Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation

Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation
Penguin Books 2018, pokkaripainos 2019
Kansi Darren Haggar
Kannen maalaus Circle of Jacques-Louis David: Portrait of a Young Woman in White (1798)
289 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

This was how I knew the sleep was having an effect: I was growing less and less attached to life. If I kept going, I thought, I’d disappear completely, then reappear in some new form. This was my hope. This was my dream.

Ensin huomioni kiinnitti kansi: nainen kuin Jane Austenin romaanista, mutta niin kyllästyneen ja väsyneen näköisenä. Sitten muistin heti romaanin nimen sieltä täältä kirjasomesta, mm. blogeista ja Instagramista. Kansi itse asiassa yllätti, sillä kuvittelin maalauksen olevan kirjaa varten tehty, mutta se onkin 1700-luvun lopulta. Miten hyvin sen lukemaani sopiikaan!

Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxation -romaanin päähenkilö ei ole austenmainen oman elämänsä toimija vuosisatojen takaa, vaan New Yorkissa 2000-luvun alussa asuva vauras taidegallerian työntekijä, jonka henkilökohtainen alho vie syviin vesiin. Päähenkilö on niin lamaantunut, että haluaa vain nukkua. Hän ei halua kuolla, mutta hän haluaa olla yksin, syödä lääkkeitä ja pakollista ruokaa, ja nukkua, nukkua vain – elää horroksessa ja havahtua ehkä taas aikanaan.

Ja siinä se, Moshfeghin romaani. Paitsi ettei tietenkään ole: liki 300 sivua lääkkeiden ja unen sekoittumisesta olisi ehkä liikaa. Psykologinen romaani johdattaa yhden naisen elämään. ”Välivuotensa” aikana päähenkilö aikana katsoo myös suuren määrän 1980-luvun elokuvia (etenkin Whoopi Goldbergin), mutta ennen kaikkea hän kaiken nukkumisen ohella ajattelee. Hän muistelee edesmenneitä vanhempiaan ja vaurasta, mutta kipeää lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Ajatustensa virrassa hän katsoo mennyttä ja uutta vuosisataa: 1990-luvun loppua ja 2000-luvun ensimmäisiä vuosia, yhtä lailla populaarikulttuuria, naiskuvaa kuin terrorismin nousua. Ollakseen melkoisessa lääkepöllyssä päähenkilön muistot ja ajatukset ovat varsin teräviä, kaikki teot toki eivät.

Moshfegh paitsi piirtää kuvaa päähenkilöstään, tuo hänen elämäänsä joukon herkullisia sivuhahmoja. Hänen terapeuttinsa, jolta hän saa lääkereseptinsä, on (romaanin takakannenkin mukaan) yksi kaikkien aikojen huonoimmista. Vastavoimanaan (anti)sankarittarellamme on paras ystävänsä Reva eikä ystävyyssuhde ole helpoimmasta päästä. Joukkoon mahtuu myös muita hahmoja päähenkilön vanhemmista tämän entiseen miesystävään. Ketään ei voi sanoa miellyttäväksi, ei edes päähenkilöä, jonka vauraus oikeastaan mahdollistaa kaiken. Silti kaikki käy (lukijan) järkeen, tällaisia heidän tässä romaanissa kuuluu ollakin.

My Year of Rest and Relaxation ei varmasti ole ns. kaikkien makuun enkä itsekään ole ihan varma, mikä romaanin sanoma on – jos sillä sellaista on, mutta tarvitseeko ollakaan? Aiheen puolesta voisi kuvitella, että luvassa on kuin lääkesekoituksen sumentamaa hidaslukuista kerrontaa, mutta My Year of Rest and Relaxation on suorastaan nautittavaa luettavaa. Moshfegh kirjoittaa vetävästi ja kirkasta proosaa.

Moshfeghin romaani on samalla kertaa kipeä, masentava ja hurjan hauska, kaikesta tästä johtuen luultavasti myös vahvasti mieleen jäävä. Siinä ei juonta kuin alkuasetelman verran, mutta sen horroksen ja kirkkaiden ajatusten välinen maailma sisältää niin paljon kehystään enemmän. Mikä outo, ihana romaani!

