan. Lukijan on pakko tietää, saadaanko syyllistä koskaan selville ja kuinka Joe voi astua vielä enemmän aikuisuutta kohti. Pyöreä talo on yhtä vahvasti sekä jännityskirja että kuvaus sorretun heimon tai kansanosan arjesta: poikien ystävyydestä, huoltoaseman makkaroista, taikauskosta ja henkiolennoista. Tämän kaiken yhteensovittamisessa on Erdrichin kerronnan suurin vahvuus.