Pieniä juhlia

Viisi pientä ja isoa aihetta juhlaan:

♥ Ystävän kirjoittama romaani, jonka jo pelkkä ostaminen (tai nettikaupasta tilaaminen) tuntui juhlavalta. Ja kun kirja tuli, niin se tuntui ihan ihmeelliseltä, että tuossa se on! Minna Rytisalon Rouva C on hyvä. Siis oikeasti erinomaisen hyvä. Romaani Minna Canthin nuoruusvuosista järvikaupungissa koskettaa ja yllättää. Että Minna olisi ehkä ollutkin juuri tuollainen, herkkä, älykäs, ilmeikäs. Ja hänen puolisonsa Ferdinand, kannustava, rakastava, hyvä. Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

Jos yhtään mietitte, mitä kaunokirjallisuutta lukea tänä syksynä (tai jouluna tai ensi vuonna tai vaikka viiden vuoden kuluttua), niin minun fiktiosuosikkini on Rouva C.

♥ Työkirjat. Tähän vuodenaikaan niitä tulee. Jokainen työkirja muodostuu kustannustoimittajalleen läheiseksi, tärkeäksi, osa pitkäaikaiseksi tuttavaksi. Jotkut työkirjat onnistuvat pitämään otteessaan yli työajan. Loppukesästä ja alkusyksystä elin ajatuksissani jossain Viktorian ajan Lontoossa. Mietteeni kiertyivät yhteen lempitauluuni, John Everett Millais'n "Opheliaan", maalauksessa oleviin kukkiin ja punarintaan, ja maalauksen mallina olleeseen Lizzie Siddaliin. Iltaisin luin tietokirjoja prerafaeliiteista, Spotifysta etsin viktoriaanisen ajan musiikkia ja kuuntelin mm. Michael Balfen sävellyksiä. Aloin kaivata miltei hullun lailla aina niin rakkaaseen Lontooseen, etenkin Tateen ja Highgaten hautausmaalle (jossa en muuten ole vielä käynyt). Syynä kaikkeen oli Krista Launosen kirja Ofelian suru, jossa taidemysteeri yhdistyy henkilökohtaisen surun kuvaamiseen.

♥ Kirjamessut. Lokakuu on kirjamessukuu, vähän kuin pitkä ja työteliäs ennakkojoulu! Suuntaan huomenna Turkuun kirjamessuille ja jotain messujuttuja tullee blogiinkin ensi viikolla. Turussa haastattelen muutamaa Avaimen kirjailijaa: mainitsemani Launosen lisäksi mainion Taidevandalismin (ks. kuva tuossa yllä; ja tiedättehän sivuston Facebookista!) luonutta Ines Lukkasta ja suloisen Metsäkeiju Siiri Sinisiipi -satukirjan kirjoittanutta Maijaliisa Dieckmannia. Tulkaa kuuntelemaan!

5.10. perjantaina

13.50-14.20 Onerva, 2 krs.: Krista Launonen, Ofelian suru

16.10.-16.30 Onerva, 2 krs.: Ines Lukkanen, Taidevandalismi

6.10. lauantaina

13.30-13.50 Kuisti, B-halli: Maijaliisa Dieckmann, Metsäkeiju Siiri Sinisiipi

Turussa aion siis tehdä töitä, seurata monenlaisia kirjakeskusteluja ja fiilistellä ihanaa kaupunkiakin.

♥ Syysaamut. Aurinkoa ja kuuraa, joskus sadetta. Kaltaiseni syysihminen nauttii kaikesta: sateessa on omaa romantiikkaansa (no ok, ennen kuutta pimeänä aamuna pitää vähän ponnistella, että syksy tuntuu hyvältä, mutta onhan siinäkin puolensa, ei esimerkiksi haittaa mitään, jos tekee kasvojumppaa matkalla bussille – kukaan ei huomaa!), kuulaat aamut antavat valoa ja iloa. Syksyn keltaiseen voisi vaikka sukeltaa!

♥ Piparkakut. Meillä piparkakkukausi alkaa aina jo lokakuussa kuopukseni syntymäpäivän aikaan. Siinä syntymäpäivässä, elämän ihmeessä, juhlaa riittääkin – monesta syystä, muutamaan kertaan.