--
P.S. Nyt koronan aikana tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu kummalliselta, mutta ei siitä nyt tätä mainintaa enempää.

Ali Smith: Winter

Ali Smith: Winter
Penguin Books 2017
(Pokkaripainos 2018
Kannen maalaus David Hockney
322 sivua
Brittiläinen romaani

Good morning, Sophia Cleves said. Happy day-before-Christmas,
She was speaking to the disembodied head.
It was the head of a child, just a head, no body attached, floating by itself in mid air.

Irrallinen pää lähes aloittaa romaanin, mutta sitä ennen on julistettu monta asiaa kuolleeksi, muun muassa Jumala, romanssi, modernismi ja postmodernismi, rakkaus ja jopa kuolema. Elämä sen sijaan ei ole kuollut – vielä, mutta toisaalta sulkeissa ja kaksoispisteeseen päättyen kuollut on:
(uh huh, earth, also dead):

Ja sitten mennään aamuun, jolloin eläkeikäinen Sophia Cleves näkee leijuvan lapsen pään, mutta näystään huolimatta hän hoitaa arkisia pankkiasioitaan. Sophien poika Art riitautuu tyttöystävänsä Charlotten kanssa juuri ennen kuin heidän pitäisi lähteä jouluksi Sophien luo. Art haluaa piilottaa riidan äidiltään ja palkkaa itselleen jouluksi seuralaisen Charlottea esittämään. 15 makuuhuoneen cornwallilaistalossa on kyllä tilaa, paikalle kutsutaan myös Sophien Iris-sisko, joka ei ole koskaan sopeutunut muottiin, vaan kapinoi sovinnaisuutta vastaan.

Herkullinen asetelma romaanille, joka kuvaa paitsi perhesiteitä ja ihmissuhteita myös kurkottaa laajemmalle: yhteiskuntaan ja taiteisiin. Ali Smithin vuodenaikasarjaan kuuluva Winter on ensimmäinen lukemani Smithin romaani. Nyt en voi käsittää, että miksi luin hänen tuotantoaan vasta nyt. Hyvää kannattaa odottaa jne.

Winter kokoaa yhteen pienen ihmisjoukon, toisilleen tutun ja toisistaan vieraantuneen (ja täysin vieraan) ja liikkuu Sophien talosta eri aikoihin ja paikkoihin, kulkee taakse- ja katsoo eteenpäin. Rakenne vaatii paljon, mutta Smith ei kirjoita vaikeasti, hänen tekstinsä sujuvuus ja älykkyys tekevät lukemisesta nautinnon.

Romaanissa on paljon kipeää ja paljon vieraannuttavaakin, mutta moni asia saa myös nauramaan ääneen tai ainakin hymähtämään, kuten Charlotten kaappaama Artin Twitter-tili Art in Nature sekä Trump- ja Brexit-viittaukset (joka toki myös kylmäävät, mutta myös hymyilyttävät). Toisaalta Cornwall on ihana ja "Art in nature" näkyy auringon säteillessä kuuraiseen maisemaan, kertojan ironia tuntuu hellältä.

Smith on terävä, muttei ilkeä, kokonaisuus on monikerroksinen, lukijaltaan tarkkuutta vaativa ja lämmin, toivoa antava. Smithin Autumnista kirjoittanut Omppu katsoo, että Smith on oma genrensä, minkä jo yhden lukemani teoksen perusteella allekirjoitan. Smith kirjoittaa niin hirveän hyvin. Luen englanniksi mielelläni, mutta harvakseltaan. Smithin kohdalla epäröin lukea vielä suomentamatonta romaania, pelkäsin etten pääse kirjaan sisälle, että menetän jotain olennaista vieraalla kielellä lukiessani, ja ennen kaikkea pelkäsin sitä, ettei Smith olisi ns. minun kirjailijani. Olin tietenkin väärässä: Winterin perusteella Smith kirjoittaa sellaista kirjallisuutta, jota rakastan lukea. 

