Antti Hyry: Maailman laita

Antti Hyry: Maailman laita
Kustantaja: Otava 1967
Kansi: Kosti Antikainen
Sivuja: 101
Kotimainen romaani

Merenranta on kuin maailman laita, hänestä tuntui. Kova ja suhteellisen lämmin maankamara päättyy siihen ja alkaa vesi, jonka päällä ei ole puita eikä taloja. Hän mietti, miksi se tahtoi tuntua vähän vastenmieliseltä.

Pietarilla on koko kesä lomaa. Hän on suuntaamassa retkelle avomerelle veljensä ja appensa kanssa ja huolehtii jo ennakkoon, miten retki tulee sujumaan. Seurue suuntaan ulkokrunniin, matka sujuu mukavasti, mutta perillä tulee viivytyksiä. Päivä kääntyy illaksi ja tulee sade ennen kuin miehet lähtevät paluumatkalle. Tuulee voimakkaasti, perävene pääsee karkuun. Sateen ja meren pieksemät miehet palaavat kotiin, mutta seuraavana päivänä on tehtävä uusi retki.

Antti Hyryn Maailman laita on tiivis ja ennen kaikkea nimensä mukainen romaani, sillä siinä maa ja meri muodostavat eräänlaiset maailman laidan puitteet. Nämä puitteet ovat pienet ja kuitenkin niin suuret: on vain Pietari ja muutamat hänen läheisensä, irronnut perävene, meri ja ihminen. Luonto säätelee tapahtumia, merta täytyy katsoa jo ennakkoon ja  arvioida tuulen kehittymistä.

Uuni ja Aitta tekivät minusta jonkinasteisen Hyry-fanin. Ihastuin Hyryn kerronnan niukkuuteen ja arkisuuden alla kumpuavaan runollisuuteen. Uuni ja Aitta ovat Hyryn uudempaa tuotantoa, Maailman laita sen sijaan on julkaistu liki 50 vuotta sitten vuonna 1967. Siinä on yllättävän paljon tuttua.  Hyryn teksti on tälläkin kertaa rauhoittavaa, koska siinä ollaan läsnä hetkessä, Hyryn ihmisillä on aikaa. Teksti on myös varsin tiukkaa, huomattavasti tiukempaa ja niukempaa kuin sinänsä paremmissa Aitassa ja Uunissa, joissa rakentamisen lomassa käydään marjassa, saunotaan tai muistellaan menneitä kesiä, mietitään lapsenlapsia, naapureita, seuroja tai Ruotsin-matkaa.

Tuttua on myös päähenkilön nimi on Pietari. Savon Sanomien Uuni-kritiikki vihjaa, että Hyry (ehkä) kirjoittaisi samasta Pietarista. Muistelen kuitenkin, että Uunissa Pietarin vaimo on nimeltään Hanna, Maailman laidassa taas Leena. Tämä on tietenkin pikkuseikka ja Hannan ja Leenan ajattelemisesta voisi saada aikaan kokonaan uuden teoksenkin. Pietari, samaan tai eri, on tekevä ja toimiva mies, luotettava ja jämpti, hiljainen humoristi ja luonnon tarkkailija. Hän on arkinen, mutta samalla syvempää kohti kurkottava. Pietarin ajatuksissa ihmisen varttuminen vertautuu mereen, murrosikä on karikkoista, vanhuus sitä kun meri jäätyy.

Hyry kuvaa - hyvin niukasti - elämää, joka on kiireetöntä ja pysyvää: lihakeiton päälle juodaan maitoa, mansikkahillossa on kokonaisia mansikoita. Vaimon kanssa puhutaan muutama lause. Jokaisella on paikkansa ja paikka määrittyy pitkälti kotitöiden kautta. Maailma on samalla kertaa pysähtynyt ja silti kehittyvä: on nelostie ja on autot. Ennen kaikkea on toiveikkuutta: kun merenkäynnin ollessa voimakasta kuvitellaan, että päästäisiin veneineen saaren suojaan, tuntuu oleminenkin muuttuvan lämpimämmäksi ja kiinteämmäksi. Maailman laidan lukeminen nyt, pimeään vuodenaikaan, tekee hyvää. Siinä kaikki on tässä ja nyt, ihminen on pieni ja luonnonvoimat suuret.

Antti Hyry: Aitta

Antti Hyry: Aitta
Kustantaja: Otava 1999
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 189
Ostos
Kotimainen romaani

Tässä tämä nyt on tätä myöten. Tällaista minä vain teen, vaikka on jo myöhäinen syksy, ja tuossa ovat suuret koivut ja kellastuvat lehdet, ja tuomen mustat ja villiviinimarjan punaiset ja katajat ja niitten siniset marjat ja tuossa kirkkaankylmä meri. Missä pitäisi minun olla, missä on oikea kohtani.
Lintu on huoneen löytänyt, pääskynen pesän.

