Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea 2012
Suomennos: Johanna Joskitt-Pöyry
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivuja: 443
Brittiläinen romaani

Siihen oli vaikea uskoa. Kun minä kuulin sanottavan rannalla Toivoa on, ne sanat lausuin minä, ei kukaan muu - omaksi lohdukseni, pysyäkseni pinnalla. Mutta mitä se haittaa, jos uskoo satuihin? Minusta niihin, moniin ainakin, kannattaa uskoa.

Parla - tai olkoon saaren nimi vaikka Parla - on pieni Iso-Britanniaan kuuluva saaripahanen. Luonto, Herran ja aaltojen pelko, ovat vuosisatoja säädelleet saaren elämää, meri on antanut ja ottanut. Nykyisin saari täyttyy loma-aikaan turisteista, mutta muuten elämä sujuu omissa tuulen tuivertamissa uomissaan. Ja kun suolainen meri on ottanut, se on ottanut paljon. Neljä vuotta sitten monien rakastama Tom Bundy hukkui ja katosi, hänen vaimonsa Maggie sekä äitinsä Emmeline kaipaavat Tomia enemmän kuin muut, mutta he eivät ole ainoita. Eräänän päivänä rannalta löytyy kookas mies, joka on menettänyt muistinsa. Mies on kuin Kalamies, saarelaisten kertoman tarinan myyttinen henkilö, joka voi yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuoda toivoa sitä tarvitseville. Kuka on Kalamies? Voiko vanha kansantaru muuttua todeksi ja mitä hän merkitsee saarelaisten arkielämälle?

Susan Flecherin romaanit ovat nousseet kirjabloggareiden suosikeiksi, kuten Tummanhopeisen meren (2012) kansilieve kertoo. Väkeväksi ja ikimuistoiseksi luonnehdittu romaani kiinnosti minuakin ja sen lukeminen toi hyvän jatkumon moniin tarinoista kumpuaviin kirjoihin (mm. Tummempaa tuolla puolen ja Ragnarök) joita olen viime aikoina lukenut.

Miten paljon majakka on mahtanut nähdä vuosien saatossa. Se on huuhtonut lukuisia pieniä hetkiä valollaan: yhdessä liikkuvia vartaloita, veneen vetoa maihin öisessä poukamassa, synnyttävän uuhen räpyttelyä keilan liikkuessa yli. Valo tavoittaat katot ja oratuomet ja kivimuurit, jotka näyttävät yöllä jotenkin rosoisemmilta, varjoisemmilta ja oudoilta. Se pyyhkäisee hautakiveä toisensa jälkeen. Hetken jokainen makuuhuone on valkoinen.

Tummanhopeisen meren kohdalla voin käyttää turhankin usein kirjoittamaani ilmaisua: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Kirjasta on nimittäin jo nyt tullut melkoinen blogihitti, kustantajan Fletcherin aiempien kirjojen suosioon perustuva mainoslause osui siis nytkin kohdalleen. Kaikki kirjan lukeneet ovat sitä suuresti rakastaneet: Susa löysi sielukirjan, samoin Elma Ilona. Sara rakasti kirjan jokaista sivua ja jokaista sanaa. Annika K ei vain lukenut, vaan myös eli Fletcherin kirjan. Katrikin antoi kirjalle viisi sydäntä. Koska pidin paljon Meriharakoista ja jonkin verran Irlantilaisesta tytöstäkin, odotin Tummanhopeiselta mereltä paljon etenkin, kun luin siitä niin kehuvia blogiarvioita.

Ja hyvä kirja Tummanhopeinen meri onkin. Se on kaunis (!) kertomus meresta, saaren väestä, lähtemisestä ja jäämisestä, menetyksestä, surusta ja toivosta. Fletcher punoo tarinansa meren lailla keinuttavaksi, toisaalta myrskyisäksi, toisaalta seesteiseksi kokonaisuudeksi, jossa arki sekoittuu folkloreen ja ihmismieli prosessoi suruaan. Kalamies askarruttaa lukijaa ja pyykit kuivuvat narulla, leipä pompahtaa paahtimesta, voikukan hahtuvat lentävät ja valo heijastuu maatalouskoneista (sivuhuomautuksena ihmettelen, miksei vaikka traktorista tai leikkuupuimurista). Maggien ja Tomin tarina koskettaa, sen mukana myötäelää pakostakin.