Luultavasti menetin nytkin jotain ja olisin takuulla saanut kokonaisuuden nyansseista irti vielä enemmän suomeksi (suomennosta odotellessa!), mutta sisäistin tärkeimmän: kaikessa rakenteellisessa monimutkaisuudessaankin (tai leikkimielisyydessään) Winter on hurjan inhimillinen, viisas ja hyvä romaani.

Muualla: Tuomas.

Diane Setterfield: Once Upon a River / kirjallinen resepti

Diane Setterfield: Once Upon a River
Doubleday, Penguin Randon House 2018
Kansi Sarah Whittaker
420 sivua
Brittiläinen romaani

We might, in this quiet hour before dawn, leave this river and this long night and trace the tributaries back, to see not their beginnings – mysterious, unknowable things – but, more simply, what they were doing yesterday.

RESEPTI

Brittiläinen maagis-realistis-historiallinen romaani

paljon Viktorian tai Edwardin aikaa
yksi kummallinen olento tai asia
yksi tai muutama löytäjä
innostuja
epäilijä
ahnehtija
huolehtija
kertoja (useampikin sopii)
… ja joukko muita ihmisiä, joista koostuu
yhteisö
kuhinaa yhteisön ympärille (ripaus vallan kysymyksiä)

reippaasti hämmästelyä
oman maun mukainen annos arvoituksellisuutta
kukkuramitallinen Dickens- tai Brontë-tunnelmia
roimasti pituutta
vaihtelevia kertojanääniä
maailmankatsomuksellisia kysymyksiä
luonnontiedettä (Darwinin ajatuksia)
tekniikkaa (esim. kamera)
folklorea

pinnalle ripotellaan rivien väliin jäävää tietoisuutta nykylukijasta

Anna myyttien, epäilyksen, realismin, uskon ja järjen kohdata. Erottele ainekset, valitse niistä sopiva suhde (tässä kohtaa reseptissä voi toimia oman maun mukaan: kannattaa maistaa!), lisää varmuuden vuoksi muutama ylimääräinen henkilö ja sekoita hyvin.

Mausta aavistuksella arvoitusta ja lisää joukkoon reippaasti Viktorian tai Edwardin ajan aatteita, sekä Dickens- tai Brontë-vaikutteita. Anna porista hetken aikaa henkilöhahmojen ihmetyksellä ja vaatimuksilla, pienennä lämpöä miljöökuvailulla (tummasävyisyys sopii erityisen hyvin), lisää taas lämpöä, sekoita, anna hautua. Jos unohdat jotain listan aineksista, niin ehdit lisätä ne tässä vaiheessa (ei haittaa, jos joku unohtuu).

Tarkasta kypsyys ja tarjoile mieluiten loman tai pitkän viikonlopun aikana.

Annos on melko tuhti, joten siitä riittää eväitä vielä arkeenkin. Jos ainesosia on liikaa, kannattaa seuraavalla kerralla vähentää henkilöiden määrää ja lisätä joukkoon ripaus nykyajan aatteita. Mikäli nauttimisen jälkeen vaivaa ähky, on seuraavaksi syytä nauttia pienoisromaani, esseekokoelma tai kevyt mutta ravitseva novelli.

--

Kuinka moni muistaa Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen reilun kymmenen vuoden takaa? Viihteellinen romaani ihastutti monia gotiikkaan kallellaan olevia mysteeritarinoiden ja kirjapinojen ystäviä. Itse rakastin romaania osin siitä syystä, että se oli ensimmäisiä kirjoja joita luin kuopukseni syntymän jälkeen. Teos oli osaltaan palauttamassa lukuiloani.

Siksi kiinnostuinkin, kun huomasin Setterfieldiltä tulleen uuden romaanin, Once Upon a Riverin. Keskeisinä tapahtumapaikkoina ovat vanha The Swan Inn -niminen majatalo sekä Thames-joki hieman Oxfordista pohjoiseen. Outo kulkija kolkuttaa majatalon ovelle sylissään kuollut tyttö, joka joitakin tunteja myöhemmin herääkin henkiin. Onko kyseessä ihme, taikuutta vai tieteellisesti selitettävä ilmiö? Tuntematon tyttö herättää kiinnostusta ja henkilö jos toinenkin alkaa vaatia häntä omakseen.

