Thomas Mann: Taikavuori

Thomas Mann: Taikavuori
WSOY 1982
Alkuteos Der Zauberberg 1924
Suomentanut Kai Kaila
725 sivua
Saksalainen romaani

Kaiken sujuessa keskeytymättömän samankaltaisena kutistuvat suuretkin ajanjaksot kokoon tavalla, joka säikäyttää sydämen suunniltaan. Milloin päivät ovat toistensa kaltaisia, ne kaikki ovat kuin yksi ainoa, ja täydellisen yksitoikkoisuuden vallitessa vaikuttaisi hyvin pitkäkin elämä lyhyeltä tuokiolta ja sujahtaisi ohi kuin huomaamatta. Tottumus merkitsee ajan tajun uneen vaipumista tai ainakin heikentymistä, ja kun nuoruusvuodet tuntuvat kuluvan hitaasti ajan taas myöhempinä ikäkausina näyttäessä kiitävän yhä nopeammin, täytyy tämänkin ilmiön perustua tottumukseen.

Tänään kirjablogimaailmaan ilmestyy kirjoituksia klassikoista, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. On varmasti itsestään selvääkin, että maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa lukemattomia teoksia riittää. Kun aloin pohtia niitä klassikkoteoksia, joita haluan lukea, mieleeni tuli heti kaksi romaania: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Thomas Mannin Taikavuori. Tänä kesänä Taikavuori veti puoleensa voimakkaammin, mutta Bulgakovinkin suurromaaniin aion vielä palata. Klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Ompun blogista, joten suosittelen vierailua sielläkin.

Romaanin kehyksen voi kiteyttää hyvinkin lyhyeen: Taikavuori on Berghof-niminen parantola Alpeilla, Sveitsin Davosissa. Nuorukainen nimeltä Hans Castrop matkustaa sinne kolmeksi viikoksi tapaamaan serkkuaan Joachim Ziemsseniä. Hän lumoutuu keuhkotautiparantolan ilmapiiristä: ohjelmallisista illanvietoista, kävelyretkistä ja ihmisistä. Kolme viikkoa muuttuu kuitenkin seitsemäksi vuodeksi, joiden aikana Hans seuraa erinäisiä ihmissuhteita, rakastuu, kuuntelee väittelyjä, kokee ajantajunsa muuttumisen ja pohtii ihmisyyttä.

Taikavuori on monikerroksinen romaani. Se on yhtäältä yhteisökuvaus ja toisaalta oman aikakautensa tuote, mitä esimerkiksi henkilöiden keskusteluihin tupakasta ja hoidoista tulee. Terveydenhoitoon liittyvät kysymyset pohdituttavat konkreettisesti ja moraalisesti: Mitä hyötyä tutkia vaikkapa kuolleen lihaksen rakennetta tai aivosillan harmaita kerrostumia? Mitä hyötyä, kun [ihmisellä] on muisti, joka saattoi tiedemiehet ymmälläoloon. Eurooppa muuttuu ja osaltaan Berghof toimii myös maailmanmelskeen vertauskuvana. 

Taikavuori saa pohtimaan ihmisyyttä: ennen kaikkea moraalia ja aikaa. Suljettu yhteisö mahdollistaa sellaisia ihmissuhteita, joita ei niin kutsutussa normaalimaailmassa syntyisi. Myös aika muuttuu: vaikka moni kuvittelee viettävänsä parantolassa muutaman viikon tai puoli vuotta, on aikaa loputtomiin. Tämä mahdollistaa pitkät keskustelut, jollaisia käyvät esimerkiksi italialainen humanisti Settembrini ja tämän vastinpari, jesuiitta Naphta. He, erilaisten ajatustapojen kannattajat, yrittävät molemmat sanoillaan vaikuttaa Hansiin. Myös suru on läsnä monin tavoin.

Millainen olento onkaan ihminen ja miten helposti hänen omatuntonsa erehtyy. Mann kirjoittaa pikkutarkasti, hän vetää ajatuslinjoja teemasta toiseen. Yhtäällä vietetään peli-iltoja tai luisteluretkillä, mutta toisaalla elämä tuntuu tyhjältä ja aikaa on liikaa.Kysymykset ihmisyydestä ja ajasta vaikuttavat lukijaan. Päivät sekoittuvat rykelmiksi. Vaikka aikaa kuluu seitsemän vuotta on sen kuluminen meidän arviomme mukaan, sillä Hans Castropin arvostelukykyyn ja ajan tajuun emme voi hiukkaakaan luottaa. 

Mannin teos on kuin Taikavuori itse: se kiehtoo ja vetää puoleensa, mutta se myös junnaa paikallaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä Taikavuoren lukemisen nautinnollisuutta, vaan on pikemmin osa kokemusta. Minulle berghofilainen mikrokosmos tarjosi hienon ja uskoakseni mieleenpainuvan lukuelämyksen. Oli kuin olisin lukijana astunut sisälle parantolan ovista, ensin viehättynyt, sitten uupunut ja lopulta taipunut kaiken alle haikeana, samalla kertaa täytenä ja surumielisenä - oikeastaan ilman halua poistua. 

3 x lastenromaani: Kaheli sakki, Yokon yökirja ja Tonttulapset

Kolme kirjaa -haasteen innostamana ja kesälomapuuhien vuoksi päätin kirjoittaa nyt kirjakolmikosta. Jokainen esittelemäni lastenkirja on niin hyvä, että ansaitsisi oman postauksensa, mutta opettelen tiivistämisen jaloa taitoa ja korostan, että nämä kaikki kirjat saisivat vähintään neljä tähteä, jos tähdittäisin kirjoja muualla kuin Goodreadsissa. Nämä kaikki kirjat ovat herättäneet meillä ihastusta, toiset enemmän lapsissa, toiset aikuisissa, mutta kaikki jollain tasolla jokaisessa.

Näin ollen ja aakkosissa, kolme loistavaa lastenromaania!


Noora Kunnas ja Jenna Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Otava 2015
109 sivua

Voiko mitään mennä vikaan lapsilukijoiden huumorintajua ajatellen, jos kirjassa kuunnellaan kuunnelmaa "Ken askelsi ripuliini", Bertta Perätuulella on nimensä haisevasta syystä ja kun riimittelyssä eno kauppaan jäi, niin tietenkin enon päästä on täi? Ei voi. Noora ja Jenna Kunnaksen Kaheli sakki ja kauhujen kaappi kertoo Majatalo Perätuuleksi nimetyn nukkekodin omalaatuisista asukkaista, joita on melkoinen kirjo. Elämä Perätuulessa olisi kommelluksista huolimatta auvoisaa, mutta ulkopuolella vaanii huonemaailmassa asuva Molla Maija.

