John Irving: Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
Tammi 2016, Keltainen kirjasto
The Avenue of Mysteries 2015
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Timo Mänttäri
600 sivua
Yhdysvaltainen romaani


Oi, John!

Tai hei, John! Hi, John! Dear John? Olen ollut lukijasi jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Romaanisi Kaikki isäni hotellit oli ensimmäisiä Keltaisen kirjaston kirjoja, joita lukiolaisena luin ja ihastuin Berryn perheeseen koko lailla täysin. Romaani on kestänyt jo neljä lukukertaa! Kaikki ne elämän ilot ja tragediat, Wien, radikaalit, Susie-karhu ja neiti Keskenmeno, Franny, Johnny ja hullu, kielletty rakkaus. Ja sitten muut: Garpin maailma, Oman elämänsä sankari (paras kaikista!), Leski vuoden verran - hitot, minä pidin osin jopa Sirkuksen pojasta, vain Neljännen käden olisin voinut jättää lukematta (mutten tietenkään jättänyt).

Jokainen uutinen tulevasta romaanistasi on saanut minut miltei merkitsemään kirjan ilmestymispäivän kalenteriini. Edellistäsi, Minä olen montaa, odotin kauan ja vaikka löysin kirjasta paljon hyvää, petyin hieman. Nautittavaa luettavaa se silti oli.

Mutta nyt. Oi, John. En huudahda, vaan huokaan: Voi, John. Koska Minä olen monta -kirjan jälkeen odotin uutta romaaniasi Ihmeiden tie miltei peloissani (en tietenkään oikeasti, sillä eihän kirjan odottamisessa ole mitään pelkäämistä) enkä viime syksynä kustantajan esittelyä lukiessani täysin vaikuttunut: hauska, hillitön, Filippiinit... Olet nimittäin aina hauska, mutta samalla traaginen - minne traagisuus jäi tässä esittelyssä? Tai miksi Filippiinit? Intiaan sijoittuva Sirkuksen poika ei ollut mielestäni parasta sinulta, jotenkin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuvat teoksesi ovat osuneet parhaiten sydämeeni. 

Ennakkoaavistukseni osuivat osin oikeaan, mutta hauskuus ja hillittömyys tuntuivat Ihmeiden tiessä vähän liioitellulta, toisaalta traagisuutta ja kyynelten läpi hiipivää hymyilyä oli sitäkin onneksi luvassa.

Pitkän linjan lukijanasi, jonkinasteisena faninasi tunnen surua kirjoittaessani, että Ihmeiden tie oli minulle puolittain vastenmielinen kirja. Se on liian sekava - liikaa unia, liikaa viagraa, turhan paljon pippeleitä! Tai yksi kikkeli, paremminkin sanottuna. Viagran ja betasalpaajien yhteisvaikutukset eivät kohota (!) Ihmeiden tietä, pikemminkin päinvastoin. Kaikki se seksi Miriamin ja Dorothyn, äidin ja tyttären kanssa, alkaa puuduttaa lukijaa, puhumattakaan muusta peniksen toimimiseen liittyvistä yksityiskohdista.

No, ainahan sinä kirjoitat tiiliskiviä ja yhdistelet erilaisia teemoja, mutta nyt kokonaisuudesta tulee ähky. Tunnustan, että luin romaanisi harppoen. Menetin tästä syystä varmasti paljon, monenlaisia nyansseja. En vain viihtynyt Ihmeiden tiellä. Täysin vaille taikaa en sentään jäänyt. Osaat edelleen kuljettaa tarinaa, viihdytät, hauskuutat, suretat. Uusiutumaankin kykenet, nyt toit mukaan ripauksen maagista realismia. Myös kaatopaikkalapsista lukeminen, muistojen ja muistikuvien mahdollisuudet, ja Juan Diegon oma elämäntarina muistuttavat siitä, miksi kirjojasi niin rakastan. Ja kuten aina, taidat miltei täydelliset loput. Nytkin romaanin loppu sai liikuttumaan ja kokemaan sellaista kirjatäyttymystä, jota sinun romaanisi luettua saan usein tuntea. Silti olin pettynyt: kirjoitathan vielä yhden huikean romaanin, kirjoitathan?!

Tiedän kyllä, että kirjeen kirjoittaminen suomeksi ja blogiin on hassua. Kirjailijana varmasti tiedät, että tämä onkin silkkaa kuvitelmaa. En ajattele tai edes toivokaan, että luet tämän, mutta julkisena kirjeenä tämä kenties tavoittaa monia blogini lukijoita. Heille haluan sanoa, että jos ette ole vielä lukeneet Irvingiä, niin lukekaa! Mutta aloittakaa jostain 1980-luvulla suomennetusta.

Ja sinulle, John, suuri kiitos romaaneistasi. Jään odottamaan seuraavia mahdollisia teoksiasi, ehkä hieman varautuneesti mutta yhtä suurella innolla kuin tähänkin saakka.

With the best,

Katja

Blogiajan Top 10 -haaste

Mitkä ovat blogiaikani Top 10 -kirjat? Tämän hauskan ja yllättävän vaikean kysymyksen minulle lähetti Leena Lumi. Haaste tuli kuin tilauksesta, sillä olen nyt kirjoittamassa blogiaiheista tietokirjaa melko tiiviisti ja vaikka työmatkoillani luen entiseen malliin, en ole ehtinyt blogata kaikesta lukemastani. Samoin kommenttivastaukset laahaavat jäljessä, mutta kunhan toukokuun alussa Hannan kanssa kirjoittamani käsikirjoitus valmistuu, palaan taas blogiruotuun.

