Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät. Matkapäiväkirjani sivuilta

Karisto 2017
Kansi Annika Hiltunen
220 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen matkakirja


Toiveeni on, että tämä kirja saisi Sinut unelmoimaan. 

On ihmisiä, joille matkustaminen on Kokemus – isolla koolla: hengähdys, uusia elämyksiä, rakkaaksi käyneitä paikkoja, omaa aikaa, joskus väsymystä ja pettymyksiä, enimmäkseen aina mahdollisuuksia unelmoida ja toteuttaa ainakin osa haaveistaan. Kokemuksen ei tarvitse olla aina iso ja etäälle kuljettava, vaan se voi ottaa paikkansa kotimaassa, mutta se voi viedä hyvinkin kauas, jopa maapallon toiselle puolelle.

Terhi Rannelan kauniskantinen Kesyt kaipaavat, villit lentävät on alaotsikkonsa mukaisesti kirjailijan omien matkapäiväkirjojen sivuilta koottu kirja juuri niistä kokemuksista (ja Kokemuksista), jotka matkustaminen haaveilusta suunnitteluun ja matkalla oloon herättävät.

Rannelan kirja on ihastuttavaa luettavaa – kuin rauhoittavaa matka(haaveilu)seuraa. Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen sivuilla pääsee paitsi lähelle ja kauas (pisimmillään Uuteen-Seelantiin saakka), myös kirjailijan omaan mielenmaisemaan: iloon ja suruun, kirjoitustyöhön, ystävien kanssa vietettyihin hetkiin, ja siihen mikä matkailussa väsyttää ja mikä alkaa houkuttaa uudella tavalla.

Kyseessä on siis täydellinen fiilistelykirja. Sujuvalukuisissa teksteissään Rannela seuraa sinisorsapariskuntaa Haapsalussa, hankkii kuntosalikortin Hannoverissa, syö pyörryttävän hyvää sitruunasorbettia Rennesissä, ja toisaalta lukee kotona, sillä lukeminen on maailman ekologisinta matkailua (mikä on totta, mutta minkä kaltaiseni kotona viihtyvä ja silti kroonisesti jonnekin kaipaava unohtaa). Rannelalla on reissuihmisen sielu, mutta matkoilla ollessaan hän kaipaa kotia ja kirjoittamista: Olen onnellisimmillani silloin, kun saan kirjoittaa joka päivä, edes jotain. Kuinka ymmärrettävä ajatus! Kaikkea koettua tai suunniteltua leimaa myös haikeus – kouriintuntuva suru, äidin ikävä: Surua ei pääse pakoon maapallon toiselle puolelle. Sillä on lentolippu kaikkiin niihin paikkoihin kuin minullakin, koko loppuelämäni ajan. Ja edelleen, kokonaisuudessa on myös huumoria, esimerkiksi kirjailijan puolison kommentin kirjan nimestä.

Rannelan tekstien pituus vaihtelee miellyttävästi, aivan kuten elettyjen reissujen pituuskin. Myös matkapäiväkirjamuoto toimii hyvin, joskin lukijana olisin toivonut yhtenäistämistä päivämäärämerkinnöissä. Toisinaan ne olivat mukana, joskus taas eivät, mikä hankaloittaa matkojen ajallista paikantamista. Toisaalta matkapäiväkirjan pitäminen on usein kiinni hetkestä: päivämäärä voi vaipua unholaan, mutta koskaan ei se, mikä matkalta on muistamisen arvoista.

Kokonaisuudessaan Rannelan matkakirja on sellaista hyvää tekevää kirjallisuutta, jollaista aina toisinaan tarvitaan. Kirjailijan toive toteutui: aloin unelmoida, lähdin Rannelan matkapoluille ja poikkesin omillenikin. Kesyt kaipaavat, villit lentävät kuljettaa nimensä mukaisesti jonnekin sieluun osuvaan kaipuun ja matkaamisen väliseen ristiaallokkoon, jossa ihmisen on hyvä olla.

P.S. Luin kirjaa matkalla, hytin suhteen epäonnisella ruotsinristeilyllä. Mietin juuri, että päivä Tukholmassa/Tallinnassa -risteilyt eivät oikeastaan ole matkustamista siinä mielessä, että tarkoitus olisi oikeasti päästä jonnekin muualle – paitsi hetken irtiottoon arjesta (eri asia on, jos lähtee pitemmäksi ajaksi Ruotsiin tai Viroon, tai jos jatkaa jonnekin vielä kauemmas). Ja silti laivalla tulee aina ns. slow travel -olo, jopa risteilyllä. Lukuaikaakin on usein enemmän kuin arkipäivinä.