Kaikenlaisia isoja ja pieniä juhlahetkiä jokaiselle! Elämä oikeasti on arkisenakin juhla. 

Olen myös lukenut

Yöllisten kuvausretkien (ks. edellinen postaus) ohella olen myös lukenut. Kesäloman ja sen jälkeisen ajan lukupino on kasvanut jo niin, että kuvasta puuttuu muutama kirja.

Olen lukenut Irlannissa, Itä-Suomessa ja Pirkanmaalla, kotona Etelä-Suomessa ja bussissa kohti työpaikkaa. Olen lukenut ihania kirjoja ja myös tämän vuoden huonoimpani. Olen viihtynyt ja ärsyyntynyt, saanut elämyksiä ja tuhlannut aikaani. Suurin osa pinon kirjoista ansaitsee oman postauksensa, joten kirjabloggauksia alkaa taas tulla. Kuvasta puuttuvien joukossa on ainakin kaksi sellaista tuoretta kotimaista romaania, joista niin ikään tulen kirjoittamaan piakkoin.

Tässä bloggausintoa takaisin hakiessani kirjoitan nyt lyhyen luonnehdinnan muutamasta pinon kirjasta. Lyhyyden syitä ovat muun muassa kirjastolainan palautus, luetun huonous ja oma hajamielisyyteni (yksi kirja ei ole edes kuvan pinossa!!!).

♥

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Bazar 2018 (ennakkokappale)
Les gens heurex lisent et boivent du cafè 2015
Suomentanut Kirsi Tanner
218 sivua
Ranskalainen romaani

Ajanhukkaa. Suoraan sanottuna. Jo kirjan nimi heräti minussa pienen epäilyksen, vaikka uskon kyllä kirjojen ja kahvin tuovan onnellisuutta. Silti nimessä oli jotain liikaa: jotain mainosmielikuvallista, jotain samaa kuin kuvapankkikuvissa – jos olisi olemassa kuvitteellinen kirjanimipankki! Päätin kuitenkin lukaista romaanin, koska ennakkokappaleen pieni koko ja kirjan sijoittuminen Irlantiin kiinnostivat lähtökohtaisesti. Lisäksi kirja oli ainoa, jonka otin mukaan kesäiselle Tampereen-retkelleni. Luin sitä sitkeästi kuin kirjasissi. Ehkä liioittelen, koska romaanissa on toki hetkensä, tarinassa tiettyä vetoa.

No niin: ylidramaattisen alun jälkeen nainen muuttaa Irlantiin. On valtavaa surua, elämänmuutos, persoonallisia irlantilaisia, tupakkaa, ja tietenkin sopivan tympeä (mutta kiinnostava) mies. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole onneksi ihan niin itsestäänselvä kuin voisi kuvitella. Silti kokonaisuudesta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jolle on toki paikkansa, mutta sitä paikkaa ei Martin-Lugandin romaani nyt täyttänyt. Onnellisille ihmisille on luvassa jatkoa: en taida lukea. Kirjasta ollaan tekemässä elokuvaa: en tiedä. Tarinan vuoksi katsominen ei kiinnosta, voisihan leffaa pikakelata irlantilaismaisemien kohdalle. Tai sitten ei.

♥

Domenico Starnone: Solmut

WSOY 2018
Lacci 2014
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
191 sivua
Italialainen romaani


Starnonen romaanin lainasin pikalainana, eli kirja sai olla minulla vain viikon verran. Ehdin toki lukea romaanin, mutten kerätä sitaatteja tai ideoita postauksen tekemiseen. Olen siis oman muistini varassa, minkä vuoksi Solmut saa nyt osakseen tällaisen pikabloggauksen, vaikka ansaitsisi enemmän. Starnonen romaani on näet kertakaikkisen hieno!

Ulkoisesti vaatimattoman, pienen näköinen romaani kasvaa fyysisiä mittojaan suuremmaksi. Se kertoo paitsi yhden parisuhteen (mutkittelevasta) kaaresta, myös siitä miten perhe kaiken kokee. Vanda-vaimon napakat, älykkäät kirjeet tutustuttavat lukijan tämän avioliiton muotokuvaan, mutta Aldo-miehen näkökulma valottaa asioita omalla tavallaan. Starnone käsittelee älykkäästi isoja kysymyksiä: miksi ihminen löytää toisen, minkä vuoksi puolisot sinnittelevät yhdessä, miten tunteitaan voi ilmaista, mitä rakkaus edes on? Onko se halua näyttää muille? Onko se yhteen kasvamista? Onko se tottumusta? Onko se oikeastaan edes rakkautta – vai jotain muuta?