Ikääntyvä mies kuulee, että tutut myyvät aittaa Iissä. Mies ajaa katsomaan aittaa ja päättää ostaa sen. Hirret on numeroitava ja aitta purettava ennen kuin sen voi siirtää ja rakentaa uudelleen paikkaansa sydänmaalle; pihapiiriin, jossa rakennukselle on jo oma paikkansa valmiina. Mies purkaa ja kokoaa, aitta häviää ja rakentuu uudelleen - aitta on kuin ihmiselo, tuleva ja menevä, olemista todistava.

Viime joulun alla luin Antti Hyryn Finlandia-palkitun romaanin Uuni ja ihastuin romaanin kiireettömään tunnelmaan, johon kaiken hiljaisen pintansa alla tuntui mahtuvan melkein koko ihmiselo. Löysin Uunin - ja Hyryn tuotannon - ensiksikin työni kautta: viime syksynä lukemani Vesa Haapalan artikkeli Kiviaholinna-kirjassa* sai minut kiinnostumaan Hyryn Aitasta, jota säästelin tähän pääsiäiseen saakka. Johdantona lukukokemukseeni oli Haapalan artikkelin lisäksi Ilselän Minnan tuore listaus kaikkiaan 15 syystä rakastaa Aittaa.

Turhaan en Haapalaa ja Minnaa lukenut. Aitta on kirja, johon minun oli helppo rakastua. Aitta on kirja, jossa ei ulkoisesti tapahdu juuri muuta kuin aitan rakentamista, kattopäreiden ostamista sekä kalastusta ja marjastusta. Silti siihen mahtuu kokonainen maailma: Aitta on kuvaus ihmisen ikuisesta matkamiehuudesta, kaipuusta jotakin pysyvää kohti silloinkin, kun hän tunnistaa kaiken katoavaisuuden. Mies katsoo aittaa ja kuutamoa, Otavaa ja miettii elämän kiertokulkua. Aitta ei kuitenkaan ole pelkkää kaipuuta ja ikuista ikävää, vaan se on myös kuvaus parisuhteesta, sukulaisuudesta, vaihdantataloudestakin: Annetaan tästä teille mustikoita, pakasta sinä meille niitä mustia viinimarjoja.

Uunista kirjoittaessani pohdin tapaa, jolla Hyry henkilöhahmonsa ja tämän maailman rakentaa. Aitta on kirjoitettu kymmenisen vuotta ennen Uunia ja molemmissa kirjoissa on paljon samaa, Aitassa vaan tiiviimmin. Tuttua on kertojanäänen persoonamuodon vaihtuminen ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä, minkä ansiosta päähenkilö toisinaan etääntyy ja toisinaan tulee ihan liki - niin lukijasta kuin itsestäänkin. Tuttua on myös kerronnan niukkuus, jota vasten paikoittainen runollinen herkkyys korostuu. Arki on eväiden syömistä jokivarressa, orsileipää ja kananmunaa, nakkeja nuotiolla, juhannusseuroja. Mutta joku entisenä aikana mielessä ollut kaipauksen tunne palautuu mieleen tuon tuostakin, ihmisen mieli on se, joka luo meren jään, punertavan lumen ja auringon.

Aloitin Aitan lapsuudenkodissani toisen pääsiäispäivän aamuna. Luin kirjaa ennen aamiaista - kahvia, tuoremehua ja karjalanpiirakoita - ja jatkoin sen parissa hetken aikaa pihalla. Kotimatkalla autossa otin pienet torkut ja herättyäni jatkoin Aitan parissa. Kotona teimme hieman kylvöhommia kasvimaata ja ruukkuyrttitarhaa toivoen, ja sitten luin Aitan loppuun pihakeinussa. Tuntui, että tämän ihmisen (eräs) onni oli juuri siinä. Katoavaista, ehdottomasti, mutta syvää ja hyvää.

* Kiviaholinnan kustantaja on työnantajani ja olin mukana kirjan tekoprosessissa, ilmoitan tähdellä vain työkytkökseni.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 400
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

- Vielä hetki, sanoin. Ihmisen elämä on yhtä odottamista, mietin. Vaikka uuni olisi kuinka kuuma ja leivät leivottu, niin vielä hetki.

