Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Like 2013
301 sivua
Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen
Kotimainen jännitysromaani

Saarinen katsoi minua. Etäisyyttä välillämme oli kymmenen tai kaksitoista metriä. Silti tuntui, että Saarinen saisi helposti laskettua kämmenensä olkapäälleni tai muuten kosketettua minua.
- Aivan niin, hän sanoi. - Aivan niin.
Kun hän kääntyi ja käveli pois, varjo seurasi häntä seinältä toisiin huoneisiin.

Kaksikymmentä vuotta. Niin kauan Aleksi Kivi (!) on pohtinut äitinsä katoamista, mahdollisesti murhaa. Aleksi on 13-vuotias poika syksyllä 1993, jolloin hänen äitinsä katoaa. Vuonna 2013 Aleksi menee töihin rikkaan Henrik Saarisen kartanoon talonmieheksi varmana siitä että Saarinen on äidin kuoleman takana. Saako aivan yksin maailmassa jäänyt Aleksi kostonsa? Onko sille oikeutusta, minkäänlaisia perusteita?

Antti Tuomainen ei selvästikään kuulu niihin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat saman kirjan aina uudelleen ja uudelleen vain hieman erilaisia mausteita kirjasoppaansa lisäillen. Viime syksynä ilmestynyt Kaivos kertoi isän ja pojan tarinan ja jännitysromaanin ydin tuntui olevan muussa kuin klassisessa kuka sen teki -asetelmassa. Nyt lukemani Synkkä niin kuin sydämeni sen sijaan noudattaa perinteisempää dekkarikaavaa ja syyllisen etsintä nousee keskiöön, mutta Aleksin pakkomielteen näkökulmasta. Myös äidinikävän kuvaus saa paljon sijaa. Hyvä niin.

Tuomainen nimittäin kuvaa taidolla Aleksin pakkoa tehdä tilit menneisyytensä kanssa. Miltei kujanjuoksuksi yltyvä tuska saa Aleksin näyttämään ulkoisesti viileältä, mutta ajautumaan useampaan kuin yhteen tukalaan, paikoin hyvinkin raakaan tilanteeseen. Tuomainen pitää jännitystä hyvin yllä, sijoittelee sopivasti takaumia ja suvantokohtia ennen kuin viiltää sekä toiminnallaan että tunnelmallaan.

Ei Synkkä niin kuin sydämeni ole tietenkään vailla itsestäänselvyyksiä. Hetkittäin juonenkäänteet muistuttavat amerikkalaisia tv-sarjoja, mutta toisaalta dekkarigenren puitteisiin ne sopivat. Kerronnassa on paikoin epätarkkuuksia ja lisäksi Tuomaisen romaanin runollinen nimi antaa odottaa ehkä hieman kirjallisempaa dekkaria kuin mitä lopputulos on. Silti: tällaisenaankin teos on kotimaisen jännityskirjallisuuden ehdotonta kärkeä. Se on tiheätunnelmainen, jännittävä ja (tietenkin) koukuttava.

Luen Tuomaista selvästi käänteisessä järjestyksessä. Ensin tuorein, eli Kaivos, nyt tämä. Niin vaikuttunut ja viihdytetty olen, että kun seuraavan kerran tulee dekkariolo, niin seuraavaksi on varmastikin Parantajan vuoro. Tuomaisen melankolinen kirjoitustyyli ja tapa käsitellä aiheitaan uppoavat minuun koko lailla täysin. Olen löytänyt itselleni uuden suosikkidekkaristin.

Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomainen: Kaivos
Like 2015
326 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen jännitysromaani


Muisti on joskus kummallinen. Se tietää ennen kuin ymmärtää. Hän näki miehen silmistä, että tämä jollain tasolla tunnisti hänet ennen kuin täysin ymmärsi mitä katseli. Pieni klappi ei ollut ihme. Oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta siitä kun he olivat viimeksi katsoneet toisiaan. Hän otti lyhyitä, kohteliaanvarovaisia askelia miehen suuntaan.