Mutta ne 10 parasta blogiaikanani lukemaani kirjaa? Rakastan listoja, mutta tehtävä on miltei mahdoton. Juuri tänään minusta tuntuu siltä, että haluan listata alla olevat kirjat. Ensi viikolla lista saattaisi vaihtua joidenkin osalta. Kaikki listaamani kirjat ovat säväyttäneet minua lukijana ja jokaisen voisin lukea uudestaankin. Muutama "ikisuosikkini" jää listalta. Yksi heistä on kollaasin alalaidassa näkyvä John Irving, joka koko suomennetun tuotannon olen lukenut (rakkaimmat kirjat useampaan kertaan), mutta jonka tuoreimmat ja blogiaikanani ilmestyneet kirjat eivät ole tehneet niin suurta vaikutusta kuin toivoin. Koska Irving on kuitenkin minulle tärkeä ja rakas kirjailija, haluan tehdä fanin pienen kunnianosoituksen ja mainita hänet erikseen. Kuvan otin eilen alkuillasta Akateemisessa kirjakaupassa, jossa kävin kuuntelemassa Irvingiä, jota hänen suomentajansa Kristiina Rikman haastatteli. Kirjailijan tuoreimman romaanin Minä olen monta blogiarvion voitte lukea vaikka täältä blogistani. Kaltaiselleni ihailijalle lyhyt tuokio kirjakaupassa oli iso elämys.

Irvingistä takaisin blogiaikaisiin suosikkeiheni. Tässä kirjailijan mukaisessa aakkosjärjestyksessä ja pienine blogiarviolainauksineen Lumiomena-blogin Top 10:

1. Joel Haahtela: Elena
Olen rakastanut siihen vangitsevuuteen, jolla Haahtela kirjoittaa: elegantisti ja ilmavasti, kuitenkin läsnäolevasti.

2. Markus Hotakainen: Tildan tähdet. Lasten oma avaruuskirja
Ainakin meillä on viimeisen kuukauden ajan luettu Tildan tähtiä miltei päivittäin. Maailmankaikkeuden ihmettelyn ohella on viisivuotiaani innostunut myös tuottamaan oman näkemyksensä Avaruusmaasta. (Ja nyt se viisivuotias on jo ekaluokkalainen ja Tildan tähdet ihastuttaa aina vaan. Ihan paras lasten tietokirja!)

3. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

4. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade, haikeuden aikaansaama kauneus sekä ennen kaikkea ihmeellinen unenomaisuus veivät minua kuin Panin Labyrintti Ofeliaa Guillermo del Toron julmassa elokuvassa, kuitenkin huomattavasti lempeämmin.

5. C. S. Lewis: Velho ja leijona
Saturomaanina Velho ja leijona lähenee täydellistä. Siinä on hyvä tarina, klassinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä ikiaikaisten satujen suurta taikaa.

6. Haruki Murakami: Kafka rannalla
Kauneuden vastapainoksi Murakamin tekstissä on pelottavia, julmiakin elementtejä. Kafka rannalla on samaan aikaan realistinen ja taianomainen kirja. Ennen kaikkea se on hyvin vangitseva. -- Kirja, jonka keskivaiheilla taivaalta sataa sardiineja ja makrilleja, ei voi olla muuta kuin lumottu.

7. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Kirottu ajan katoava virta rakentuu kuin muistojen pyörre ihmismielessä.

8. Riikka Pulkkinen: Totta
Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä (silti näköjään kovin jaettuna!) lukukokemuksena.

9. Carol Shields: Pikkuseikkoja
Kuinka monesta teeskentelykerrostumasta me kaikki muodostammekaan mielikuvamme ihmisistä? Myös meistä itsestämme. (Aika hyvä aihe pohdittavaksi!)

10. Lionel Shriver: Poikani Kevin
Poikani Kevin ei tarjoa pakotietä. Se on koskettava, rujo ja intensiivinen romaani, joka iskee suoraan kasvoille ja tekee tyhjyyttään ammottavan aukon lukijan sydämeen.


Ja koska tämä Blogiajan Top 10 -haaste on ihan uunituore, lähetän sen eteen päin

Anna Elinalle

Elma Ilonalle

Karoliinalle

Minnalle

toisellekin Minnalle

sekä Saralle

John Irving: Minä olen monta

John Irving: Minä olen monta
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: In One Person 2012
Suomennos: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 604
Yhdysvaltalainen romaani

Oliko minussa kylliksi romantikkoa uskomaan, että neiti Frost tiesi sen? Uskoinko minä, että hän oli ensimmäinen ihminen, joka ymmärsi, ettei kukaan pystyisi tarjoamaan minulle kaikkea?
Luultavasti. Olinhan minä vasta yhdeksäntoista  - biseksuaali poika, joka osasi aika hyvin puikkauksen. Se oli vain yksi ote, enkä minä ollut painija, mutta hyviltä opettajilta voi oppia paljon.

Billy Abbot on ensin poika ja myöhemmin mies, josta on moneksi. Hän on poika, koululainen ja opiskelija, rakastaja, panija, kirjailija ja biseksuaali, jolle rakkauselämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Nuori Billy asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa ja hänen lapsuuttaan värittää harrastajateatteri, jossa hänen äitinsä toimii kuiskaajana ja isoisä näyttelee mielellään leninkiin sonnustautuneena. Billyn oma isä on kadonnut eikä epämääräinen kaipuu hellitä koskaan. Billyn ensimmäiset ihastukset, painijoukkueen kapteeni Jacques Kittredge ja leveäharteinen kirjastonhoitaja neiti Frost ovat ensiosoituksia siitä, millaista on ihastua miltei mahdottomiin kohteisiin. Aikuistuessaan Billystä tulee kirjailija, rakkauden ja seksuaalisen identiteetin hakeminen jatkuu ja niiden myötä elämään tulee tummia sävyjä.