Tällä seikkailuretkellä ei pieruja säästellä, joten kirja on parhaimmillaan lapsille ääneen luettuna. Tarina on runsas ja sopivan villi. Jenna Kunnaksen kuvitustyö on ilo silmälle. Siinä on värityksensä puolesta samaa tunnelmaa ja lumoa kuin Maija Karman kuvituksissa, esimerkiksi Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa. Toisaalta se on raikasta ja oivaltavaa - Noora Kunnaksen tekstin tavoin reipasta ja hupaisaa.

Majatalo Perätuulessa asuva sakki nauratti koko meidän perhettämme kaunistelemattomalla huumorillaan. Se, että perheemme seitsenvuotias on halunnut lukea kirjan jo toisenkin kerran, kertoo siitä, että Kunnasten teos ottaa kyllä kohdeyleisönsä ja saa sen nauramaan maha kippuralla ja vedet silmissä.

Kenelle: lapsiperheellisille, jotka tietävät kuinka pieruhuumori voikaan naurattaa


--

Annika Sandelin: Yokon yökirja
Teos 2015
Yokos nattbok 2014
Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
160 sivua

10-vuotias Yoko on suomenruotsalainen koulutyttö, joka on saanut nimensä Yoko Onon mukaan ja vastaavaa nimikaavaa hänen vanhempansa ovat käyttäneet perheen muihinkin lapsiin. Se ei ole ihme, koska Yokon äiti on taidemaalari. Yoko kirjoittaa salaisuuksiaan ei päivä-, vaan yökirjaan ja tekee sen raikkaasti. Arki on läsnä, mutta se ei ole koskaan tylsää. Juhliakin on, samoin riitoja luokkakavereiden kanssa - ja jättisäkillinen maailman parhaimpia yökarkkeja.

Annika Sandelinin kirja on suosikkini nyt esittelemistäni lastenromaaneista. Yokon yökirja nimittäin solahtaa hyvin siihen maailmaan, jonka kuvittelen olevan tuttua alakouluikäisille tytöille. Kuvitteluani tukevat omat kouluaikaiset muistoni 1980-luvulta, mutta myös oman tyttäreni koulukuulumisista tutut piirteet: luokkadynamiikka ja erilaisuuden tavallisuus, ystävän kanssa koetut hetket, omaan perheeseen liittyvät lämmön ja noloudenkin hetket. Sandelin kirjoittaa kaikesta hauskasti ja sujuvasti, Liisa Ryömän laadukas suomennos tekee kirjasta nautittavaa luettavaa.

Yhdeksänvuotiaani, tuleva nelosluokkalainen tiivistää oleellisimman: "Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukisin koko ajan". Tuohon ei tarvinne lisätä mitään, toivomme kirjalle jatkoa.

Kenelle: kaikille päiväyökirjojen ystäville, koululaismaailmaan uppoaville

--

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Saarni-kirjat 2011
Kuvittanut Sirja Iisakka
171 sivua

Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu ilahdutti perhettäni ja minua muutama vuosi sitten. Vanhanaikainen seikkailu piti otteessaan. Saman tekee myös toinen tutuista tonttulapsista kertova kirja, Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, jonka Sirja Iisakka on viehättävästi kuvittanut. 

Tällä kertaa miljöötä värittää kevät ja alkukesä. Seikkailu johdattelee vanhojen puusaunojen salaisiin tunneleihin. Mukana seikkailemassa oleva Liekki-kettu on ihastuttava hahmo, tummasilmäinen ja lempeäkatseinen.

Savonen taitaa tarinankuljetuksen. Olkoonkin, että tarina on temaattisesti tuttu, on se sanomaltaan tuikitärkeä: vanha uhataan purkaa ja elinpiiri kapenee. Sen eteen on tehtävä jotain.  Tosin sen verran rauhallinen romaanin tempo on, että Kunnasten kirjalle kippurassa nauranut kuopukseni ei Tiitun ja muiden tonttulasten seurassa viihtynyt. Yhdeksänvuotias ja minä sen sijaan luimme tätä yhdessä. Mielestäni on suorastaan ilahduttavaa lukea kiireettömästi kerrottua tarinaa, joka on pohjustettu hyvin ja jossa on hitaamman elämän puolesta puhuva sanoma. 

Kiireettömyys tekee ihmiselle hyvää, kuten Savosen kirjakin. Suosittelen sitä luettavaksi myös kaikille aikuisille, joita työstressi vaivaa.

Kenelle: hidastamista kaipaaville, tarinoista viehättyville nostalgikoille

Kolme kirjaa

Täällä on myllätty työhuonetta ja siinä samalla olen käynyt läpi kierrätettäviä, säilytettäviä ja lukemattomia kirjoja. Olen tietenkin uponnut myös jo luettuihin kirjoihin, selaillut ja muistellut. Kuinka sopivasti Kaisa ja Kaisa Reetta muistivatkaan minua hauskalla haasteella, jossa tulee kertoa kolme blogissa esiteltyä kirjaa, jotka tekisi mieli lukea uudestaankin.

Tehtävä on vaikea, koska tässäkin blogissa luettuja on satamäärin. Nyt valitsen kolme kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet mietityttämään. Ne eivät välttämättä ole blogiaikani parhaimpia kirjoja, mutta niissä kaikissa on tunnelmaltaan jotain sellaista, johon haluan palata. 

Juuri tänään tuntuu siltä, että tulen joskus lukemaan uudelleen ainakin nämä:

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Se, että Joel Haahtela on lempikirjailijoitani, on varmasti tullut ilmi jo muutamaan otteeseen. Perhoskerääjä ja Katoamispiste ovat suuria suosikkejani, mutta nyt tuntuu että mieluiten palaisin Lumipäiväkirjan melankoliseen ja poliittiseenkin tunnelmaan. Luin Lumipäiväkirjan toistamiseen jo Münchenin-matkallani joitakin vuosia sitten ja haaveilen, että voisin lukea sen jälleen talviaikaisessa Saksassa.