Fletcherin kieltä on luonnehdittu kauniiksi. Kaunista se onkin, liiankin. Yöt ovat hopeutuja, meri kimmeltää, Maggien kuva Tomin hampaista on kristallinkirkas. Pidän kauniista kielestä, nautin romaaneista, jotka on kirjoitettu huolella ja joiden äärellä saa hieman huokaillakin. Mutta silloin, kun adjektiiveja yliviljellään, ärsyynnyn hieman niin, että unohdan itse romaanin tarinan ja takerrun pikkuseikkoihin. Fletcherin kerronnassa toinenkin asia hyppäsi silmiini. Hän käyttää valtavasti ellipsiä. Toisinaan ellipsi on hyvä tyylikeino, mutta nyt niin moni asia tuntuu jäävän roikkumaan ilmaan: Ja nyt kun on kulunut neljä vuotta... tai minä pystyn... tai Tämä... mies. Voisin luetella esimerkkejä vaikka kuinka - pikkuseikkoja, kentis, ja pääasia on vahva, aidosti hyvä tarina.

Vaikka tarina on hieno ja merellinen tunnelma kohdallaan, en kuitenkaan lumoutunut enkä suuremmin ihastunut. Pidin kuitenkin kirjasta tarpeeksi todetakseni, että Tummanhopeinen meri on tarinaltaan kiehtova ja sen tunnelmiin on helppo jäädä. Rakkaus ja toivo kannattelevat niin tarinaa, sen henkilöitä kuin lukijaakin.

3,5/5

Susan Fletcher: Noidan rippi

On kuin olisin elänyt monta elämää. Niin  minä aina ajattelen - monta elämää. Neljä. Joillakuilla on yksi eivätkä he tiedä muista, ja mikäpä siinä, ehkä niin on paras - mutta minun osakseni oli varattu muuta. Olin kuin lehti tuulen vietävänä.
Neljä elämää, yhtä monta kuin on vuodenaikoja.

Corrag, noita, nainen ja lumen tytär, elää neljättä elämäänsä pimeässä sellissä, hiukset takkuisina, vaatteet riekaleina, alistettuna ja kahleissa, kooltaan pienenä kuin lapsi. Ihmeellisen harmaat silmät kertovat tuskasta ja eletystä, koetusta elämästä. Corrag odottaa kuolemaantuomiotaan roviolla ja muistelee aikaisempia elämiään. Ensimmäistä elämäänsä puron varrella ja parantavassa jalavametsässä; Toistaan, jossa eli ja kulki kuin tuulessa lentäen. Kaikkein eniten hän kaipaa kolmatta elämäänsä, Laakson elämää siellä, minne hän vihdoin ja viimein kuului, missä hän viimein oli omiensa joukossa. Corragin sydän sykkii paikoille, tuulelle ja puille sekä ennen kaikkea hyville ihmisille. Sellainen on irlantilainen kirkonmies, jakobiitti Charles Leslie, joka tutkiessaan Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä kuuntelee todistajaksi jääneen Corragin koko tarinan ensin inhoten, myöhemmin omaa maailmankuvaansa avartaen.

Susan Fletcherin kolmas suomennettu romaani Noidan rippi (Like 2011; Corrag 2010) johdattaa lukijansa 1600-luvun lopun Skotlantiin, jossa kuningas Vilhelmin valtapyrkimyksistä johtuen kokonainen laaksossa oleva klaani teurastetaan. Noitana pidetty Corrag jää henkiin ja kertoo laakson tapahtumista sillä ehdolla, että Leslie kuuntelee ensin hänen elämäntarinansa. Leslie kirjoittaa sen  kirjeinä vaimolleen Janelle. Fletcherin kirja pohjautuu tositapahtumiin, Corragia ja verilöylyä koskevaan folkloreen sekä A Letter From a Gentleman in Scotland-nimiseen pamflettiin, jonka todennäköisenä kirjoittajana pidetään Charles Leslietä.