--

Rannelan matkapäiväkirjan sivuilla on viihtynyt myös Syksyn lehti.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013
Kansi Tuija Kuusela / Stiili
257 sivua
Kotimainen, Kambodzaan sijoittuva romaani

Ruma sana, tappanut.

Omin käsin minä en ole tappanut ketään, minä noudatan ainoastaan organisaation sääntöjä ja tehtäviini kuuluu epäedullisen aineksen poistaminen.  Se on vastuullista työtä, eikä siihen pysty kuka tahansa. Tappamisessa ja poistamisessa on eroa. Teen mitä käsketään niin kuin meidän kaikkien on määrä tehdä. Jos vaistoan vastavallankumouksellista ainesta, lähetän sellaisen viipymättä uudellenkoulutukseen. Miten naiivi mies on?

Vaikka Chey Chan on vangittu, hän uskoo yhtä Angkar-puolueeseen ja punakhmerien toimintaan. Hän uskoo siihen silloinkin, kun häntä kidutetaan tunnustamaan olemattomia, kun hänen pieni poikansa uhataan heittää skorpioneille. Chey Chanilla on kaikki syyt uskoa, onhan hän ministerin vaimo, onhan hän ollut rakentamassa vallankumousta määrätietoisesti. Angkar on kuitenkin kääntynyt omiaan vastaan. Vuosia myöhemmin Vanna-niminen perheenäiti sytyttää suitsukkeen henkien taloon, muttei uskalla omistaa sitä vanhemmilleen ja pienelle veljelleen. Mitä heille on tapahtunut 1970-luvun lopussa?

On kirjoja, joita ei todellakaan lueta suklaalevyn tai portviinilasillisen kanssa, vaan miltei kuumeisen herkeämättä, kaiken kirjan ulkopuolisen unohtaen. Näitä kirjoja on ehdottomasti Terhi Rannelan Punaisten kyynelten talo, jota yhdellä adjektiivilla kuvailtuna voisi luonnehtia vavisuttavaksi.

Punakhmerien nyt museoidussa vankilassa valokuvasta innoituksensa saanut romaani liikkuu kolmessa ajassa ja kurottaa kokonaiseksi eri kertojien näkökulmista ja dokumenteista, kuten kirjeistä, valokuvista ja vankilaraporteista. Rannela kirjoittaa niin taidolla ja sydäntä särkevästi, että kokonaisuutta lukee kuin veitsenterällä. Kouriintuntuvia julmuuksia lukiessa joutuu miltei pidättämään hengitystään, mutta mikään kauheuksien tirkistely- tai itkukirja Punaisten kyynelten talo ei ole, vaan kokonaisuudessaan ehjä romaani, joka kattaa historian painolastin niin yksityisen kuin yhteiskunnallisen osalta. Rannela pohjaa teoksensa vankkaan bibliografiaan, mikä näkyy siinä, ettei kerronta - onneksi - missään vaiheessa mene ylisentimentaalisuuden puolelle. Kokonaisuus on myös erittäin intensiivinen, minkä vuoksi romaanin lukee melko nopeasti. Loppupuolella olin hetken ajan huolissani siitä, kestääkö romaani sittenkään: hajoaako se nykyaikaan ja mainintaan Angelina Jolien adoptiolapsista. Ei hajoa (vaikkei Jolie tuo mitään lisäarvoa), vaan nykyisyys kantaa mennyttä, sydämenlyöntejä, kahta elämää: sepitettyä ja sitä joka ryömii uniin.

Kauan eläköön kunnianarvoinen vallankumous! Rannelan kaksi aikuisille suunnattua romaania, Punaisten kyynelten lisäksi tänä vuonna ilmestynyt Frau, ovat paitsi hyvin kirjoitettuja, myös kiinnostavia siinä, miten eri aikakausien hirmuteot näkyvät sekä yksilön että yhteiskunnan – valtion, kansan tai kansakuntien, erilaisten ihmisryhmien – elämässä. Miten hirvittävää ideologiaa toteuttaneet voivat uskoa aatteisiinsa silloinkin, kun kaikki vetäistään alta pois. Romaanit ja niiden henkilöiden kohtalot ovat erilaisia, mutta temaattisesti teokset ovat raskaita, tärkeitäkin.