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Heinäkuussa pysyttelen näköjään lumisissa tunnelmissa. En kuitenkaan kaipaa lunta ennen marraskuuta. Kawabatan pieneksi klassikoksi noussut romaani vie enemmänkin kieleltään ja tunnelmaltaan kuin tarinaltaan. Viehätyin Lumen maasta, kun joitakin vuosia sitten luin sen yhden syyskuulaan automatkan aikana. Nyt haluaisin lukea kirjan uudelleen ja pohtia, mikä siinä niin kiehtoi.

Susan Vreeland: The Forest Lover
Yksi ensimmäisiä kirjoja, joista blogiini kirjoitin, silloin koontipostauksen yhteydessä. Joskus on mukava upota lukuromaaniin, jossa taiteilijuus on keskeisellä sijalla. Muun muassa Jan Vermeeristä ja Artemisia Gentileschistä kirjoittanut Vreeland teki minuun vaikutuksen romaanillaan Emily Carrista, intiaanien pariin muuttaneesta taiteilijasta. Metsäntuoksuinen lukuromaani olisi ilo saada joskus suomennettunakin.

Kun olin kirjoittamassa tätä, huomasin että viehättävää Kirjojen kamari -blogia pitävä kaimani oli pohtinut kirjoja, joita ei missään nimessä halua lukea uudelleen (Sheferijm-blogin idean mukaan). Katjan kirjoituksesta innostuneena nostankin bonuksena esille vielä blogiaikaisen kirjan, johon en aio palata. Olen lukenut paljonkin huonoja kirjoja ja pitänyt muun muassa huonon kirjan viikon Torey Haydeneineen ja Virginia Andrewseineen, mutta näen noin huonoissa romaaneissa jo jonkinlaista viihdearvoa. On myös selvää, etten aio palata Justin Gon tai Rosamunde Luptonin yhdentekevien romaanien pariin. Mutta kirja, jota en todellakaan aio lukea uudelleen on Lionel Shriverin loistava Poikani Kevin. Koulusurmaajan äidin mietteisiin keskittyvä Poikani Kevin on teos, joka säväytti ja porautui jonnekin tunnemuistiin. Se on vavisuttavan hieno, mutta kahden lapsen äitinä en halua palata sen maailmaan. En sano, etten palaisi siihen koskaan, mutta juuri nyt se on kirja, jonka kannet saavat pysyä kiinni.

Niin monenlaisia kirjoja! Parhaillaan olen lukemassa yhtä ihanaa suomenruotsalaista. Siihen ja muihinkin kesälukemisiini palaan jossain välissä. Nyt vinkkaan vielä, että tulevana perjantaina lukuisissa (!) blogeissa esitellään klassikoita. Minä luin yhden kirjapaksukaisen, joka haastoi hieman ja lumosi koko lailla. Siitä lisää heinäkuun viimeisenä päivänä.

Tähän saakka

On ihasteltu oman pihan pioneja.

Katsottu kulkuetta.

Tarvittu kumisaappaita.

Leivottu pikkuleipäkerrointa* ajatellen.

Harrastettu kotiprojekteja.

 Katseltu pilviä.

 Kävelty hautausmaalla.

Koulutettu melkein omaa koiraa.

Kirjoitettu terveisiä.

Ja lähetetty ne jonnekin.

Luettavana on järeä klassikko. Vielä on lomapäiviä jäljellä, onneksi.

--
* Pikkuleipäkerroin auttaa joidenkin kirjojen vastaanotossa.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Bazar 2015
The Distant Hours 2010
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Satu Kontinen
Kustantamosta
727 sivua (ennakkokappale)
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Oletteko Koskaan miettineet, miltä aika tuoksuu? En voi itsekään sanoa sitä pohtineeni, en ennen kuin astuin sisälle Middlehurstin linnaan, mutta nyt minä tiedän. Homeelta ja ammoniakilta, häivähdykseltä laventelia ja kunnon tujaukselta pölyä, ikivanhoilta hapertuneilta papereilta. Kaiken sen alla oli vielä muutakin, jotakin joka muistutti mädäntynyttä tai hautunutta, mutta ei kuitenkaan haissut aivan siltä. Kesti aikansa ennen kuin keksin, mutta nyt arvelen tietäväni mikä se on. Se on menneisyys. Ajatukset, unelmat, toiveet ja pettymykset, jotka muhivat kaikki yhdessä, käydä pulputtavat tunkkaisessa ilmassa pääsemättä koskaan haihtumaan lopullisesti.

Edie Burchill on nuori lontoolainen kustannustoimittaja. Hänen elämänsä ei ole niin hohdokasta kuin miltä ensimmäinen esittelylause saattaa kuulostaa: kustantamo, jossa Edie työskentelee on pieni ja tuntematon, Edien avoliittokin on päättynyt ja myös suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti Meredith saa kuitenkin vuosikymmenten jälkeen kirjeen, joka yhdistää Edien suvun kuuluisaan Liejumieheen, Raymond Blythen kirjoittamaan pelottavaan ja kiehtovaan lastenromaaniklassikkoon. Ennen pitkää Edien tie viekin Blythejen suvun vanhaan kartanoon, jossa jo aikaa sitten edesmenneen kirjailijan kolme tytärtä, kaksoset Persephone ja Seraphina sekä myöhemmästä avioliitosta syntynyt Juniper viettävät eläkepäiviään. Mikä on tarina Liejumiehen ja erikoisten siskosten takana ja miten Edien äiti liittyy kaikkeen?

Australialainen Kate Morton kirjoittaa vetäviä lukuromaaneja, jotka vetoavat varmasti hyvinkin monenlaiseen yleisöön: ne ovat helppoa viihdettä ja sopivat siten kirjallisiksi välipaloiksi, mutta niissä on jotain viehättävän vanhanaikaista: menneitä vuosikymmeniä, salaisuuksia ja englantilaisia kartanoita sekä viittauksia romanttisen kirjallisuuden klassikkoteoksiin. Minulle tärkeintä on juuri mielikuvallinen brittitunnelma: on kirjoilta tuoksuvia mysteerejä, lämmintä teetä ja tilkka sherryä sekä totta kai tarpeeksi kipakoita henkilöhahmoja. Tällaisia päiväunia tarjoaa myös syyskuussa ilmestyvä Kaukaiset hetket, jonka Natasha Vilokkinen on laadukkaasti suomentanut.

