Koetan nyt unohtaa tietokonekeljutuksen ja palata sekä töiden että blogin ääreen. Vanhoja kuviakin löytyy sieltä täältä, esimerkiksi nyt näkyvän olin tallettanut toisaalle. Sen otin Lontoossa kesällä 2009. Rekisterikilpi oli hauska sekä mieheni että minun mielestä: Liika rahaa Jaguarin omistajalla?
Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.
Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.
Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?
Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.
Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.
Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.
Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).
Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.
Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.
Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?
Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.
Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.
Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.
Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).