Chey Chanin ja Vannan kaltaisten naisten tarinat saavat myös etsimään lisätietoa Kambodzan historiasta ja ihmiskohtaloista, mikä sekin kielii osaltaan siitä, miten vaikuttava ja mieltä askarruttava romaani Punaisten kyynelten talo on.

--

Punaisten kyynelten talosta myös mm. blogeissa P.S. Rakastan kirjoja ja Kirjapolkuni.

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
Kansi Tuija Kuusela
Sivuja 232
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Liina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.
Hän raapaisi ensimmäisen tulitikun.

Vuodet ovat vierineet, mutta Lina Mannisen yöt toistuvat samanlaisina. Hän on taas Lina Heydrich, Reinhardin vaimo, jolla on aina aikaa kuunnella miehensä harjoittelua puhetta varten. Paitsi että Reinhard on kuollut Prahassa vuonna 1942, nyt eletään vuotta 1984 Fehmarin saarella Pohjois-Saksassa. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut menneistä ajoista, paitsi Erich Richter -niminen, keltaisia ruusuja tuova älykäs toimittaja, joka haluaa kuulla Linan elämäntarinan. Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään. Syytä olisi.

Terhi Rannelan romaani Frau tarkastelee natsipyövelinä tunnetun Reinhard Heydrichin vaimoa Linaa ja tämän kautta myös vallanhimoa sekä toisen maailmansodan järkyttäviä tapahtumia, jotka eivät ole koskaan jättäneet Eurooppaa rauhaan - eivätkä saakaan jättää.

Kauniskantinen Frau on tiivis romaani laajoista teemoista. Lina Manninen-Heydrichin (os. von Osten) elämä on yksi, toki keskeisin, juoniaihio moneen suuntaan kulkevassa tarinassa, jossa Operaatio Anthropoidina tunnettu Heydrichin salamurhahanke käynnistää tapahtumien verkoston, jonka kokijoiksi Rannela kirjoittaa paitsi Linan, myös fiktiiviset hahmot, kuten Prahan liepeillä sijaitsevassa Lidicen kylässä asuvan Marta-tytön perheineen, attentaattipaikalta pakenevan Jarekin sekä raitiovaunussa räjähdyksen kokevan Franz Vargan.

Mitään katumattoman, mutta menneisyytensä vangiksi jäävän Linan Rannela kuvaa toisaalta teräksenvahvana, toisaalta kuolemansairaana vanhuksena, joka kattaa pöytään parhaimmat kuppinsa. Lina kokee olevansa uhri, hän on periksiantamaton, hän on toisinajattelija, eikä nykyaika hyväksy ajattelijoita. Miten kiinnostavaa, puistattavaa - ja oudolla tavalla haurasta.

Monipuolinen kokonaisuus on tarkastelee tapahtumia ajallisten kerrostumien kautta. Rannela kirjoittaa kiinnostavasti. Toisaalta hän kertoo kaikesta kuin raportoiden, toisaalta hän pysähtyy yksityiskohtiin: Martan pitämiin pieniin asioihin, kuten kipittävään oravaan; Franz Vargan ajattelemaan perunavelliin; Linan pohdintaan muistoista merenpohjan kalmistona. Rannela ei tuhlaa sanoja, mutta kertoo paljon. Kuvaukset etenkin Lidicen kylän tapahtumista puristavat sydänalaa.

Toinen maailmansota ja sen tapahtumat ovat kiinnostaneet minua jo kauan, kuten monia, monia muitakin. Tiedän että tuoreeltaan lukemisen jälkeen on vaikea ennustaa, millaisen jäljen luettu jättää, mitä ajattelen kirjasta vaikkapa puolen vuoden kuluttua. Juuri nyt Frau synnyttää nälän tarkastella lisää Heydrichin ja tämän lähipiirin elämää sekä kaikki niitä hirvittäviä toimenpiteitä, joita Heydrichien aika- tai valtakausi jätti jälkeensä.  

Rannelan romaani on samalla kertaa vähäeleinen ja väkevä, sekä koko ajan mieltä askarruttava.