Mutta toisin kuin Mortonin aimmat teokset, Kaukaiset hetket ei tarjonnut sitä kesiini kuuluvaa viihde-elämystä, johon olisi ilo upota hellepäivinä. Tänä kesänä hellepäivien mainitseminen on tietenkin turhaa, mutta romaani ei muutenkaan tyydyttänyt kepeämmän kirjallisuuden kaipuutani. Olen päinvastoin hieman pettynytkin. En voi olla vertaamatta Kaukaisia hetkiä Mortonin aiemmmin suomennettuihin: Paluu Rivertoniin oli minulle pieni pettymys, koska jostain käsittämättömästä syystä odotin siltä jotain enemmän. Tunnelmaa siinä toki on, kahden kerroksen väen kuvailua ja vetävä juonikin. Hylätyn puutarhan kohdalla olin valmistautunut paremmin, en odottanut mitään vetävää juoniromaania kummempaa ja nautin lukemastani niin, että toistaiseksi kirja on Morton-suosikkini ja oikeastaan se on ylipäätään parhaimpia viihderomaaneja, joita olen lukenut. Kahteen aiempaan verrattuna Kaukaiset hetket on heikoin Mortonin kirja: Sillä jos viihderomaani ei vedä ensimmäisellä kolmellasadalla sivullaan, on jossain jotain vikaa. Onko vika sitten lukijassa vai romaanissa, siihen en tietenkään voi antaa vastausta. Sen verran kirjailijaan kuitenkin luotin, että jatkoin lukemista sinnikkäästi. Se kannattikin, sillä lopulta Kaukaiset hetket tarjosi juuri sitä, mitä Mortonilta voi odottaa.

Romantikkosieluinen lukija viehättyy tietenkin kirjan juonesta, mutta yhtä lailla romaanin yksityiskohdista. Onhan se aika ihastuttavaa, kun talolla on suonet ja niistä muodostuu kokonainen piilokäytävien verkosto; Tai miten kaksoset ovat kaksi puolikasta jotka muodostavat kokonaisuuden, toinen estää toista kehittymästä omaan suuntaansa. Keskeistä on myös kirjeiden rooli: kirjeet ovat pieniä aikamatkaajia, jotka ovat odottaneet löytämistään. Tunnelmakin on kohdallaan. Yö erilaista aikaa: kaikki on toisin kun maailma on musta. On kaatosadetta, tuulta ja rämiseviä ikkunaluukkuja - kaikki kartanotunnelmaisia salaisuuksia lupaillen. Paikoin voi melkein aistia Mortonin luultavina vaikutteina olleet klassikkoromaanit Humisevasta harjusta Rebekkaan, joskin Kaukaisten hetkien anti anti jää kertakäyttökirjallisuudeksi (missä ei tietenkään ole mitään vikaa).

Kaikki uskottavuus Mortonin romaanista puuttuu, mutta mitäpä siitä! Ylilyönnit voi lukea toisaalta lajityypin, toisaalta yllättävissä kohdissa vastaan tulevan raikkaan huumorin piikkiin. Ja vaikka romaanissa on sivuja turhankin runsaasti, jää osa kiinnostavista juoniaihioista paitsioon. Esimerkiksi  Edien äiti Meredith voisi olla kiinnostava hahmo, jota Morton olisi voinut hyödyntää enemmänkin Blythen perheen arvoitusta punoessaan.

Sujuvaa, mutta junnaavaa. Viihdettä, joka täyttää synkkiä salaisuuksia kaipaavan lukijan tarpeet, mutta vain osin. Julkaisuajankohtanaan syksyllä Mortonin romaani tarjoaa tunnelmaa yli 700 sivun verran: kartanogotiikkaa ja kaikenlaisia käänteitä tarjoavan sisarustarinan. Seuraksi kannattaa varata iso kannullinen teetä ja mielellään tuoreita skonsseja - toisaalta kirjan tyyliin eilispäiväisetkin sopinevat.

-
Kaukaisia hetkiä on esitelty blogeissa on jonkin verran, muun muassa Ulla, Maija ja Maria ovat kirjoittaneet kirjasta. Englanniksi sen on lukenut Norkku ja kuunnellut Karoliina.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa 
Tammi 1998
Kansi
205 sivua
Kotimainen romaani

He seisoivat lähellä toisiaan, Iiris ajatteli että Brigit voisi ottaa pappia kädestä, ja yritti katsoa tekikö Brigit niin, mutta ei hän nähnyt mitään. He olivat hiljaa, jokainen ajatteli pimeässä omia ajatuksiaan: pappi rukoilee, Brigit on rippituolissa, vieras mies pelkää tulevia uudistuksen vuosia ja ihmispaljoutta joka vie häneltä käytävähaudan rauhan. Iiris ajatteli, että papista ja Brigitistä oli tullut hänelle läheisiä niin kuin heille olisi ikivanhan haudan sisällä luvattu jotain yhteistä.

25-vuotias suomalainen Iiris muuttaa vuodeksi Irlantiin, jossa hän asuu vuokralaisena Brigit-nimisen lesken talossa ja kirjoittaa lehtijuttuja. Brigit ehdottaa Iirikselle sopimusta, jonka mukaan Iiris viettäisi sunnuntai-iltapäivisin teehetken Brigitin ja tämän ystävän, isä O'Connorin kanssa. Iiris huomaa, että Brigit ja pappi rakastavat toisiaan, mutteivät tietenkään voi toteuttaa rakkauttaan muuten kuin keskusteluyhteyden keinoin. Vuosia, uupumusta ja erilaisia menetyksiä myöhemmin iltapäiväisten teehetkien todistajana ollut Iiris palaa Irlantiin, pyhiinvaellusmatkalle.

Riitta Jalosen Todistaja Brigitin talossa on kirja, joka sopisi parhaiten luettavaksi syksyllä tai talvella. Toisaalta omalla kohdallani kirja on tietenkin hyvä juuri nyt, Irlannin-matkan jälkitunnelmissa. Kirja itse asiassa kulki mukanani vihreällä saarellakin, mutta luin sitten muuta ja aloittelin tätä vasta paluumatkalla. Syys- tai talvikirja Jalosen romaani kuitenkin olisi vielä vahvemmin, sillä kirjan tunnelma on harmaa kuin jatkuva sade ja kolea kuin irlantilaisittain rakennettu talo, mutta mukana on tietenkin myös kuulasta valoa ja lämpöä.