Jos minun pitäisi nimetä kirjailija, joka lastenkirjailijoita lukuun ottamatta on kulkenut mukanani pisimpään, vastaus olisi John Irving. Löysin hänen romaaninsa Kaikki isäni hotellit yli 20 vuotta sitten ja olin aivan myyty. Luin kirjailijan muut suomennetut teokset pikavauhtia ja olen ostanut hänen myöhemmät romaaninsa pikavauhtia niiden ilmestymisen jälkeen. Romaaneista tuorein, tiiliskiven kokoinen Minä olen monta (2012) oli pääsiäiseni odotetuin kirja - klassiseen Garpin maailmaan verrattu teos.

Minä olin ollut yksinäinen aina, mutta itseinho oli pahempaa kuin yksinäisyys.

Minä olen monta on John Irvingin tummin teos. Se on kirjailijan vakavin ja surullisin, ehdottomasti. Tie harrastajateatterista ja kirjastorakkaudesta opiskelijanuorukaisten Euroopan-matkalle ja edelleen Reaganin aikaan sekä valtaviin menetyksiin on ilon ja surun mutkikkuudella täytetty. Romaani on taattua Irvingiä sikäli, että siinä on mukana kaikki kirjailijat "tavaramerkit", kuten paini, kirjoittaminen, kasvutarina, isättömyys, joukko näyttelijöitä, transvestiitteja sekä noloja sattumuksia. Minä olen monta on paitsi surullisin, myös lihallisin Irvingin kirja. Irving on aina kirjoittanut rinnoista ja peniksestä, rakastelusta ja seksikokeiluista, mutta nyt sperma turskahtaa reisille ehkä useammin kuin koskaan aiemmin.

Romaanin takakannessa siteerataan amerikkalaista kirja-arvostelua, jonka mukaan Irving on loistavassa vedossa. Loistavasta en tiedä, mutta varsin hyvässä vedossa kuitenkin. Olen romaanin suhteen niin monessa asiassa samaa mieltä Suketuksen kanssa, että melkein pelottaa. Voisin siteerata bloggaajakollegaani siitä, kuinka odotin kirjaa kuin kuuta nousevaa ja kuinka hyvä kirja on, ja miten romaani ei kuitenkaan saa täysiä pisteitä, sillä se viimeinen silaus jää puuttumaan. Suketuksen tavoin ärsyynnyn Minä olen monta -teoksen toiston määrään. Billy ja Elainen rintaliivit, neiti Frostin kookas ja silti niin houkuttava olemus ja Billyn tapa sanoa penit toistuvat niin usein, että lukija kyllä uskoisi vähemmälläkin. Kirjaa lukiessani en vain ärsyyntynyt vaan suorastaan hämmennyin toiston määrästä. Tulin epätietoiseksi, että olinko déjà-vu:n kourissa vai olinko todella lukenut samat asiat jo montakin kertaa aiemmin.

Minä olen monta oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Tunnistin kyllä vanhan tutun Irvingin, sen kerrontavan, josta niin pidän, mutta silti kirjassa oli jotain jaarittelevaa ja - uskallan sanoa - keskinkertaista. Pidinkö kirjasta? Totta kai. Muuttaisinko kirjasta jotain? Paljonkin. Olenko pettynyt suosikkikirjailijani uusimpaan romaaniin? Ehdottomasti. Pidin kirjasta, koska se lopulta onnistui tekemään sopen sydämeeni ja koska se kantaa tärkeitä teemoja etenkin 1980-luvulta. Tuskastuin kuitenkin siihen, etteivät romaanin jännitteet jaksaneet kantaa. Petyin siihen, että suosikkikirjailijani on alkanut jaaritella entistäkin enemmän eikä kirjasta tullut odottamaani "uutta Garpin maailmaa" teemojensa tai sujuvuutensakaan osalta. Kokonaisuus on silti toimiva ja Billy hyvä ja teoksen nimen arvoisesti sopivan moniulotteinen henkilöhahmo.

Ristiriitaisuudessaankin Minä olen monta on keskivertoa parempi, melkein hyvä romaani, jota suosittelen kaikille Irvingin tuotantoon aiemmin tutustuneille. Vaikka tarina on toisteinen, niin yksittäiset kohtaukset toimivat ja kokonaisuus pitää otteessaan. Kirjan perusajatus on hieno: ihmistä ei sovi luokitella ennen kuin oppii tuntemaan toisen.

--

Vaikka minua kirpaisee, haluanhan lukeutua Irvingin suurimpien fanien joukkoon, en voi antaa kirjalle enempää pisteitä kuin aavistuksen keskivertoa paremmat 3,5/5.

Myös Maija on lukenut kirjan.

John Irving: Vapauttakaa karhut

John Irving: Vapauttakaa karhut
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Setting Free the Bears 1968
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 405

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.
Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet parittain laskusiltaa myöten arkkiin,
Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta. Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme.
Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Wienin yliopiston opiskelijat Siegfried Javotnik, Siggy, ja Hannes Graaf, tuttavallisemmin Graaf, tutustuvat sattumalta ja lähtevät yhdessä matkalle vailla päämäärää. Matkaa he tekevät moottoripyörällään ajaen halki keväisen Itävallan. Ennen kuin reissu ehtii kunnolla alkaa, poikkevat nuorukaiset Hietzingin eläintarhassa. Käynti alkaa kaivertaa miesten mieltä, sillä kaltereiden takana asuvat eläimet alkavat säälittää heitä ja ainoana vaihtoehtona tuntuu olevan eläinten vapauttaminen.