Ihan kiehtovaa, mutta havaittavissa on selvää sukulaisuutta kahteen viime vuonna lukemaani romaaniin: Sarah Perryn The Essex Serpentiin ja Imogen Hermes Gowarin The Mermaid and Mrs. Hancockiin. Kaikissa näissä kolmessa yllä olevan reseptin ainekset yhdistyvät. Jokainen romaani on toki omanlaisensa kokonaisuus, mutta kaikissa niissä usko ja epäusko, tiede ja yhteisöllisyys kohtaavat jonkun uuden ja oudon edessä. Sen verran näitä kirjoja Britanniassa julkaistaan, että lajityyppi tuntuu olevan suuressa suosiossa. Odotan, että ainakin Perryn ja Setterfieldin romaanit ilmestyvät joskus suomeksi. Edellinen siksi, että se on näistä kolmesta paras ja toinen sen vuoksi, että Kolmastoista kertomus taisi olla Suomessakin menestys.

Setterfieldiin romaaniin mahtuvat kuta kuinkin kaikki reseptin ainekset. Niitä on jopa liikaa ja tästä syystä kokonaisuus ei ole kovin mieleenpainuva, vaikka se pitääkin otteessaan ja lumoaa niin temaattisesti kuin rauhallisen tahtinsa vuoksi. Se on hyvin kirjoitettu, kerronnaltaan tunnelmallista ja jossain määrin jännittävää (myös jännitteistä) luettavaa. Jos siis maagis-realistis-historiallinen brittiromaani kiinnostaa, tarjoaa Once upon a River lukemista useammaksi päiväksi.

Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock

Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock
Harville Secker / Vintage Books / Penguin 2018
Kansi Suzanne Dean
488 sivua
Brittiläinen romaani

‘You are my wife, are you not?’
‘Aye, but…’ she sighs. ‘They will not wish to meet me. And their husbands will not wish it either,’ although when she turns around she finds them all craning and staring to see her, for they have heard of her and seen her likeness shared around.

Syksyisenä iltana 1785 liikemies Jonah Hancockin ovella kolkuttaa hänen erään laivansa kapteeni. Kapteeni väittää myyneensä Jonahin laivan merenneitoa vastaan. Huhut merenneidosta alkavat liikkuvat pitkin Lontoota, yhtä lailla kahviloissa kuin ilotaloissa, satamissa ja salongeissa. Samoihin aikoihin Jonah tutustuu kauniiseen Angelica Nealiin, kurtisaaniin, joka Jonahin tavoin hakee elämäänsä uutta.

Joskus muisto luetusta karkaa kuin merenneidon pyrstö. Luin Hermes Gowarin romaanin The Mermaid and Mrs. Hancock kesällä. Teoksen sisältöä paremmin mielessäni ovat lukupaikka (Irlanti) ja se, miten raahasin kirjaa mukanani hyvää kuvauspaikkaa etsimässä (rannat, ns. merenneitorannalla unohdin ottaa kuvan!). Paikka löytyi sitten pienestä museosta, jossa laivan keulapatsas sovittui luetun aihepiiriin varsin malliikkasti, ja jossa tuoksui oikealla tavalla vanhanaikaiselta: kosteudelta, puulta, paperilta. Voisinkin kirjoittaa siitä, miten lukupaikka ja -tunnelma kasvavat toisinaan luetun sisältöä isommaksi.

Ja voisin kysyä, että kannattaako jo aikaa sitten luetusta, osin unohduksen peittämästä romaanista edes blogata. Kannattaa, sillä nyt alkuviikosta selailin romaania uudelleen. Palasin sekä niihin hetkiin, jolloin kanniskelin tiiliskiven kokoista kirjaa Irlannin rannoilla, että siihen moninaisuuteen, josta Hermes Gowarin teoksessa on kyse.