Huomaan usein toteavani, että pieni romaani on suurempi kuin pituutensa tai että luettu teos on niin kutsuttu pieni suuri kirja. Jalosen romaania voisin luonnehtia kestoaan hitaammaksi teokseksi. Se on sivumäärältään tiivis, tunnelmaltaan hidas, ja hidas se on myös kerronnallisesti. Vaikka vuodet vierivät, on tunnelma pysähtynyt, iirismäinen: päähenkilön tunnetilat ovat vaikeinakin hetkinä hyvin yksityisiä eikä lukija pääse lähelle Iiristä. Iiris on paitsi todistaja Brigitin talossa, myös omassa elämässään. Sivustakatsoja yksityisimpinäkin hetkinä, kuin tyhjäksi tauluksi pyrkien.

Tämä vaivaa minua. Yleensä tiedän heti, milloin pidän lukemastani kirjasta ja milloin en. Nyt en tiedä: Jalosen tekstiä on ilo lukea, romaanin lauseet ovat hiottuja ja kolmeen osaan jakautuvan romaanin kaari ehjä ja harkittu. Kirjassa on omanlaistaan kiehtovuutta eikä se päästä heti irti. Iiris jää kuitenkin vieraaksi, tekstikin jää etäälle - ehkä tarkoituksella. On harmaata, keväälläkin tuntuu kuin talvi voisi alkaa uudestaan. Luonto tietenkin peilaa ihmismieltä, sekä vaikeina että hyvinä hetkinä. Vastapainoa tuovatkin irlantilaismaisemat niin tihkusateessa kuin auringossakin, Wicklowissa Sugar Loaf, lännessä Brandon Headin korkea niemi, seitinohut usva ja tuuli, joka auttaa matkaajaa puhaltaessaan selän takaa.

Me emme olisi ihmisiä, jollei meillä olisi muistoja. Romaanin suurimmat vahvuudet ovat Jalosen tarkan ja hienon kielen sekä maisemakuvauksen lisäksi pohdinnat ihmisyydestä. Ihminen on kärsivä ja rakastava olento, ihminen kantaa sisällään toista ihmistä, mutta millaisia merkkejä kokemukset ihmisiin jättävät, millaisia kansia tuntemusten päälle? Roomalaiskatolilaisella uskonnolla on myös tärkeä roolinsa tietenkin isä O'Connorille ja pyhimyksen mukaan nimensä saaneelle Brigitille, mutta rukous vaikuttaa Iirikseenkin. Tulevaa ei kuitenkaan voi kukaan missään vaiheessa tietää.

Pohdiskeleva ote ja Irlannin jylhät maisemat jäävät kaihertamaan mieltä kansien sulkeuduttuakin. Jalosen romaani jättää kaipuun jonnekin - liekö maisemiin vaiko hiljaisuuteen ja tilaan ajatella?

Kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista. 

Näin. Kirjastolainsäädäntö turvaa (kunnallisten) kirjastojen toiminnan. Laki varmistaa kaikkien suomalaisten sivistyksellisiä perusoikeuksia, ja esimerkiksi jokaisessa suomalaisessa kunnassa on oltava kirjasto. 

Tämän lain noudattamista saattaa uhata nykyinen hallitusohjelma, jonka liite toteaa:  "Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita." Toivon, ettei tämä kohta huononna kirjastojen tärkeää roolia maassamme. Monen muun kirjabloggaajan tavoin haluankin tänään (ja muulloinkin, toki!) osoittaa tukeni kirjastoille ja ilmaista samalla kirjastorakkauteni. Kirjastot ovat nimittäin peruspalvelu: suomalainen kirjastolaitos on kaikille avoin, ilmainen, sisältöjä tarjoava ja maailman mittapuussakin erinomaisen toimiva. Siitä kannattaa pitää kiinni!

Kirjastot ovat minulle merkityksellisiä myös omakohtaisesti, totta kai. Monet lämpimät lapsuusmuistoni liittyvät kirjastoihin, koululaisena kävin kirjastossa useamman kerran viikossa, opiskeluaikaan kirjasto oli korvaamaton ja nytkin saan elantoni osin juuri kirjastosyistä. Voisin kirjoittaa pitkän ylistyksen kirjastoille, mutta teen sen nyt listana. Kirjastorakkautta aakkosissa!

A
Aamut. Opiskeluaikaan olin kesätöissä Joensuun pääkirjastossa. Aamut olivat ihania: rauhallisia ja ensimmäiset asiakkaat kävivät puolitutuiksi.

B
BTJ, totta kai. Kirjastot ovat yksi työantajani keskeisimmistä toimialoista.

C
Card, kort, kortti. Täytyy vähän veistellä kirjaimia, mutta kirjastokortti on kuin pieni taikakortti, jolla saa tarinoiden maailmaa auki entistäkin enemmän. Itse käytän eniten kahta kollaasissa näkyvää korttia, mutta minulla on kortteja muihinkin kirjastoihin. Muistan muuten vieläkin lapsuuteni pahvisen kirjastokortin lainaajanumeron. Muuten unohdan numerot helposti, joten tämä kertonee omaa jotain kirjaston vaikutuksesta elämässäni.

D
Dublinissa emme käyneet Trinity Collegen kirjastossa (ne jonot...), mutta kun (!) matkustan Irlantiin uudemman kerran, aion vierailla siellä. 

E
Erinomainen. Jos antaisin arvosanan suomalaisille kirjastopalveluille, niin kyllä se erinomaisen puolelle nousisi. 

F
Fiksuus karttuu kirjastossa.

G
Garpin maailma ja monet muut. Vaikka kirjastopalvelut kattavat monenlaiset vaatimukset ja vaikka kirjastot tarjoavat tilojaan vaikka mihin, on minulle tärkeintä, että saan kirjastoista kaipaamani aineiston. John Irving on ollut suosikkikirjailijoitani jo yli 20 vuoden ajan ja hänen Garpin maailmansa oli yksi ensimmäisistä teoksista, jotka tutustuttivat minut Keltaiseen kirjastoon. Muistan vieläkin, missä kohtaa Garpin maailma silloisen kotikpaikkakuntani Suonenjoen vanhassa kirjastossa sijaitsi.

H
Helmet-kirjastot. Pääkaupunkiseudun kirjastot yhdessä, toimiva, kätevä ja hyvä systeemi. Keväällä 2013 olin yhtenä kirjabloggaajana mukana Helmetin Tämä kirja muutti elämäni -kampanjassakin, vaikken tietenkään oikeasti istuskele lukemassa keskellä Helsingin rautatieasemaa. ;) Jonas Tana otti upeita kuvia monesta muustakin pääkaupunkiseudulla asuvasta bloggaajasta.