Vapauttakaa karhut (1968) on yhden kaikkien aikojen suurimman kirjailijasuosikkini John Irvingin esikoisteos. Olen lukenut nyt kaikki suomennetut irvingit, ja hyvästä syystä; Irving on minulle monessa mielessä merkittävä kirjailija. Näin Kaikki isäni hotellit elokuvana lukion tokaluokkalaisena 1990-luvun alussa. Elokuva innosti minut lukemaan kirjan heti saman tien ja rakastuin siihen. Kaikki isäni hotellit oli samalla ensikosketukseni suuresti ihailemaani Keltaiseen kirjastoon. Luin pian kaikki muutkin Irvingin kirjat ja kun Sirkuksen poika ilmestyi 1994, olin parissa vuodessa lukenut kaikki siihen saakka suomennetut irvingit ja käyttänyt suosikkikirjailijani teoksia silloisissa opinnoissanikin. Kun aikanaan valmistuin, kokosivat humanistikaverini kolehdin ja ostivat minulle Lesken vuoden verran valmistujaislahjaksi. Pidin siitäkin kirjasta. Tosi(kirja)rakkauteen mahtuu aina ryppyjä ja vuonna 2001 ilmestynyt Neljäs käsi oli kammottava pettymys, pidän kirjaa edelleen aidosti huonona. Myös välityöt, novellikokoelma Tuulesta temmattu tyttöystävä ja Elokuvaurani ovat sellaisia pikkumukavia kirjoja. Onneksi 2000-luvun muut teokset vakuuttivat, joskaan eivät ole ihastuttaneet samalla tapaa kuin Irvingin "kultakauden", 1980-luvun, teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany. Matkoillani Wienissä ja Amsterdamissa - sekä hotelli Tornin liepeillä kävellessäni - olen ainakin hetkellisesti kuvitellut liikkuvani kirjailijan jalanjäljillä. En kuitenkaan ole koskaan sattunut paikalle, kun kirjailija on vieraillut Suomessa. Sitä harmittelen.

Se omasta Irving-historiastani. Voitte varmastikin arvata, että kun sain Vapauttakaa karhut toissapäivänä käsiini, olin innoissani ja ehkä hieman peloissanikin. Millainen varsin epätasaisen, mutta koko ajan omaa tietään kulkevan, Irivingin varhaisteos olisi?

Hän oli perhealbumin hoitaja - munamies, postimies, historioitsija, selviytyjä. Ja lopulta hän oli vastuussa siitä että minä selviytyisin kunnes ymmärtäisin perintöni.

Vapauttakaa karhut on tuttu ja tuore. Irving-fanit löytävät siitä valtavasti kirjailijan muista teoksista tuttuja elementtejä. Siinä on tietenkin panohaaveita, naimista ja ehkä rakasteluakin, nuorten miesten henkilökohtaista odysseiaa, toinen toistaan erikoisempia kohtaamisia, juurettomuuden tunnetta ja hylkäämiskokemuksia, yritystä ymmärtää omaa menneisyyttään, moottoripyöriä, karhuja ja kertomuksia, kuten Siggyn päiväkirja ja sitä myötä hänen sukunsa tarina, kehyskertomuksen sisässä. Kirjassa on myös omenankukkia ja mehiläisiä - muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Romaani on melko poliittinen; Siggyn ja Graafin vuorovetoisen kerronnan aikana Irving käsittelee itäisen ja keskisen Euroopan historiaa aina Itävallan natsismin vaikutuksista Jugoslavian poliittiseen tilanteeseen. Yliopistomaailma on jossain taustalla, paini puuttuu kokonaan, eikä kirjailijan amerikkalaisuutta helposti arvaisi, niin läpensä itävaltalainen Vapauttakaa karhut on.

Romaani on osin oman aikansa teos. Osin se on nuoren kirjailijanalun taidonnäyte: sanon taidonnäyte silläkin uhalla, etten ihastunut kirjaan. Vapauttakaa karhut on hapuileva, kerronnallisesti hyppelehtivä, liikaa dialogia sisältävä ja paikoin vaikeaselkoinen romaani. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta se on nopealukuinen. Se on koko ajan tavattoman omaperäinen, poliittinen ja jollain tapaa ihmeellistä nuoruudenintoa sisältävä teos. Se luo pohjan Irvingin uralle. Romaanin päätteeksi kirjoittamassaan Takaisin alkuun -tekstissä suomentaja Kristiina Rikman kertoo tunteneensa olonsa samanlaiseksi kuin arkeologi, joka pääsee tutustumaan tuoreeseen hautalöytöön. Rikman pitää teosta runollisena. Omassa mielessäni tuo runollisuus hieman katoaa romaanin rikkonaisen rakenteen ja dialogin alle, mutta totta, kirjassa on paljon kauneutta ja rumuutta, nuoren miehen haavemaailmaa. Irvingin lauseissa elävät rinnakkain lempeä ja makaaberi katsanta.

Loppukaneettina voisin sanoa, että Irving osaa rakentaa tarinan tälläkin kertaa, häntä voisi kutsua armoitetuksi jutuniskijäksi tai tarinankertojaksi; Vapauttakaa karhut näyttää, että hän oli sitä jo 25-vuotiaana. Toki turhankin lennokas eikä niin koskettava kuin vanhemmalla iällä, mutta romaanin julkaiseminen vihdoin suomeksi on kulttuuriteko.

Kirja on must kaikille Irving-faneille, mutta kenenkään ensimmäiseksi irvingiksi en kirjaa suosittele. En, vaikka romaanissa esiintyykin monia Irvingin tunnusmerkkejä. Nuorten miesten hieman puolivimmainen odysseia eläintarhaan ja ennen kaikkea heihin itseensä saa kuitenkin kunniapaikan hyllyssäni kaikkien muiden kirjailijan teosten joukossa. Romaanin loppulauseet saivat minut melkein itkemään.