The Mermaid and Mrs. Hancockissa realismi ja myyttisyys kohtaavat. Kauppiaan arki, prostituoitujen toiveet ja merenneitojen huhutut voimat kietoutuvat yhteen. Kyse on tietenkin myös seksuaalisuudesta: merenneito symbolisoi monenlaista, merenneidon ja ilotytön kummankin voi omistaa – jos voi. Angelica on näet määrätietoinen ja älykäs nainen. Romaani onkin kiehtova sukellus 1700-luvun Lontooseen: luokkaeroihin, naisten ja miesten asemaan, kaupunkielämään, taruihin, ennakkoluuloihin ja uskomuksiin.

Vaikka The Mermaid and Mrs. Hancock on erinomaisesti kirjoitettu ja teemoiltaan kiehtova, viehätyin romaanin ideasta enemmän kuin sen sisällöstä. Osin syynä on kerronnan hetkittäinen pitkäveteisyys (vaikka usein nautin hitaasta kerronnasta), ympäristön, asujen, miljöön ym. kuvaus on pikkutarkkaa, on kuin kirjailija haluaisi osoittaa, että hän osaa tehdä 1700-luvun lopun Englannin eläväksi. 

Toisaalta syynä on se, että romaani pitää sisällään turhankin paljon aineksia: fokuksia on liikaa, jolloin se terävin kärki hukkuu. The Mermaid and Mrs. Hancock on toisaalta symboliikkaa ja sukupuolta pohtiva teos, toisaalta viihdyttävä historiallinen romaani. Dickensin, Austenin ja muiden klassikoiden kaiut kuuluvat selvästi, mutta toisaalta mukana on hippusellinen Sarah Watersin tai Sarah Perryn postmodernia outoutta. Englanniksi Hermes Gowarin romaania voisi mainostaa sanoilla "Charles Dickens with a feminist and mythical twist" (ehkä niin on tehtykin). Perryn kaksi vuotta sitten ilmestyneen The Essex Serpentin ja Hermes Gowarin kirjan perusteella voisi kuvitella, että Isossa-Britanniassa on meneillään jonkinlainen maagis-realistis-historiallisen romaanin buumi. Kaksi romaania ei toki vielä buumia tee, mutta syystä tai toisesta olen sattunut lukemaan hiljattain juuri nämä kaksi.

She will vanish for ever in the turn of a wave as if it had all meant naught to her. For mermaids are the most unnatural of creatures, and their hearts are empty of love.

Hermes Gowarin teoksen näkisin mieluusti myös suomennettuna. Tiivistäen: Jos on kiinnostunut Yrjöjen ajan Englannista, sukupuolirooleista sekä todellisuuden ja mielikuvitusen rajoista, ja jos sietää jossain määrin puuduttavaa mutta samalla kaunista kerrontaa, on The Mermaid and Mrs. Hancock lukemisen arvoinen romaani.

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Molly McCloskey: When Light is Like Water
Penguin Books 2017
217 sivua
Kannen maalaus Simon Pemberton
Amerikkalais-irlantilainen romaani

I lived in the now, as though the affair were a terrible crisis in which the intensity of the present and its demands simply effaced, for some necessary interval, any consideration of the future. But I must’ve thought about it. I must’ve thought about little else that summer.

Lomamatkalla kirjakauppaan poikkeaminen on lähes poikkeuksetta (hmm, täysin poikkeuksetta, en näet keksi poikkeuksia!) ilo. Ja useimmiten kirjakaupoista tarttuu mukaan jotain muutakin kuin muistoiksi kasvavaa tunnelmaa.

Joskus tulee hutiostoksia, toisinaan aarteita, tärkeiksi tai rakkaiksi kasvavia kirjoja. Ja joskus kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta.

Parhaimmissa tapauksissa ostettu kirja on kaikkea edellä mainittua hyvää: hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan oikeanlainen (mikä voi olla mitä vain: ihana tai inhottava, mutta käsillä olevaan lukufiilikseen nähden juuri sopiva). Sellainen kuin Molly McCloskeyn When Light is Like Water on minulle tänä kesänä ollut.