I
Iltaisin ehdin kirjastoon kaikkein varmimmin. Vaikka töiden jälkeen väsyttää, niin kirjastoreissulla saa uutta energiaa.

J
Joensuu. Kaupunki, jossa asuin toistakymmentä vuotta opiskelujen ja sittemmin työn vuoksi. Meillä oli mieheni, silloisen poikakaverini, kanssa lauantairutiini: kävimme aamupäivällä lukemassa lehtiä kirjastossa ja samalla toki lainasimme kirjoja ja levyjä. Kirjastosta oli hyvä jatkaa kohti viikonlopun muita rientoja, useimmiten kävelyä keskustassa ja illanviettoa ystävien kanssa. Sunnuntaina sitten luettiin!

K
Keravan kirjasto on suosikkikirjastojani ja yksi lähimmistä kirjastoistani. Se on kaunis, ajanmukainen, aineistotarjonnaltaan laadukas, sijainniltaan hyvä - ja selvästi hyvin johdettu kirjasto. Keravan kirjastossa on monenlaisia tapahtumiakin, kannattaa seurailla kirjaston Facebook-sivua!

L
Lumon kirjasto Korsossa on kotiani lähinnä oleva kirjasto. Ihan naapurikorttelissa ei sekään sijaitse, mutta muutaman kilometrin päässä. Lumo on toimiva, vireä, valoisa ja kaikin puolin hyvä lähikirjasto.

M
Monipuolisuus määrittää suomalaisia kirjastoja ja hyvä niin. Kirjastoissa on jotain jokaiselle, takuulla!

N
Nyt itse asiassa haluaisinkin kirjastoon, mutta ehdin sinne vasta lopummalla viikkoa. Lumoon vai Keravalle, siinäpä kysymys. Joskus käymme myös Tikkurilassa, jossa on loistava lastenosasto.

O
Opetus- ja kulttuuriministeriö määrittää Suomen kirjastopolitiikkaa, laatii lakeja ja strategioita. OKM:n sivuilta löytää monenlaista kiinnostavaa kirjastotietoa, muun muassa tilastoja ja erilaisia julkaisuja ja suosituksia.

P
Postaukset. Kirjabloggaajana olen kirjoitellut kirjastoista aiemminkin, esimerkiksi Turun ja Seinäjoen kirjastoista sekä kirjastoammatillisesta kirjallisuudesta. Enemmänkin voisin kirjastoista kirjoittaa.

Q
Queen, kuningatar Elizabeth on pääosassa Alan Bennettin mainiossa pienoisromaanissa Epätavallinen lukija. Kirja on melkoinen kunnianosoitus kirjastoille, suosittelen ihanaksi kirjaksi kaikille sellaista kaipaaville.

R
Rakkaus. Kohdallani on oikein puhua suoranaisesta kirjastorakkaudesta. Mieleni täyttää lämmin ailahdus aina, kun ajattelen kirjastoja. Näen joskus kirjastouniakin.

S
Suonenjoki. Suonenjoella minusta tuli kirjaston asiakas. Yksi varhaimmisista lapsuusmuistoistani on se, miten karkasin päivähoidosta kirjastoon. Halusin satutunnille. Satutunneilla kävinkin, sitten koululaisena lainaamassa kasoittain kirjoja ja lukiolaisena löysin jo muutamia nykyisiä suosikkikirjailijoitani, jo mainitsemani Irvingin lisäksi muun muassa Italo Calvinon, Mika Waltarin ja Jane Austenin tuotannon. Nytkin käyn mielelläni Suonenjoen kauniissa kirjastossa, jos vaan kotiseutumatkoillani ehdin.

T
Tampereen avoin yliopisto. Tampere ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki, mutta Moodlen mahdollistamana opiskelin informaatiotutkimusta äitiyslomani virkistykseksi joitakin vuosia sitten. Opinnoista oli minulle valtavasti hyötyä.

U
Ura onkin sopiva jatko Tampereen avoimelle yliopistolle. Kirjastot määrittävät paljon työuraanikin, sillä työssäni toimitan myös kirjastoammatillista kirjallisuutta.

VW
Valokuvaus, suosikkiharrastuksiani. Nyt uudet kirjastokuvat kuitenkin puuttuvat, kollaasissa on vanhempaa kirjastosatoa muun muassa Turun, Seinäjoen, Suonenjoen ja Keravan kirjastoista. Sain sentään otettua kasvoselfien Keravan kirjaston edessä viime viikolla.

X
Xerox, omaperäisesti. ;) Opiskeluaikaan kopioita tuli otettua kirjastossa, olisikohan yksi kopio maksanut 50 penniä? En muista enää. 

Y
Yliopiston kirjasto Joensuussa tuli tutuksi opiskeluaikaan ja työurani alkuvuosina. Olin siellä töissäkin, humanisti mikroneuvojana! Uskomatonta, kun nykyisiä tietokonetaitojani ajattelen, mutta niin vain olin.

Z
Zombeista on monenlaisia kirjoja. En muista, olenko lukenyt yhtään, mutta jos yhden lukisin, niin varmaankin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja zombit, kirjastostahan senkin saisi.

Å
Åbo, Turku. Turun pääkirjasto on niin kaunis!

Ä
Äitini ja isoäitinikin ovat olleet aina kirjastoihmisiä. Heitä kiitän isoin osin omasta kirjastorakkaudestani.

Ö
Öiseen kirjastoon en ole koskaan päässyt. Keravalla on toisinaan yökirjasto, kirjasto on auki myöhään ja kaikenlaista tapahtuu. Pitänee joskus kokea.


Mitä kirjasto merkitsee teille muille?

-
Kollaasin kuvat ovat minun ottamiani lukuun ottamatta Jonas Tanan ottamaa kuvaa alimmaisena oikealla.

Regina McBride: Ennen sarastusta

Regina McBride: Ennen sarastusta
Avain 2004*
The Nature of Water and Air 2001
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Ville Laihonen
351 sivua
Amerikkalainen, Irlantiin sijoittuva romaani

Äiti nosti maasta kiven, simpukankuoren tai jonkin meren tuoman hylkytavaran mutta pudotti sen saman tien. Hän seisoi hetken pää kumarassa kuin miettisi jotakin ja kosketti sitten rintaansa siitä kohtaa, missä tinasydän oli riippunut. Hän katsoi kotiin päin ja näki minut kaukana niityllä. Seisoimme tuokion ajan hievahtamatta tuulessa, joka raastoi tukkaa ja vaatteita.