***½ (kirjan hieno lopetus toi puoli pistettä lisää)

P.S. Vapauttakaa karhut melkein läpensä itävaltalainen kirja: sen päähenkilöt ja tapahtumat sijoittuvat kaikki Itävaltaan. Vaikka Irving itse on yhdysvaltalainen, nappaan tällä kirjalla Itävalta-pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Yläkuva on kuusivuotiaani asettelema ja sommittelema. Kiitos hänelle. Karhut voivat vapautua myös lukemalla!

Päivät 17 ja 18: Suosikkilainauksia ja kirjapettymyksiä

Päivä 17 – Suosikkilainaus suosikkikirjastasi

Olen huono muistamaan hyviä kohtia kirjoista. Yleensä muistan kirjan juonen, henkilöt sekä ennen kaikkea sen tunteen, jonka teoksen lukeminen jätti. Blogi onneksi auttaa jonkin verran sitaattiasiassa, koska sen myötä olen ensimmäistä kertaa koskaan alkanut kirjottaa lainauksia lukemistani kirjoista. Nämä lainaukset ovat vanhoista ja yhdestä uudemmasta suosikistani:

On omistauduttava kokonaan elämälle ja vain sille. Ja koko ajan on varottava avoimia ikkunoita. (John Irving: Kaikki isäni hotellit)

- Pannaan lasi sen [kevään ensimmäisen krookuksen] päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia. (Tove Jansson: Taikatalvi)

Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. (Andrei Makïne: Ranskalainen testamentti)


Päivä 18 – Kirja, johon olit pettynyt

Pettymyksiä aiheuttavia kirjoja on monia, mutta onneksi ne ovat usein pieniä pettymyksiä. Hyväkin kirja voi olla pettymys, jos siltä odottaa suuria. On kirjoja, joiden kaikki ansiot tunnistaa ja tietää pitelevänsä käsissään laadukasta kirjallisuutta, mutta koska lukukokemus on aina subjektiivinen, voi kirja tuntua pettymykseltä. Tällaisia kirjoja - hyviä, joista en silti syystä tai toisesta pitänyt - ovat esimerkiksi jo mainitsemani William Faulkerin Ääni ja vimma (jota en ymmärtänyt), Nadeem Aslamin Elävältä haudatut (vaikka kirja on hyvä ja tärkeä, ei se ollut minun kirjani, olin ehkä lukenut jo tarpeeksi Afganistaniin liittyviä kirjoja enkä saanut kirjasta irti mitään uutta, harmi) ja hienoinen pettymys oli myös Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (josta kyllä pidin kovasti, mutta odotukseni olivat liian korkealla Aikamatkustajan vaimon jälkeen).

Minulle pieniä pettymyksiä ovat olleet myös Valérie Tong Chuongin Pariissa, sattumalta sekä Anna Gavaldan Kimpassa. Odotin molemmilta kirjoilta jotain kepeänälykästä lempeää satiiria, mutta ensimmäisen kohdalla luin vain kepeää pikalukuromaania ja jälkimmäiseen en päässyt sisälle ollenkaan, vaikka myöhemmin rakastuin Kimpassa-elokuvaan. En silti sano kirjoja huonoksi, ne olivat pettymyksiä vain odotuksiini nähden. Anna Gavaldan lyhytproosa sen sijaan ei ole tuottanut pettymyksiä.

***
Pettymyksistä puheenollen. Minulla on heikko olo eilisen vaalituloksen jälkeen. Koetan ajatella, että 80 prosenttia kansasta äänesti muita kuin persuja, mutta silti tuo populismin nousu poliittisella kentällä kammottaa. Määräni oli tänään aamulla arvioida tänne yksi ihana romaani, mutta taidan myöhemmin tänään tai huomenna palata lastenkirjalla, jonka maailma tuntuu nyt niin lempeältä ja hyvältä sanomalehtiotsikoihin verrattuna. Hyvää pääsiäisviikon alkua kaikesta huolimatta!

Kuva Eteläisestä Saksasta moottoritiellä juuri ennen sadetta matkalla kohti pohjoista. Kesä 2005.

Päivät 12 ja 13: Ei enää rakastettu kirja & suosikkikirjailija

Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää

Kirja, jotka vihasit-kohdalla moni pohti sitä, voiko kirjaa todella vihata vai olisiko parempi puhua inhoamisesta tai vierastamisesta. Jokainen tietää, että kirjaa voi todella rakastaa, mutta voiko tällainen kirjarakkaus hiipua? En nimittäin keksi sellaista kirjaa, jota olisin suoranaisesti rakastanut, mutta jota en enää rakasta. Luulen, että rakastan edelleen kaikkia niitä lapsuus- ja teiniajankin kirjoja, joita rakastin parikymmentä vuotta sitten.

Sen sijaan on lukuisia kirjoja, joista joskus pidin paljonkin, mutta joista en enää välitä. En voi sanoa, etten pitäisi niistä enää - kirjamuistoilla on aika tietty pehmeä tai heikko kohta sydämessäni - mutta en enää usko viihtyväni nyt mainitsemieni kirjojen maailmassa. Eräs tällainen on lukiovuosieni suursuosikki, Ken Folletin Taivaan pilarit. Folletin romaani on historiallista jännitystä, sen keskiössä on 1100-luvulla Englantiin rakennettava katedraali sekä lukuisat rakennusprojektiin osallistuvat ihmiset kirkkoylimyksistä tavallisiin rakentajiin. En itse asiassa muista kirjan juonesta enää kovinkaan paljoa, mutta kirja piti minut otteessaan ja sai innostumaan Englannin varhaiskeskiajasta. Yritin lukea muitakin Folletin teoksia, mutta koin ne niin keskinkertaisiksi jännityskirjoiksi, etten tainnut päästä niitä edes loppuun saakka. Hieman samalla tavalla muistelen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin-kirjaa. Pidin siitä todella, todella paljon! Muistan edelleen kirjan tunnelman, tihenevän jännityksen ja jopa juonenkulun. Silti en halua lukea kirjaa uudelleen. Se on lajissaan hyvä kirja ja pidän siitä vieläkin, mutta sen "taika" on rauennut omalla kohdallani.