McCloskeyn romaanin puitteet ovat arkiset: Alice muistelee kesäistä iltapäivää, jolloin matkusti Cauley-nimisen miehen kanssa kanssa junalla kohti Irlannin länttä. Valo oli vehnänsävyistä, junan ikkunasta tuli raitista ilmaa, ja Alice painoi huulensa Cauleyn niskaan. Alice oli naimisissa, mutta jonkun toisen, ei siis Cauleyn, kanssa. Arkisuudessaan poikkeuksellinen lähtökohta on siis avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka kautta Alice peilaa omaa elämäänsä tarkkanäköisesti ja silti kuin jonkinlaisen muistin läpi.

Alkuasetelmasta lähtee polkuja Alicen kolmeen merkittävimpään ihmissuhteeseen: äitiinsä, aviomieheensä Eddieen ja Cauley’iin. Äiti on jonkinlainen alkusyy sille, miksi Alicen on helppo muuttaa Yhdysvalloista Irlantiin. Länsi-irlantilainen Eddie on elämän tukipylväs, se jonka kanssa jakaa arki. Mutta sitten Alice kohtaa Cauleyn eikä aina tarvita selkeää syytä...

Jo alusta saakka lukija tietää, että käsillä on kuvaus menneestä. Kaikki ristivalottuu Alicen muistoissa ja nykyisyydessä, mutta vaikka Alice on kaiken keskellä, suodattaa ajallinen etäisyys hänet ikään kuin etäämmälle, analyyttisemmaksi. Pidän tästä, koska ylisentimentaalisuus ei puhuttele minua. Rakastan sitä, miten mitään ei selitetä liiaksi auki, ei tuomita tai nosteta; vaan kirjailija luottaa lukijaansa. Parhaimmassa viileydessä on sitä paitsi aina tunnetta mukana.

Kerronta on koko ajan varmaotteista ja hiottua, muttei särötöntä. Elämää on, ristiriitoja, sisäistä levottomuutta, kauneutta. Kaikki on siellä: riveillä ja niiden väleissä.

When Light is Like Water kantaa toki myös juonen tasolla: miten Alice ja Cauley ajautuvat suhteeseensa, mitä tapahtui sitä ennen, mitä sen jälkeen, ja ennen kaikkea: mitä Alicelle kuuluu nyt, muuttaisiko hän jotain, pitäisikö hänen? Samalla sivutaan pieniä yksityiskohtia, millainen esimerkiksi oli aikanaan häiden jazzbändi, entä myöhemminen simpukkaillallinen tai romanialaistaustainen siivooja Dublinin esikaupungissa Monkstownissa… Myös maisema ja maa, amerikkalaisen silmin nähty saarivaltio, on osa tarinaa: millaista on asua Irlannin lännessä, Sligossa, millaista Dublinin eteläpuolella. McClouskeyn Irlanti ei ole runollinen vihreä saari, vaan maa joka ei imartele asukastaan.

McCloskeyn tuotantoa ei ole suomennettu eivätkä hänen kirjansa varmasti suoranaisia top 10 -myyntihittejä täällä olisikaan. Silti voisin hyvin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin (romaanin takakannessa McCloskeyta verrataan Anne Enrightiin, jota en ole vielä lukenut): tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

♥

Mitä kirjoja te toivoisitte suomennettavan? Entä millaisia kirjoja matkalaukunne täytteeksi toisinaan ehkä tulee?

Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri (Klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 5

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Karisto 1992
Jane Eyre 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
542 sivua
Brittiläinen romaani

Jean Rhys: Wide Sargasso Sea
Penguin Classics 2016 (alkuteos 1966)
151 sivua
Brittiläinen romaani

Olin omassa huoneessani kuten tavallista – olin oma itseni ilman mitään näkyvää muutosta, minua ei oltu lyöty eikä raavittu eikä jäseniäni oltu katkottu. Mutta kuitenkin, missä oli eilinen Jane Eyre? Missä hänen elämänsä? Missä hänen tulevaisuudentoiveensa?