Solmut on rosoinen ja kuitenkin kaunis, surumielinen muttei vailla omanlaistaan huumoria. Se on syvä ja terävä romaani. Kiinnostavaa on kaiken lisäksi se, että Starnonen puoliso on Anita Raja, jonka huhutaan olevan Elena Ferrante -nimen takana. On tai ei (ja onko sillä edes väliä), niin Solmujen parikirjaksi voin suositella Ferranten Hylkäämisen päiviä.

♥

Ja sitten yläkuvasta puuttuva omanlaisensa klassikko. Omalle ikäpolvelleni ja hieman nuoremmille kirjaa ei tarvinne edes esitellä, mutta voin toki kysyä: Käsi ylös kaikki, jotka ette ole kuulleetkaan kirjasta! Eipä taida kovin montaa kättä nousta.

Joskus lapsuuden lukukokemukset on ehkä parempi jättää jonnekin muistojen virtaan, koska aina ne eivät ole kovin hyviä (parhaimmat toki ovat ikuisesti loistavia ja aikaa kestäviä). Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat ihan mahtavia. Yksi sellainen on tietenkin 1980-luvun koululaisten käsissä kulunut Noidan käsikirja (1979/ suom. Pirjo Helasti ilmeisesti vuonna 1983), josta Tammi on nyt ottanut uuden painoksen. Hurraa!

Noidan käsikirjassa tekijöille ei taida olla kovin suurta merkitystä, sillä kanteen heitä ei ole merkitty, mutta nimiösivu kertoo, että kokonaisuuden on suunnitellut Iain Ashman ja kirjan ovat kirjoittaneet Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring. Kuvittajia on useita. Nimeään teoksen sisältö ei toteuta, sillä kirjan kolme osaa pitää noidaksi oppimisen sijaan sisällään vampyyreja (ja ihmissusia ja paholaisia), kummituksia ja outoja voimia. Huu!

Muistan, miten 10-vuotiaana pelkäsin leijuvaa päätä, vampyyreja (etenkin sitä kiinalaista, joka puristaa Liu-paran päätä) ja melkein kaikkia kummituksia. Viehätyin niin Toweriin teljettyjen prinssien ja Henri XIII:n vaimojen haamuista. Kaikkein kiinnostavin oli Unkarissa oikeastikin elänyt, folkloretarinoille aineksia antanut Erzsébet (Elisabet) Báthory, Verinen kreivitär, joka kiehtoi ja kammotti valtavasti.

Lainasin Noidan käsikirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen. Ja nyt se on minulla omana, ah! Oikeastaan kirjalla ei ole mitään kovin suuria ansioita, mutta lapsuuden lukuelämyksiä voi usein perusteella tunteella ja nostalgialla. Sydän! Ja luuranko päälle!

♥

Ja vielä bonus. Kuten tiedätte, en periaatteessa tuo työkirjoja blogiini. Joskus kohdalle sattuu kuitenkin sellainen, josta innostun paljon (olisinko näiden vuosien aikana esitellyt täällä 5–10 työkirjaani), kuten nyt tästä Ines Lukkasen Taidevandalismista (Avain 2018; kirjan ulkoasun suunnittelu Timo Numminen). Jos seuraatte Taidevandalismia Facebookissa, tiedättekin aika lailla mistä on kyse. Jos ette, niin klikatkaa itsenne sivuston faniksi ihan nyt heti heti! 

Ja lukekaa tämä kirjakin, siinä meemit on puettu arvokkaan taideopuksen asuun ja vaikka olen kirjan aika moneen kertaan jo lukenut, niin aina vaan naurattaa mm. se, miten rättikässä on rangaistus Suomen lapsille (oi, kyllä!), miten Caroliinan taiteellinen Instagram-kuvaussessio ei mene ihan putkeen ja kuinka vantaalainen Ritva on kokenut aika ”buenot kekkerit”.