Corragin tarina alkaa Englannista, jossa hän syntyy noitana pidetyn Coran tyttäreksi. Noituus tai noidan maine kulkee suvun naisten keskuudessa sukupolvien ketjuna ja kun Cora kohtaa noidan kuolon, pakenee Corrag äitinsä neuvon mukaan hevosensa kanssa kohti Skotlantia. Hän asettuu Glencoen laaksoon, jossa löytää oman paikkansa, omat ihmisensä sekä ympäröivän luonnon ihmeet. Ne kaikki hän kätkee sydämeensä rakastaen, vaikka juuri rakkaus on se, josta Cora häntä varoitti.

En ollut koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin minä ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuoren laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia päiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuilivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Kirjan nimi johtaa osin harhaan. Toki Corrag kertoo siinä tarinansa kirkonmiehelle ja siten tavallaan ripittäytyy ja uskoutuu. Silti kirja ei keskity noituuteen, vaan erään naisen tarinaan. Naisen, joka on ihmeellinen, parjattu, kaltoinkohdeltu ja silti vahva kuin nummikanerva. Noita on muiden, ulkopuolisten antama nimi samaan tapaan kuin huora tai pirun pesä. Keskiössä on myös luottamus, luonnonrakkaus ja ihmisen oikeus omaan minuuteensa.

Myönnän tarttuneeni Noidan rippiin erittäin ennakkoluuloisena ja pelokkaana. Ennakkoluuloisena siksi, ettei noituus aiheena sytytä minua. Kaksikymmentä vuotta sitten, lukiolaisena, luin noita-aiheisia kirjoja miltei ahmien, mutta nyt aika on ajanut kohdallani niiden ohi. Vaikka olin lukenut muutamia Fletcherin romaania koskevia blogiarvioita ja tiesin siten jo ennakkoon, että Noidan rippiin sisältyy niin paljon muutakin, arvelin kirjan aihepiirin näyttäyvän minulle hieman rasittavana. Onhan näitä jo kirjoitettu!, ajattelin. Onneksi tämä ennakkoluuloni osoittautui vääräksi; Loppujen lopuksi kyse on kaikki ajat ja maailmankatsomukset ylittävästä toiveesta olla rakastettu, saada elää muiden joukossa. Pelokkaana puolestani aloin lukea kirjaa sen vuoksi, että aiemmin lukemani Fletcherin kirjat osuivat yksiin kirjallisen makuni kanssa niin hyvin, että aloin pelätä floppia tällä kertaa. Ei Noidan ripistä minulle uutta Meriharakoita tullut, mutta pääsin alkuvaikeukseni jälkeen sisälle voimakkaaseen lukukokemukseen. Folkloristina ihastuin myös Corragin tarinan eeppisyyteen ja väkevään lyyrisyyteen.

Noidan rippi on hyvä kirja. Se on hyvä siksi, että Susan Flecther on velho (!) kirjailijaksi. Romaanin aihepiiri ei lämmittänyt minua lukijana nytkään täysin, mutta Fletcherillä on selvästi taikakynä tai -tietokone, jolla hän kirjoittaa ajatuksensa ulos. Susan Fletcher voisi kirjoittaa varmaan mitä vain ja nauttisin hänen tekstistään, sillä hän osaa ilmaista tunteita, maisemia, ihmisen sisäisimpiä mielenliikutuksia ja kuitenkin myös kuljettaa tarinaa. Corragin tarina on universaali ja ikiaikainen. Riittää, että on edes yksi, joka tietää totuuden. Juuri siksi Noidan rippi on vapauttava lukukokemus.

Tähdet ***½ (Fletcherin seuraavaa kirjaa odotellessa.)

Noidan ripistä ovat kirjoittaneet ainakin Susa, Leena, ja Elma Ilona.

~Susan Fletcher: Meriharakat~

Ajattelen sinua koko ajan.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.

Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.

Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.

Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.

Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.

Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.

Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.

Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.

****½

Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.

~Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö~

Olen miettinyt menneitä liikaa viime aikoina. Uudet otsarypyt ja purrut kynnet kertovat siitä. Olen ollut hajamielinen, hukassa, nähnyt outoja unia; usein huomaan tuijottavani ikkunasta hiljaisuutta kuunnellen. Mutta nyt minulla on siihen syy. Minun täytyy muistaa kaikki --

Susan Fletcherin romaanissa Irlantilainen tyttö (Like 2010, Eve Green 2004) raskaana olevalla Evangeline "Eve" Greenilla on useita syitä palata menneisyyteensä ja walesilaiseen pikkukylään, joka oli samaan aikaan hellä ja julma paikka kasvaa. Eve kirjoittaa muistojaan samalla, kun vielä syntymätön vauva liikkuu hänen kohdussaan. Lapsuusmuistoissaan isätön Birminghamissa kasvanut Eve siirtyy takaisin äitinsä kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin hänet lähetetään isovanhempiensa kasvatettavaksi kylään, jossa hän on aina se ulkopuolinen punatukkainen tyttö, jonka suvusta löytyy jotain salattavaa ja hävettävää.

Kylä on toisaalta paikka, jossa mikään ei pysy salassa ja toisaalta sen asukkailla on ihmeen paljon muilta piilotettavia asioita. Fletcherin luoma walesilainen kylä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kylä tarvitsee oman väkensä: pappinsa, kauppiaansa, kylähullunsa, vauraan väkensä sekä höpsähtäneen ennustajaeukkonsa. Even lapsuudenkokemuksia määrittävät koulutoverien suhtautuminen muualta tulleeseen tyttöön, ilkeä kauppias Phipps, lapsenkaltainen Billy Macklin sekä ihana Danny, johon sekä paras ystävä Rosie että Eve itse tuntevat vetoa. Kaiken takana leijeilevat suloisenkipeät muistot Even äidistä ja tämän menneisyydestä sekä Rosien rullaluistimista lähtevät äänet.

Kylän yhteisöllisyys, ihmisten sosiaalisten suhteiden rakentuminen, näkyy selkeästi myös lapsen silmin: kuka saa jutella kenellekin, kuka on sopivaa leikkiseuraa ja kuinka aikaisempien sukupolvien teot tuntuvat painolastina lasten harteilla. Lapsuusmuistot ovat vihaa ja pelkoa, mutta ne ovat myös lämpöä, joutilaisuutta ja rakkautta sellaisinakin hetkinä, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu:

Sinä iltapäivänä Rosie nähtiin viimeisen kerran. Hän hymyili pastori Bickeylle säteilevästi liihottaessaan kirkon ohi rullaluistimilla vähän ennen neljää. Sillä hetkellä minä olin etsimässä kultaa liuskeen seasta.

Rosien katoaminen, mahdollinen murha tai sieppaus, saa kyläläiset näyttämään hyvät ja huonot puolensa korostettuina. Se ajaa myös Even tekoon, jonka moraalisuutta hän joutuu aikuisena pohtimaan. Miksi ihmiset tekevät ja sanovat, kuten tekevät? Rosiesta tulee se tragedia, jollaiset väistämättä määräävät monen ihmisen elämänsuunnan ja vaikuttavat lopulta koko yhteisön avoimuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Kaiken sen epävarmuuden, jonka väki kohtaa, osaa Flecther kirjoittaa tiiviiksi kudelmaksi.

Fletcherin kerronta on sopivasti hidasta, realistista ja silti runollista. Se saa muistelemaan omaa, huomattavasti vähemmän dramaattista lapsuuttaan ja peilaamaan omaa nykyisyttäan menneseen. Walesissa sade kestää kauan ja tuntuu siltä kuin joku viskoisi hiekkaa. Toisaalta aurinko paistaa kirkkaasti ja kukkulat viheriöivät. Elämä jatkuu näennäisesti muuttumattomana, vaikka vuodet vierivät. Toiset asiat on syytä vaieta, muttei unohtaa.

Irlantilainen tyttö on pieni suuri kirja. Tartuin siihen sekä teoksen nimen että muutaman blogisystävän (tervisiä vaan Leena ja Ilse!) suosituksen perusteella. Minulle melkein kaikki Irlantiin tai Iso-Britanniaan liittyvä kirjallisuus tietää taikaa. Luulen, että vaikka tarina jossain vaiheessa unohtuu, jää romaanin tunnelma kirjalliseen muistiini pitkäksi aikaa.

***½