Nuori Clodagh ei saa koskaan rauhaa menneeltään: ei äidiltään Agathalta, josta tiesi kovin vähän eikä kaksoissiskoltaan Marelta, joka tunsi Clodaghin kosketuksen unenkin läpi. Agatha piti taustansa salassa, mutta hänen huhuttiin olleen kiertolainen. Suvun mennyt seuraa Clodaghia minne hän ikinä meneekin, ja Clodagh näyttää kantavan sisimmässään samaa levottomuutta kuin äitinsä. Kiertolaisten leirissä asuva Angus tuntuukin olen lähempänä Clodaghia kuin kukaan muu. 

Meren pauhu ja kohina, Irlannin sumut ja sateet, hylkeet, kuolema, henkiolennot ja surumielinen, irtipäästämätön rakkaus. Maisema ja ihmiset muovatuvat miltei yhdeksi amerikkalaisen Regina McBriden romaanissa Ennen sarastusta, joka sijoittuu Irlannin tasaisemmalle itä- ja myrskyisämmälle länsirannikoille.

Luin kirjaa matkallani Irlannin itärannikolla, osin samoissa maisemissa joissa Clodagh elää, juuri Killineyn ja Brayn kivikkoisia rantoja katsellen. Lomakirjaksi Ennen sarastusta oli noissa maisemissa kuta kuinkin täydellinen. Irlantilaisuus, menneenä ja ihmiseen sisään rakennettuna, on nimittäin vahvasti läsnä: tavat, uskomukset ja sosiaaliset odotukset heräävät henkiin. McBriden romaani on täynnä vastinpareja: on mies ja nainen, äiti ja tytär tai tyttäret, on kansanuskomukset hyljenais-tarinoineen ja kristinusko nunnien pitämine kouluineen, on kuolleiden maailma ja läsnä oleva elävien arkinen maailma. On vakiintunutta elämää elävät, kunniallisiksi itsensä kokevat kansalaiset ja on levottomina nähdyt kiertolaiset. Clodagh on tietenkin tätä kaikkea. Lisäksi McBride kuvaa irlantilaista luontoa vivahteikkaasti: meri antaa ja ottaa. Sen kuljettamat sumu ja kosteus kietoutuvat lukijankin ympärille ja sitten, yllättäin, valo tunkeutuu kaikkialle ja mahdollistaa Clodaghin mielestä niin kiehtovien kiertolaisten tarkkailun.

Romaani kertoo myös rakkaustarinan, joka on kaikin tavoin yllättävä. Sitä voisi sanoa vähintäänkin ristiriitaiseksi ja samalla surulliseksi - sellaiseksi, jollaisia ei ehkä halua lukea, mutta joka on tässä tapauksessa kirjoitettu niin hyvin, että lukiessaan ottaa vastaan sen, mikä annetaan. Ja miten se annetaankin! Kielellä  - ja suomennoksella - joka vie mukanaan jonnekin toden ja myyttien rajalle paikkaan, jossa kerrotaan tarinoita hyljenaisista.

Ennen sarastusta on kaikkea muuta paitsi yhdentekevä läpiluku. Se kertoo tarinan, joka jää mieleen. Kyseessä on toki jonkinlainen aikuisten satu, muttei imelä tuhkimotarina tai yltiösuloinen hupsutteleva kertomus, vaan syvällä tunteella kerrottu vereslihainen tarina joka saa näkemään surun karttoja teekannussa ja kuulemaan tuulen jossain seinien takana.

--
Emsimmäisenä kuulin kirjasta Leenalta. Viimeksi siitä on blogannut Sara.

* Olen kertonut, etten tuo työkirjoja blogiini. Olen töissä Avaimessa, mutta Avain ei enää kustanna kaunokirjallisuutta eikä tätä yli kymmenen vuotta sitten suomennettua kirjaakaan saa enää mistään uutena. Joten ei tämä työkirjasta käy. ;)

Irlanti 2: Wicklow ja Bray

Hyvää runon ja suven päivää! Monissa blogeissa siteerataan tänään Eino Leinon herkkää ja aistivoimaista lyriikkaa ja hyvä niin. Minä pysyn kuvien välityksellä edelleen Irlannissa, mutta en nyt unohda runojakaan. 

Stream and sun at Glendalough
(kokoelmasta The Winding Stair 1933)

Through intricate motions ran
Stream and gliding sun
And all my heart seemed gay:
Some stupid thing that I had done
Made my attention stray.
Repentance keeps my heart impure;
But what am I that dare
Fancy that I can
Better conduct myself or have more
Sense than a common man?
What motion of the sun or stream
Or eyelid shot the gleam
That pierced my body through?
What made me live like these that seem
Self-born, born anew? 
- W. B. Yeats

Kirjakauppareissut ovat aina yksi lomamatkojeni suola enkä muista matkakohdetta, josta en olisi kirjaa ostanut. Irlannista ostin tietenkin irlantilaista kirjallisuutta. Kirjoja esittelen sitä mukaa kun niitä luen, mutta yksi ostokseni oli W. B. Yeatsin kokoelma Selected Poems, jonka otin mukaani retkelle Wicklowiin ja Glendaloughiin. Yeats on tänä vuonna erityisen ajankohtainen, sillä hänen syntymästään tuli tämän vuoden kesäkuussa kuluneeksi 150 vuotta. Lisäksi seudut, joilla perheeni kanssa lomamatka-aikaani vietin olivat varsin kirjallisia. Harmillisesti olimme reilut puolisen kuukautta myöhässä "lähikylämme" Dalkeyn kirjafestivaaleilta (jossa yksi suosikkinäyttelijäni Gabriel Byrne olisi puhunut Yeatsista!), mutta onneksi kirjallisuus ja runot elävät festivaalien ja merkkipäivien ylikin.

Menen nyt retkiasioidemme edelle, mutta Yeats kirjoitti ainakin yhden Glendaloughiin sijoittuvan runon, "Stream and sun at Glendaloughin". Ostamassani kokoelmassa kyseistä runoa ei ollut, mutta luontoaiheisia runoja niin, että esimerkiksi "Faerie Songin" säkeet Thousands of years / thousands of years kaikuivat päässäni, kun katselin Glendaloughin toista tuhatta vuotta vanhoja raunioita.