Mies rakentaa uunin ja miettii maailmanmenoa: Pietari ja Hanna ovat eläköitynyt aviopari, joka on muuttanut takaisin kotiseudulle Iijoen maisemiin Perämeren äärelle. Heidän talonsa, entinen kesäviettopaikka, kaipaa uunia. Pietari haluaa ison, hyvän uunin. Uunintekijän tulee tietää ja osata monenlaista, hankkia tarvikkeet, määrittää mitat ja osata muurata. Pietari rakentaa ja pohtii siinä samalla asioita menneestä tulevaan, vuodenajat vaihtuvat, mansikat kypsyvät, pääskyset lentävät, syysmaitikki kukkii ja lunta sataa. Elämää etenee ja uuni rakentuu.

Antti Hyryn Uuni on muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, Hyry puolestaan kotimaisen modernismin pitkäaikaisia ja keskeisiä nimiä. Jokunen aika sitten pelkäsin, että Hyryn teokset ovat makuuni liian pitkäpiimäisiä, sitten kävin muutaman bloggaajan kanssa innostavaa keskustelua Uunista ja lopulta töiden puolesta luin Kiviaholinna-teoksesta Vesa Haapalan artikkelia Hyryn Aitasta. Haapalan teksti innoitti minua niin, että päätin lukea Aitan, mutta sain Uunin käsiini aikaisemmin - ja jo varsin suurin odotuksin.

- No tulithan sinä, Hanna sanoi.
- Tulin.
- Tässä olisi nyt vain tällaista, keitettyjä perunoita ja lihahyyteöä ja viiliä, sitten kyllä tomaatteja ja salaatinlehtiä ja tuoreita mansikoita. Mansikoitten kanssa on kyllä jäätelöä. Hannu soitti että huomenna saa lisää. Otan saman verran, kaksi laatikkoa Honeoyeta ja neljä Polkaa. 
- No hyvä. Saako tähän istua, kun voi olla vähän pölyinen.
- No tämän kerran, Hanna sanoi.

Nimensä mukaisesti Uuni on tarina uunin rakentamisesta, mutta vain pinnaltaan. Hyry luo Uuninsa kautta kokonaisen miehen, parisuhteen, suvun sekä osin ammatillisen ja uskonnollisen yhteisönkin maailman. Pietari rakentaa uunia ja hankkii uunin rakentamiseen kuuluvia tarvikkeita, mutta myös marjastaa, syö kalakeittoa, orsileipää ja jäätelöä. Hän keskustelee vaimonsa kanssa: marjasoppa ja sämpylä ovat ihan hyvää, mihin Hanna vastaa, että niin on. Hanna on se, joka istuu pöydän päässä. Pietari tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, käy lestadiolaisten seuroissa, pohtii ystäviään ja vierailee Ruotsissa. Hän myös vaipuu haaveisiinsa ja tarkkailee luontoa: miten yksinäinen pensas puistelee itseään tuulessa niin kuin koira tai kana. Rivien väleihin mahtuu monenlaisia merkityksiä ihmiselosta: Miten liikkuu savu, vesi, aika,  ääni, ihmisen mieli; uuni on kaunis, vähän vino, mutta niin on ihminenkin.

Rakenteellisesti Uuni etenee kronologisesti, mitä uunin muuraukseen tulee, mutta kulkee muistoissa ja kurottautuu myös tulevaan. Kertoja on koko ajan Pietari, aluksi minä-muotoisena, myöhemmin yhä enemmän ja enenmmän kolmannessa persoonassa. Hyryn kieli on yhtä konstailematonta kuin romaanin arkinen aihepiirikin. Kerronta on niukkaa ja toteavaa. Silti se on kaunista, sulavaa ja piilohumoristista (vaikka vitsejäkin kerrotaan, muun muassa savolaisista). Uunia lukiessani minut valtasi kotoisa olo. Kokonaisuudessaan Hyryn tekstiinon helppo heittäytyä ja romaanin rauhallinen tempo välittyy lukukokemukseenkin lumoavalla tavalla - kuin lukisi pitkää haikua.

Ostin Uunin syksyllä, mutta säästelin kirjaa tänne joulunalusviikolle saakka. Toivoin, että Hyryn romaani olisi minullekin yhtä suuri elämys kuin Minnalle ja Saralle, joiden lukumakuun luotan melkein täysin. Ja se oli. Kyllä osa ihmisen onnea on siinä, kun on uuni ja uunissa paistettua leipää. Uuni on yksi kirjavuoteni aarteista, kirja joka kertoo tapahtumiaan enemmän. Uunista jää rauhallinen olo, hyvä mieli - kirjan luettuani huomasin, kuinka paljon olin tietämättäni kaivannut jotain tällaista.