Yksi kirja on vielä pakko ostaa esille. Se on ehkä hivenen yllättävä valinta minun lukumakuuni tottuneille. Tämä kirja saattaisi päästä jopa sellaiseksi, jota rakastin, mutta jota en enää rakasta. Kirja on amerikkalaisen kilpapyöräilijä Lance Armstrongin Ei ainoastaan pyöräilystä (2000/2002). Teos on melko kliseinen omaelämäkerta, jota syventää Armstrongin syöpäsairaus, siitä toipuminen ja Tour de Francen moninkertaiseksi voittajaksi yltäminen. Kirja on jotenkin periamerikkalaisen optimistinen, dynaaminen ja hivenen kerskaileva - tyypillinen urheilijaelämäkerta? Armstrong kirjoitti kirjansa yhdessä Sally Jenkinsin kanssa kesken aktiiviuransa, minkä vuoksi hänen sädekehänsä vaikkapa dopingaineiden suhteen kiiltää mitä puhtoisimpana (Armstrong ei toki ole koskaan jäänyt kiinni eposta tai muista, mutta epäilyksiä on ollut usein).

Aikanaan rakastin kirjaa, mutta nyt ihmettelen, mitä se tekee kirjahyllyssäni. Saa se silti sinne jäädä, muistoksi jostain toisesta ajasta. Niin, minulla on menneisyys: Harrastin parin vuoden ajan pyöräilyä hyvin aktiivisesti. En kilpaillut, mutta rääkkäsin (!) itseäni jopa 50-100 kilometrin lenkeillä. Mitenkähän nyt saisin itsestäni irti edes kymmenen kilometrin pyörälenkkiä?


Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi

Kun esittelin edellistä aihetta melko pitkästi, osasinkohan sanoa tähän jotain lyhyttä? Taloudellinen kielenkäyttö voi joskus olla hyve. ;)

Lyhyestä virsi kaunis: Minulla, kuten kaikilla muillakin, on valtavasti suosikkikirjailijoita. Kun ajattelen omaa elämääni kirjapainotteisena, kaksi on kulkenut mukanani niin kauan, että mainitsen heidät: Astrid Lindgren ja John Irving. Lähtökohtaisesti rakastan kaikkea, mitä heidän kynästään on julkaistavaksi päätynyt. Poikkeuksen muodostavat vain inhoamani Katto-Kassinen (niin nolo, voi Pikkuveli-parkaa!) ja Neljäs käsi (oikeasti huono kirja).

Olipa  muuten vaikea mainita vain kaksi, onneksi tässä haasteessa voi ripotella niitä muita suosikkejaan vähän sinne sun tänne.

Kuva on tunnelista, joka on osa Ruotsin ja Tanskan välistä Juutinrauma-siltahanketta. Kaikki ennen syksyä 2008 ottamani kuvat ovat tallessa, joten onneksi jotain kuvitusta löytää tähän haasteeseen. ;)

Päivät 1-4 (30 days of books-haaste)

Sivupalkistani pääsette tarkastelemaan mainiota 30 Days of Books-haastetta. Sen ideana on listata jokainen huhtikuun päivä joku kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvä asia. Koska en kykene moiseen päivittäin (niin ihanaa kuin se olisikin!), päätin laatia tällaisia muutaman päivän mittaisia listauksia. Kuvitan näitä postauksiani vanhoilla matkakuvillani, koska matkakuumeni pahenee koko ajan ja voin näin liikkua matkamuistoissani. Ensimmäisenä, ikään kuin tämän haasteen aamuna omalla kohdallani, kuvituksena toimii erään lontoolaisen aamiaishuone ihan siksi, että kyseinen hotelli on ihanin missä olen koskaan lomaillut.

Tässä siis huhtikuun kolmen ensimmäisen päivän vastaukseni. Haasteessa kysymykset ovat alkujaan englanniksi, mutta Hanna M. suomensi ne ja kysyin luvan käyttää hänen suomennoksiaan. Kiitos, Hanna!

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemasi kirja

Tämä on vaikea kysymys. Olen listannut viime vuoden suosikkikirjani tänne ja niiden joukossa on kolme tasavahvaa ehdokasta ykköseksi. Ne ovat Riikka Pulkkisen Totta, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät sekä Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär. Kuinka ikimaailmassa voisin nostaa jonkun niistä ykköseksi?

Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä lukukokemuksenani. Harjukaupungin salakäytävissä hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade ja haikeuden aikaansaama kauneus veivät minua jonnekin ihmeelliseen unenomaisuuteen. Haudankaivajan tytär taas on väkevä kirja, joka soi mielessäni musiikkina ja jonka jälkeen oli vaikea tarttua uuteen kirjaan.


Päivä 02 – Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti

Jos ensimmäisen päivän kysymys oli vaikea, on tämä helppo! Se on John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jonka olen lukenut 5-6 kertaa. Kaikki isäni hotellit tutustutti minut Irvingiin jo 20 vuotta sitten ja samalla se avasi Keltaisen kirjaston maailman minulle. Olen lukenut muitakin kirjoja (mm. Anna-kirjat, Marikin, Calvinon Paronin puussa, Cunninghamin Tunnit, Pikku naisia sekä Janssonin Taikatalven muutamia mainitakseni) yli kolme kertaa, mutta halusin nyt nostaa Irvingin, jonka merkitystä itselleni en voi kylliksi korostaa.