Klassikko ja sen eräänlainen spin-off. Mahdoton rakkaus 1840-luvun Englannissa: Thornfieldin kartano, nuori kotiopettajatar Jane Eyre ja hieman vanhempi, kiehtova kartanonherra Rochester. Kiellettyjä tunteita ja niihin rinnastuvia maisemia, omaa tahtoa ja synkkiä salaisuuksia. 

Joitakin vuosia aiemmin Jamaikalla ja Englannissa. Antoinette muistelee lapsuuttaan Länsi-Intiassa, jossa hän menettää ensin isänsä ja sitten äitinsä. Antoinette varttuu kauniiksi ja solmii järjestetyn oloisen avioliiton Edward Rochesterin kanssa. Avio-onni ei kuitenkaan kestä kauan: Antoinette Coswaysta tulee Bertha Mason, herra Rochesterin mielipuoleksi leimatu vaimo, ”hullu nainen ullakolla”.

I remember now that he did not recognize me. I saw him look at me and his eyes went first to one corner and then to another, not finding what they expected. He looked at me and spoke to me as thought I were a stranger. What do you do when something happens to you like that? Why are you laughing at me? ‘Have you hidden my red dress tooIf I’d been wearing that he’d had known me.’

On taas kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Tällä kertaa haastetta isännöi Tuomas, jonka Tekstiluolasta voitte lukea, mitä kaikkea kirjabloggaajat ovat tänä kesänä klassikokseen valinneet. Minä päätin hieman liioitella ja lukea yhden sijaan kaksi kirjaa: Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, joka on eräs keskeisimpiä brittikirjallisuuden klassikoita, ja Jean Rhysin Siintää Sargassomeren, joka ottaa kantaa edelliseen. Sargassomeren luin englanniksi: Wide Sargasso Sea, mutta käytän tässä tekstissäni romaanin suomennettua nimeä. Englanniksi lukeminen on osaltaan saattanut vaikuttaa siihen, minkä verran sain lopulta Rhysin teoksesta irti. Kielen tasolla pidän teosta helppolukuisena, rakenne ja runsas tulkinnanvaraisuus tarjosivat hyvää haastetta.

Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäisen kerran jouluna 1993. Nyt siis luin sen toisen kerran, ja tämä toinen lukeminen rakensi romaanille paikan sydämeni sopukoissa. Ehkä romaani oli siellä ollutkin, mutta kuvittelin lukumuistoni olleen nuoren, romantikkaan taipuvaisen henkilön häilyvä kokemus. Nyt kyynisemmän, mutta alati brittitunnelmista viehättyvän lukijan näkökulmasta tarina on vieläkin vahvempi: romanttisempi, mutta myös raikkaampi. Jane Eyrehan on todellinen oman tiensä kulkija! Olen aina kuvitellut, että brittiklassikoista Jane Austen on minulle rakkain, ja näin varmasti on edelleen, mutta Brontën romaani jollain tapaa hullaannutti (!) minut nyt. Syksyllä voisi olla Charlotte Brontën Emily-sisaren Humisevan harjun aika tulla uudelleen luetuksi. Sen lukemisesta on kulunut kuta kuinkin samat yli 20 vuotta.

Siintää Sargassomeren lukeminen puolestaan on käynyt mielessäni siitä saakka, kun Sara kirjoitti kirjasta blogiinsa; Rhysin romaani tuntuu kääntävän Kotiopettajattaren romaanin asetelmia päälaelleen. Sittemmin Siintää Sargassomeri on putkahdellut tietoisuuteeni tuon tuosta, hiljattain esimerkiksi Leenan kirjoituksesta. Suurimman sysäyksen kirjan lukemiselle antoi kuitenkin työ: alkuvuoden työkirjoihini kuului Klaus Braxin Unhoon jääneiden huuto, jossa Brax tarkastelee taidokkaasti postmodernia historiallista romaania, muun muassa Toni Morrisonin ja Jean Rhysin tuotantoa. Minussa heräsi into saada tietää lisää kuuluisasta hullusta naisesta ullakolla sekä tietenkin siitä, miten Brontën klassikko on uudelleen luettavissa Rhysin kirjan kautta.