Glendaloughiin matkasimme Wicklown vuorien kautta. Koska matkustimme Irlannissa lasten kanssa, osallistuimme helppouden vuoksi opastetulle bussiretkelle. Wild Wicklow Tours olikin mainio valinta: bussikuski lauleli kaikenlaista pitkin matkaa ja Glendaloughissa jäi vajaat kaksi tuntia aikaa samoilla omin päin. Wiclown vuorilla pysähdykset olivat harmillisen lyhyitä, mutta onneksi maisemat huikaisivat ja mieli lepäsi. Lapsetkin jaksoivat bussimatkan ihmeellisen hyvin.

Wicklowssa ottamani kuvat ovat melko harmaita: vuorilla olikin pilvistä, joskin lämmintä. Dublinin etelärannikko sen sijaan oli helteinen koko matkamme ajan. En olisi ennakkoon uskonut, että poltan ihoni juuri Irlannissa! Dalkeysta ja Killineystä hieman etelään sijaitsevassa Brayssa pääsi viettämään oikeaa rantalomaa. Lasten iloksi kävimme ensin paikallisesssa Sealifessa, joka oli vaatimaton Linnanmäen vastaavaan verrattuna. Hait kuitenkin tekivät suuren vaikutuksen etenkin poikaani. Ihaninta oli kävellä rannoilla ja Brayn niemimaan suunnalla, kerätä reikäkiviä (joita ei olisi saanut ottaa rannalta, tämän huomasin vasta myöhemmin hotellilla, kun lueskelin tietoa Braysta - voi ei!) ja kirjanörtille ominaisesti bongata kirjastohenkeä kesken kävelyn.

Otin Irlannissa hurjan määrän kuvia. Säästän teidät nyt lopuilta, mutta jätän teidät vielä yhden kuvan verran Dun Laoghairen maisemiin sekä yleisiin tunnelmiin. Vihreä saari lumosi minut ensimmäisellä käyntikerralla ja lapsiperheen kohteenakin suosittelen Irlantia lämpimästi. Kuten edellisessä päivityksessäni kerron, en osaa sanoa Dublinista oikein mitään, mutta sen eteläpuolinen rannikko ainakin on kiehtova. Seuraavalla Irlannin-matkallani haluan käydä länsirannikkollakin. Tai etelässä - ja pohjoisessa! Sen tiedän, että Irlantiin aion vielä palata ja että haluan vielä iskustella Killiney Beachin rantakivillä.

Irlanti 1: Killiney ja Dalkey

Blogi on uinunut kesäistä unta viimeisen viikon ja heinäkuussa näitä unijaksoja saattaa tulla lisääkin. Ensimmäinen uinuminen johtui Irlannista, jossa lomailin perheeni kanssa vajaan viikon ajan. Jatkossa blogin kesäunet johtuvat kyllä enimmäkseen laiskuudesta ja tiiliskivistä, joita nyt luen, mutta kyllä tänne heinäkuussakin ainakin muutama kirjajuttu mahtuu.

Nyt kuitenkin tuulisena ja vihreänä saarena tunnettuun maahan. Matkamme voisi tälläkin kertaa otsikoida perhelomailun alle, sillä matkaseurueemme koostui 7- ja 9-vuotiaista lapsista, miehestäni ja minusta. Olemme enemmän kaupunki- ja luonto- kuin rantalomailijoita: ajatus rantalomista on minulle pieni kauhistuskin, sillä palan helposti ja pelkään, että uima-allaslomilla seuraisin lasteni menoa sydän kurkussa. Kyllä minulla toki rantalomakokemustakin on. ;) Tämän kesän kohteeksemme valikoitui Dublin oikeastaan kahdesta syystä: Ensiksikin sekä mieheni että minä rakastamme Isoa-Britanniaa matkakohteena, mutta kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt Irlannissa, joten totta kai halusimme sinnekin. Toiseksi tänä kesänä sekä Finnairilla että Norwegianilla on suoria lentoja Dubliniin, joten matkustaminen (etenkin lasten kanssa) sujui helposti ja nopeasti. 

Dublin ja Dublin... Emme oikeastaan olleet Irlannin pääkaupungissa kuin yhden (kirja- ja lelu)ostospäivän ajan. Sen sijaan Dublinin eteläpuoleinen rannikko tuli tutummaksi. Majoituimme Dalkeyn ja Killineyn kylien välissä sijaitsevaan Fitzpatrick Castle -hotelliin. Hotellirakennuksen sijainti ja värikäs historia houkutteli meitä, olihan kyseessä oikea pieni linna, joka oli rakennettu jo 1740-luvulla ja joka oli vuosien saatossa ollut muun muassa IRA:n ja Irlannin hallituksen hallussa. Hotelliksi rakennus oli laajennettu 1970-luvulla. Hotellilla oli puolensa, sillä sen sijainti Killiney Hillillä oli upea ja se henki vanhan maailman charmia. Palvelukin oli hyvää (ja yleinen naistenvessa niin komea, että siitäkin oli napattava kuva). Toisaalta huoneiden remontointi oli kesken ja meidänkin perhehuoneemme oli tasoltaan aika keskinkertainen, joskin ikkunasta avautuva näkymä Dun Laoghaireen oli upea.

Hotellin sijainti Dalkeyn ja Killineyn välissä oli meille täysosuma. Dalkeyssa kävimme pikkuostoksilla ja syömässäkin. Kuinka ihastuttava kylä, jossa irlantilainen tunnelma yhdistyi välimerelliseen. Killiney puolestaan on rikkaiden asuttamaa seutua ja pienenä julkkisbongailuna ohitimme kävelyillämme muun muassa Bonon ja Enyan kotiportit. Killineyn puolella sekä Killiney Hill että etenkin kivikkoinen ranta lumosivat meidät niin, että ainakin minä olisin voinut viettää koko lomani niissä maisemissa. Kaunista, rauhallista, rentouttavaa: kukkulalta avautuivat komeat maisemat niin Dalkey Islandille, Howthiin kuin Wicklownkin suuntaan (pienenä varjopuolena olivat pensaspalot: Irlannissakin oli kova helle ja sen myötä kuivuutta, minkä luulen olevan aika poikkeuksellista sateistaan tunnetulla seudulla). Rannalla taas oli lasten iloksi kahlailua aalloissa ja simpukoiden etsintää. 

Nämä maisemat veivät kyllä sydämeni! Matkamme Irlannissa jatkuu vielä toisessa postauksessa lähipäivien aikana. Ja Irlannissa luetuista kirjoistakin koetan ehtiä kirjoittaa.