Päivä 03 – Suosikkisarjasi

L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Ehdottomasti. Lapsuudessa, nuorena opiskelijana ja nyt keski-ikäistyvänä (apua) perheenäitinä - aina löydän Vihervaaran Annasta uusia kerroksia ja kiinnittymiskohteita. Aion myös vanheta Annan kanssa ja olen ikionnellinen, että Annan jäähyväiset julkaistiin suomeksi viime syksynä. Annan jäähyväisissä tunnelma on erilainen kuin muissa Annoissa; Se on kaipuun ja ikävän kirja, mutta siihen sisältyy kuitenkin myös hauskuutta, ironiaa ja sukupuolten välistä taistelua. Annan jäähyväiset ei ole suosikkiannani, josta lisää neljännen päivän kohdalla.

On vielä pakko mainita, että kirjasarjoja miettiessäni pohdin nimenomaan saman hahmon tai teeman ympärille rakentuvia kirjoja, kuten Harry Pottereita, Belgarionin tarua, Viisikkoja tai vaikkapa jotain Laila Hietamiehen kirjoja (joista viimeksi mainitsemiani en ole lukenut ensimmäistäkään). Mari A. toi blogissaan oivasti esille sen, että kirjasarjan voi käsittää laajemminkin ja ymmärtää sen vaikka Otavan kirjaston tai Tammen Keltaisen kirjaston kirjojen muodostamaksi sarjaksi. Näin ajateltuna ne nousevat aika korkealle kirjasarjasuosikkieni joukossa.


Päivä 04 - Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi

Se on Anna ystävämme (Anne of Avonlea), koska siinä Anna on jo vanha tuttu, teini-iän ja nuoren aikuisuuden rajamailla, mutta Avonlea ja Vihervaara ovat edelleen romaanin keskeispaikkana. Monenlaiset koettelumukset, opetustyön aloittaminen, ilot ja surut sekä Annan ja Gilbertin suhde tekevät tästä minun suosikkiannani.


P.S. Muistattehan, että nyt on tasan viikko aikaa osallistua pääsiäisen kirja-arvontaani!

~John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last Night in Twisted River~

Edit. 25.8.2012. Kirjoittaessani Irvingin tuoreimmasta suomennoksesta Vapauttakaa karhut, tulin katsomaan mitä aikanaan kirjoitin Viimeisestä yöstä Twisted Riverillä. Mutta mitä ihmettä? Täällä onkin teksti Franzénin esikoisromaanista. Olen ymmälläni: Franzén on myös omalla paikallaan, ja kaikki tämän postauksen tunnisteet viittaavat Irvingiin. Samoin alla oleva kommenttikenttä on täynnä keskustelua Irvingistä ja suomeksi ja englanniksi lukemisesta. Olen pahoillani. Koetan selvitellä asiaa.

Peter Franzénin osin omaelämäkerrallinen teos Tumman veden päällä (Tammi 2010) kertoo kuusivuotiaan Peten tarinan 1970-luvun Keminmaalla uusperheessä, jonka elämää varjostaa isä(puole)n mielipuolinen väkivaltaisuus niin äitiä kuin Peteä kohtaan.

Minä seison oven takana, enkä kuule mitään. Korvissani kohisee ja suu on kuiva. Sormia nipistelee, vatsanpohjassa on kummallinen tunne, vähän kuin pissattaisi. Isä on poliisi, jota Pete hieman ihailee, tuopa isä undulaatitkin lapsille lemmikiksi. Joskus isä on niin pelottava, että Pete pissaa housunlahkeensa märäksi pelkästä selkäsaunan aavistamisesta. Naapurissa asuvalla kaverilla menee vielä huonommin, pojalla on kengän painauman jälki selässään. Äiti on ihana ja paistaa lettuja hoitopäivän jälkeen, pikkusisko Suvi on suloinen.

Mummulassa on turvallista, sinne mennään yökylään - vaikka keskellä yötä. Pete ja pikkusisko Suvi nukkuvat vierekkäin, pappa kertoo hauskoja tarinoita ja saunan jälkeen juodaan Perry-limsaa. No hyvä, kun tulitta käymään. Met kerkesimmä jo mummun kanssa maate, kun ooteltiin teitä vasta huomenna, tuumaa pappa ja nostaa Peten syliinsä pahoinpidellyn äidin tullessa lapsineen vanhempiensa luo turvaan. Myös Peten biologinen isä, Helsingissä asuva Kake on turvallinen, joskin vieras aikuinen.

Franzén kirjoittaa sujuvasti. Kieli on paikoin hieman liiankin yksinkertaista ja kerronta suoraviivaista, mutta siitä huolimatta (tai lapsen näkökulman ollessa kyseessä juuri siksi) Franzénin romaani kaikkine henkilöineen on totta. Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; Saunalimonadi, pakkasessa jäätyvät varpaat, metsästysaseet, Playmobil-ukkelit, tähtikirkkaat yöt, hämmentävät valokuvat, Ruotsin ihmeet - Maraboun suklaa ja ABBAn musiikki, ystävän kanssa jaetut salaisuudet sekä elämän ensimmäinen matka isoon kaupunkiin ovat tuttuja kenelle tahansa pikkukaupungissa lapsuutensa viettäneelle.

Minun ei tarvitse olla kummoinen - tai omaperäinen - veikkaaja sanoessani, että Franzénista kuullaan jatkossakin myös kirjailijana. Franzén onnistuu erinomaisesti nimenomaan lapsen näkökulman luomisessa. Peten ajatukset koskettavat ja äidin selviytymistarina porautuu syvälle lukijan sieluun. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa pieni Pete kantaa sisällään vielä aikuisena. On kuin Pete todellakin kävelisi tumman veden päällä, jääkannella. Jää on ohutta, mutta se kantaa kaikesta huolimatta.