Teosten vertailu ei tee oikeutta Kotiopettajattaren romaanille, sillä se on kirjoitettu liki 120 vuotta Rhysin kirjaa aiemmin. Rhysia lukiessa yhtymäkohtien etsimistä ei tietenkään voi välttää, koska Siintää Sargassomeri on eräänlainen jatko-osa tai kannanotto ensin mainitulle. Kumpikin romaani saa lukijansa pohtimaan naisen asemaa, avioliittoa, rakkautta ja identiteettiä. Brontën romaani avautuu Rhysin teosta helpommin, koska se on selkeämmin myös juoniromaani. Rhysin kolmeosainen teos sisältää viittauksia ja epäilyksiä, ajallisia ja paikallisia siirtymiä ja antaa tietenkin aivan erilaisen kuvan herra Rochesterista. Brontën Rochesteria on helppo rakastaa, Rhysin Rochesteria juoksisi mieluusti karkuun.

Siintää Sargassomeressä keskiöön nousevat kysymykset naisen oikeudesta omaan minuuteensa sekä rotu: Antoinette / Bertha on kreoli. Piirre, lähinnä naisen kauneus, ihastuttaa Rochesteria aluksi, mutta myöhemmin hän alkaa inhota vaimoaan. Kotiopettajattaren romaanissa Bertha kuvaillaan mielipuolena, mutta Siintää Sargassomeri antaa ymmärtää, että hänet tehdään hulluksi. Onnellinen ei ole julmurimainen Rochesterkaan. Englanti ja Jamaika ovat pariskunnan kannalta yhtä onnettomia.

Rhysin romaani on aistikylläinen: etenkin Jamaika on täynnä värejä ja tuoksua, on sinivihreää, on kanelia, on auringonlaskuja. Aistivoimainen on myös Kotiopettajattaren romaani: talvipakkanen jäädyttää kesän kukoistuksen, kypsät omenat kiiltävät jäätyneinä, ja kuura peittää niityt käärinliinan tavoin. Kun kuu valaisee maisemaa ja kirkonkylään on matkaa, kantautuvat elämän äänet vain heikosti: puron solina kuuluu voimakkaimpana. Luonto elää Janen mielialojen mukaan. Blogini tunteville lie selvää, miten voimakkaasti englantilainen luontokuvaus minut lumosi. Thornfield puolestaan on ihkaoikea goottilaishenkinen kartano, jossa Berthan iloton nauru kaikuu kylmänä ja salaperäisenä. Kummassakin teoksessa muuten punaisella on vahva merkitys: punainen mekko, joka säilöö muistoja; punainen huone, jonne pieni Jane teljetään pelkäämään. Tässäkin totta kai Rhys viitannee Brontën romaaniin; punaisen voi nähdä myös vietyjen voimien värinä.

Kotiopettajattaren romaania voi sitäkin lukea feministisenä teoksena, sillä Jane pitää oman päänsä monessa. Ylipäätään naisen koulutus, oma tahto ja ylpeys ovat keskeisiä, vaikka loppu onkin ehkä konventionaalinen – hyvin dramaattisten tapahtumien jälkeen. Janen ratkaisu tuntuu oikeanlaiselta, myös Rhysin teoksen luettuanikin. Tällä toisella lukukerralla Brontën romaanissa minut yllätti teoksen raikkaus: miten hyvin se toimii edelleen, miten lennokkaasti juoni kulkee ja miten hetkittäin ärsyttävänäkin Jane kietoutuu lukijan ympärille.

Mikä on hulluutta, mikä rakkautta, missä menevät itsemäärisoikeuden rajat ja kuka ne määrittää? Molempia romaaneja voin varauksetta suositella joko kirjaparina tai itsenäisinä teoksina. Siintää Sargassomeri avautuu varmasti paremmin, jos on ensin lukenut Kotiopettajattaren romaanin. Omapäiseen kotiopettajattareen ja hulluun naiseen ullakolla kannattaa kumpaankin tutustua.