Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut
Gummerus 2019
Our Homesick Songs 2018
Suomentanut Satu Karhulahti
Kannen suunnittelu Lauren Harms
379 sivua
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani 

Kuule, äiti.
Mitä? Martha oli vetänyt Finnin taas tiukasti syliinsä Finnin ollessa menossa hakemaan porkkanaa jääkaapista. Finnin tukka vaimensi äidin äänen.
Onko kaloja vielä? Siis jossain valtamerissä?
En osaa sanoa.
Niitä on pakko olla.
Ehkä niitä on.
[--]

Kun kalat alkavat loppua, päättyy myös ihmisten mahdollisuus elää kotiseudullaan: kun kalastajille ei ole enää töitä, ei riitä asiakkaita leipurillekaan jne. Väki muuttaa muualle, kaupunkeihin varmemman ansion perään. Connorien perhe, vanhemmat Martha ja Aidan sekä lapset Cora ja Finn, koettavat sinnitellä. Martha ja Aidan alkavat käydä töissä manteereella vuorokuukausittain, mutta ajan myötä he muuttuvat yhtä vieraammiksi niin toisilleen kuin lapsilleen. Finn ja Cora viettävät aikaa hylätyissä taloissa. Sitten Cora tekee irtioton, ja Finn odottaa että kalat ja ihmiset palaisivat takaisin.

Kanadalaissyntyisen Emma Hooperin romaani Koti-ikävän laulut pitää sisällään painavia teemoja. Keskiöön nousevat perhesiteet, jonnekin kuuluminen sekä huoli luonnon puolesta: kun kalat ja kalastajien työt loppuvat, on jääkarhujen ruoka loppunut vielä aiemmin. Jäävuoret ajelehtivat etelämmäs, autioituvan kylän vastakohtana kaupungeissa on ahdasta ja ilma saasteista.

Romaanin aikajänne on kiinnostava, sillä kalojen katoaminen tuntuu miltei dystooppiselta, mutta teoksessa liikutaankin 1970-luvulla Marthan ja Aidanin nuoruudessa sekä 1990-luvun alussa, romaanin nykyhetkessä. Perhesiteet rakentuvat, tiivistyvät ja löystyvät samassa rytmissä luonnonmullistusten kanssa. Luonto ei aiheuta muutoksia, vaan ihmisten toimet, esimerkiksi liikakalastus.

Meren rooli on suuri, tietenkin, meri antaa ja ottaa. Hooper kuvailee kiinnostavasti esimerkiksi kuolemaa merellä: usein puhutaan, että joku hukkuu, mutta kuolema ei välttämättä tapahdu hukkumalla, vaan toisinaan rajusti ja väkivaltaisesti, kun esimerkiksi aalto paiskaa ihmisen vasten veden pintaa. Meri antaa aihetta lauluille, musiikki on tärkeää. Kirjan loppuun Hooper on kirjoittanut puolitoistasivuisen tekstin lauluista, joita teoksessaan mainitsee. Nämä merimies- ja kansanlaulut pitävät sisällään monia romaaniin sovittuvia merkityksiä. Tällainen on mielestäni aina jotenkin niin ihastuttavaa.

Musiikki kannattelee siis myös koko romaanin tunnelmaa, joka on melankolinen, muttei toivoton: Finn soittaa haitaria ja hänen soitonopettajansa rouva Callaghan sekä kertoo tarinoita kotiseudulta että pitää omalla tavallaan huolta Finnistä. Mereltä kuuluva laulu tuntuu soivan merenneitojen säveliä.

Koti-ikävän laulut on haikea ja jokseenkin suloisesti kirjoitettu romaani, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Hooperin kirja on kiltti. Kiltti tavalla, joka on jotenkin vähän liikaa: herttainen, lempeällä tavalla melankolinen, kaunis, sympaattinen. Se on ns. hyvää tekevää kirjallisuutta hieman samaan tapaan kuin Eowyn Iveyn Lumilapsi, jossa siinäkin luonnon ankaruus ja ihmisten eristäytyminen sekoittuvat maagiseen tunnelmaan, Hooperin romaani toki realistisemmin. Ja samaan kategoriaan menee myös Hooperilta aiemmin suomennettu Etta ja Otto ja Russel ja James, sekin suloisesti melankolinen.

Vaikka kiltti, on Koti-ikävän laulut (onneksi) kuitenkin omaperäinen. Mikä tärkeintä: se on romaani ihmisten toimista ja ilmastonmuutoksesta. Lempeällä kirjalla on siis painava sanoma.

..

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mai ja Tiina.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Gummerus 2015
Alkuteos Etta and Otto and Russell and James
Suomentanut Sari Karhulahti
Sivuja 335
Kansi (kuka on tehnyt tämän hienon kannen?!)
Arvostelukappale
Kanadalainen romaani

Otto
alkoi kirje, jonka Etta oli kirjoittanut sinisellä musteella.

Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin.
Sinun (ikuisesti)
Ettasi.

Etta on 82-vuotias entinen opettaja, jonka muisti reistailee, mutta arki ja avioliitto Oton kanssa sujuvat hyvin. Eräs Etan suurimmista haaveista on nähdä meri, mihin on tarinan edetessä selviävä syynsäkin. Pariskunta asuu keskellä kanadalaista preeriaa eikä Etta ole nähnyt merta koskaan. Eräänä aamuna hän pakkaa mukaansa muun muassa suklaata, kiväärin, kartan muovikassissa sekä pienen kalan kallon ja aloittaa yli 3 000 kilometrin mittaisen vaelluksensa kohti Atlantin rantoja. Otolle hän jättää kirjeen ja ohjeita, miten toimia arjessa. Etan ja Oton naapuri Russell seuraa Etan matkaa ja mukaan liittyy myös muuan James, josta kirjan kansikuva antakoot vihjeitä.

Isossa-Britanniassa asuvan kanadalaisen Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James on käsittääkseni ollut (ei ihan) pieni ilmiö maailmalla ja sen käännösoikeudet on nyt heti ilmestymisvuonnaan myyty moneen maahan.

Minut Hooperin romaani sai ennen kaikkea kokeilemaan pullien leipomista uudella tavalla. Romaanissa Etta jättää Otolle reseptikorttinsa ja Otto sitkeästi kokeilee ohjeita. Korvapuusteja muistuttaviin aamiaispulliin hän laittaa fariinisokeria tavallisen sokerin sijaan. Minunkin piti sitä kokeilla. Pullista tuli maultaan hyviä, mutta aavistuksen tahmeita, fariinisokeri vuoti pellille ja vaikken pannut sokeria kovinkaan paljon, oli täytettä silti liikaa.

Oikeastaan Etta ja Otto ja Russell ja James on kuin minun fariinipullakokeiluni: romaani ei ole erityisen makea tai imelä, mutta siinä on liikaa täytettä. Romaanin kaikki nimihenkilöt ovat tuikitarpeellisia: Etta ja Otto ovat kaiken ydin, etenkin tietenkin Etta, joka ilman koko romaania ei voisi olla. Russell on merkityksellinen monella tapaa. Ja James on - no, James on eräällä tavalla romaanin sydän ja James on hahmo, joka tuo mukaan ripauksen preeriatuulen kuljettamaa taikaa.

Periaatteessa kaikki on kunnossa. Romaanin teema tuntuu olevan kahdellakin tapaa trendikäs: on pitkä vaellus, jollaisen onnistuneesti teki esimerkiksi muuan Harold Fry Englannissa. Ja kuten Eowyn Iveyn Lumilapsessa, on Hooperinkin romaanissa iäkäs pariskunta omine menneisyydestä kumpuavine murheineen jossain syrjäseudulla tarinassa, jossa ei ole suorastaan maagista realismia, mutta arkijärjen ulkopuolella olevia asioita kuitenkin. Hooper yhdistää nämä kiehtovat teemat varsin onnistuneesti. Hän saa Ettan ja Jamesin kulkemaan ja lukijan seuraamaan tätä matkaa uteliaisuudella ja hahmoista mielessään huolehtien. Sari Karhulahden suomennoskin on laatutyötä.

Mutta sitten on paljon kaikkea muuta: historia ja nykyisyys lomittuvat vielä varsin onnistuneesti, Etan ja Oton tarina saa hienon taustan. Hooper ei kuitenkaan malta pysyä vain Etassa ja Otossa, hän vetää kertomukseen mukaan turhaa, kuten Bryony-nimisen toimittajan elämän kipupisteitä. Samoin Hooper selostaa turhankin paljon sellaisia sota-ajan tapahtumia, jotka eivät oikeastaan liity Etan matkaan, vaikka koskettavia nuorukaismuistoja ovatkin. Vähempi olisi ollut enemmän ja taitavana kirjoittajana Hooper pystyy mahdollisissa tulevissa romaaneissaan varmasti vieläkin parempaan.

Fariinisokeripullaksi Hooperin kirja on kuitenkin varsin maistuva, maitokahvin tai kotitekoisen mansikkamehun kanssa erityisesti. Onneksi mukana on aimo annos appelsiinimaista raikkauttakin. Etta, Otto, Russell ja James tarjoaa sydämeenkäypää ja laadukasta ajanvietettä sopivasti sadunomaisella twistillä. Hooperin esikoinen on sellainen haikeahkolla tavalla onnellinen kirja, jollaisia tässä maailmassa aina joskus tarvitaan.

-
Etan, Oton, Russellin ja Jamesin kanssa ovat kulkeneet myös Leena ja Jonna.