(Jäin hieman miettimään sitä, kuinka usein kirjailijan ja näyttelijän työ voi yhdistyä. Ajatelkaa vaikka mestarimaista Pirkko Saisiota, särmikästä Anna-Leena Härköstä tai tänä vuonna esikoisensa julkaisseita Tiina Lymiä ja Franzénia!)
Ja se äänikirjakin etenee, vaikka vain bussimatkan verran päivässä ;)

~JOHN IRVING: ELOKUVAURANI (alias Irving-urani) *~

Viime sunnuntaina televisiosta tulleen Oven takana-elokuvan innostamana monissa blogeissa on kuhistu eräästä suosikkikirjailijastani John Irvingistä. Niiden kirjoitusten innoittamana, Oman Kaikki isäni hotellit-postaukseni odottaessa vielä valmistumistaan, tartuin siihen ainoaan Irvingin kirjaan, joka minulta on jäänyt kesken, Elokuvauraani. Kirja on 2000-luvun alussa valmistunut pieni muistelmateos, jossa John Irving kuvaileen uraansa romaaneistaan tehtyjen elokuvien käsikirjoittajana keskittyen Oman elämänsä sankariin.

Elokuvaurani ei ole John Irvingin kirjaksi mitenkään erikoinen. Se on toki kiinnostava, kantaaottava ja sydämellinen, mutta kirja ei anna mitään sellaiselle ihmisille, joka ei ole sekä lukenut Irvingiä että katsonut hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia. Itse olen onneksi (ja luonnollisesti!) harrastanut molempia, mutta pidin kirjaa silti melko luettelomaisena, joskin hauskoilla detaljeilla varustettuna. Kirjoittaahan Irving osaa, mutta sen-ja-sen ohjaajan vaihtuminen siksi-ja-siksi sekä edelleen kolmanneksi ei välttämättä anna paljoa etenkään, kun aina koko elokuvaa ei synny laisinkaan (Setting Free The Bears ja Sirkuksen poika). Lisäksi kaikkien elokuvista puuttuvien romaanikohtausten selitteleminen tuo sellaisen olon, että Irving puolustee voimakkaasti elokuvien tuotantotiimin työtä. Uskoisin, että jokainen Irvingin kirjojen ystävä ymmärtää kyllä, että hänen romaaniensa siirtäminen sellaisenaan valkokankaalle on mahdoton urakka.

Mieltälämmittävää oli toki lukea, että John Irving vaihtaa edelleen kuulumisia Robin Williamsin kanssa tai että Lasse Hallström on hyvä tyyppi, jonka kanssa työskentely on sujuvaa. Samoin mielenkiintoisia ovat esimerkiksi kuvaukset kirjojen ja elokuvien nimen kääntämisestä sekä Irvingin luonnehdinnat elokuvien näyttelijöistä aina Beau Bridgesistä Michael Caineen ja Jodie Fosterista Erykah Baduun. Mitä Elokuvaurani sai minussa liikkeelle, oli halu palata toisen tai kolmannen - jopa kuudennen - kerran muutamien kirjojen pariin.

Kirjan herättämät muistot saivat minut muistelemaan omaa "Irving-uraani". En muista, olinko lukion ensimmäisellä vai toisella luokalla, mutta kuta kuinkin liki kaksikymmentä vuotta sitten katsoin äitini kanssa televisiosta tulleen elokuvan Kaikki isäni hotellit. Elokuva oli kaikessa hulluudessaan niin raikas, kamala ja ihana, että maalaiskaupungin tyttönä ihastuin sen tuomiin uusiin tuuliin oitis. Elokuva tuli televisiosta perjantaina ja heti seuraavana päivänä pyöräilin kirjastoon lainaamaan sen kirjana. Irvingin teksti imaisi minut heti mukaansa: Vaikka elokuva olikin hauska, oli Irvigin tapa kirjoittaa jotain aivan uutta. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut mitään samanaikaisesti niin naurattavaa ja itkettävää, koskettavaa ja otteessaan pitävää.

Ei varmasti tarvitse edes kertoa, että luin pian kaikki muutkin Irvingin suomennetut teokset ja odotin (odotan) aina innokkaasti hänen uusia romaanejaan. Garpin maailmasta kirjoitin esseenkin kirjallisuuden proseminaarissa. En ole lukenut esseetäni yli kymmeneen vuoteen ja nyt luettuna se olisikin varmasti lapsellinen ja ajastaan jäljessä, joten se on parasta jättää ullakollamme olevaan mappiin. Aiheena esseessäni oli "Garpin maailman naiset" ja näkökulma oli pikemminkin feministis-kulttuurintutkimuksellinen kuin kirjallisuustieteellinen. Esseen kohteeksi Garpin maailma valikoitu siksi, ettei Kaikki isäni hotellit ollut professorin mielestä "tarpeeksi klassinen". Vuosien varrella olen ehtinyt lukea mielestäni parhaimmat Irvingin useaan otteeseen, mutta muutaman kirjan olen saanut jotenkin sinniteltyä loppuun. Välisarjan avioliitto, Vesimies sekä Neljäs käsi kuuluvat kirjoihin, joita tuskin luen uudelleen. Sen sijaan jo mainitsemani Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankari ovat minulle kolme merkittävintä Irvingin kirjaa. En unohda muitakaan, esimerkiksi Leski vuoden verran ja ystäväni Owen Meany ovat loistavaa lukemista verrattuna kenen tahansa kirjoittamiin romaaneihin!

Monet ovat varmasti lukeneet Irvingiä. Haastankin teidät, jotka ette ole, tarttumaan edes yhteen hänen kirjaansa. Muiden osalta olisi mukava kuulla, mikä on suosikkinne ja miksi?

(kaikki kuvat Googlen kuvahaulla)