Isä, poika, kolmenkymmentä vuotta, kaivos, lumi. Janne Vuori on roihuvuorelainen toimittaja, perheenisä ja työmyyrä. Tammikuussa 2015 Janne saa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoissuomalaisella Suomalahden kaivoksella tapahtuu laittomuuksia ja ympäristö on vaarassa. Kun Janne alkaa tutkia kokonaisuutta, huomaa hän monen kaivosyhtiön kannalta keskeisen henkilön kuolleen. Samaan aikaan Jannen isä Emil palaa Suomeen - kolmenkymmenen vuoden jälkeen nyt, yllättäen. Miksi?

Antti Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni niitti mainetta kaksi vuotta sitten yhtenä parhaimpana kotimaisena noir-henkisenä dekkarina. Sitä edeltänyt Parantaja sai Vuoden johtolanka -palkinnon. Juuri ilmestyneen Kaivoksen luettuani istun koneen ääressä aurinkoisena päivänä ja ihmettelen, miksen ole lukenut kumpaakaan noista kirjoista aiemmin.

Ihmettelen todella, sillä vaikkei Kaivos olekaan juonellisesti täydellisin mahdollinen dekkari, on Tuomainen kirjoittajana varmasti yksi parhaita kotimaisia jännityskirjailijoita. Siitä, ettei Kaivos ole ihan täydellinen, ei kannata välittää. Nimittäin siinä on varsin hyvä ja monikerroksinen jännitysjuoni: mitä tapahtuu kaivoksen ympärillä, kuka tappaa ketä ja miksi? Mikä on Jannen isän Emilin motiivi palata Suomeen 30 vuoden jälkeen? Mitä Emil tekee työkseen, miten Jannen työ toimittajana etenee? Miten kaikki liittyy yhteen? Kuka sen teki -motiivi ei ole kovin tärkeä, kaivos tuntuu lopulta sittenkin sivuseikalta, mikä voi olla joillekin lukijoille pettymys. Sen sijaan keskiöön nousee kysymys perheestä. Siitä, voiko aiemmin hukattua saada takaisin ja siitä, mikä voi mennä oikeaan tai väärään; mitä oikea ja väärä sitten tarkoittaakin.

Ihmiset kehystyvät valoon kuin maalaukseen. Tuomainen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja tavoittaa tunnelman, joka on koko ajan melankolinen, toisaalta surullisenkaunis, toisaalta raaka silloin, kun raakuutta tarvitaan tehokeinona: kun puukko solahtaa paljaan ranteen läpi ja terä uppoaa silmään kahvaa myöten, on hetken kuluttua vain tuuli puissa lunta pöllyttämässä. Turhaa ei ole mikään. Myös lumen ja Helsingin kuvaus on hienoa: Helsingin lukuisat baarit ja rappukäytävät, toisaalla luminen maisema täynnä liikettä, maailma on pelkkää laakeaa hankea. Lumen peittämänä Mustikkamaa on lumottu, kun mäntyjen latvatkin voi kuulla. Ja Helsingin tuoksu: kuin pakkaseen unohdettu villasukka, jolle oli pirskunut suolaista merivettä ja tuoreita kuusenneulasia.

Emilin ja Jannen Tuomainen luo taidolla. Emil hakee mennyttä paitsi jättämästään perheestä, myös nuoruutensa Helsingin vanhanaikaisista ruokaravintoloista, jollaisia vieläkin löytyy, melkein muuttumattomina. Janne tempoilee työn, isyyden ja oman isänsä paluun aikaansaamien tuntemusten ristiaallokossa, mutta hänen avovaimostaan Pauliinasta Tuomainen luo ohuen kuvan. Toisaalta kaikkea ei voi eikä pidäkään kuvata täydellisesti. Jännityskirjagenreen sopii tietty stereotyyppisyyskin.

Kun kauneus ja raakuus kohtaavat ja vuosikymmenet puhaltavat läpi, kasvaa isän ja pojan välinen suhde yli kaivosyhtiön tapahtumien. Hyvä niin. Kaikkea varjostaa tai tihentää tappajan mieli, tappamisen helppous ja vaikeus, harhakäsitykset ja kokemusperäisyys. Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kaivos toimii minulle vahvana suosituksena siitä, että Tuomaisen edellisiinkin kannattaa tutustua.