Avain 2004*
The Nature of Water and Air 2001
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Ville Laihonen
351 sivua
Amerikkalainen, Irlantiin sijoittuva romaani
Äiti nosti maasta kiven, simpukankuoren tai jonkin meren tuoman hylkytavaran mutta pudotti sen saman tien. Hän seisoi hetken pää kumarassa kuin miettisi jotakin ja kosketti sitten rintaansa siitä kohtaa, missä tinasydän oli riippunut. Hän katsoi kotiin päin ja näki minut kaukana niityllä. Seisoimme tuokion ajan hievahtamatta tuulessa, joka raastoi tukkaa ja vaatteita.
Nuori Clodagh ei saa koskaan rauhaa menneeltään: ei äidiltään Agathalta, josta tiesi kovin vähän eikä kaksoissiskoltaan Marelta, joka tunsi Clodaghin kosketuksen unenkin läpi. Agatha piti taustansa salassa, mutta hänen huhuttiin olleen kiertolainen. Suvun mennyt seuraa Clodaghia minne hän ikinä meneekin, ja Clodagh näyttää kantavan sisimmässään samaa levottomuutta kuin äitinsä. Kiertolaisten leirissä asuva Angus tuntuukin olen lähempänä Clodaghia kuin kukaan muu.
Meren pauhu ja kohina, Irlannin sumut ja sateet, hylkeet, kuolema, henkiolennot ja surumielinen, irtipäästämätön rakkaus. Maisema ja ihmiset muovatuvat miltei yhdeksi amerikkalaisen Regina McBriden romaanissa Ennen sarastusta, joka sijoittuu Irlannin tasaisemmalle itä- ja myrskyisämmälle länsirannikoille.
Luin kirjaa matkallani Irlannin itärannikolla, osin samoissa maisemissa joissa Clodagh elää, juuri Killineyn ja Brayn kivikkoisia rantoja katsellen. Lomakirjaksi Ennen sarastusta oli noissa maisemissa kuta kuinkin täydellinen. Irlantilaisuus, menneenä ja ihmiseen sisään rakennettuna, on nimittäin vahvasti läsnä: tavat, uskomukset ja sosiaaliset odotukset heräävät henkiin. McBriden romaani on täynnä vastinpareja: on mies ja nainen, äiti ja tytär tai tyttäret, on kansanuskomukset hyljenais-tarinoineen ja kristinusko nunnien pitämine kouluineen, on kuolleiden maailma ja läsnä oleva elävien arkinen maailma. On vakiintunutta elämää elävät, kunniallisiksi itsensä kokevat kansalaiset ja on levottomina nähdyt kiertolaiset. Clodagh on tietenkin tätä kaikkea. Lisäksi McBride kuvaa irlantilaista luontoa vivahteikkaasti: meri antaa ja ottaa. Sen kuljettamat sumu ja kosteus kietoutuvat lukijankin ympärille ja sitten, yllättäin, valo tunkeutuu kaikkialle ja mahdollistaa Clodaghin mielestä niin kiehtovien kiertolaisten tarkkailun.
Romaani kertoo myös rakkaustarinan, joka on kaikin tavoin yllättävä. Sitä voisi sanoa vähintäänkin ristiriitaiseksi ja samalla surulliseksi - sellaiseksi, jollaisia ei ehkä halua lukea, mutta joka on tässä tapauksessa kirjoitettu niin hyvin, että lukiessaan ottaa vastaan sen, mikä annetaan. Ja miten se annetaankin! Kielellä - ja suomennoksella - joka vie mukanaan jonnekin toden ja myyttien rajalle paikkaan, jossa kerrotaan tarinoita hyljenaisista.
Ennen sarastusta on kaikkea muuta paitsi yhdentekevä läpiluku. Se kertoo tarinan, joka jää mieleen. Kyseessä on toki jonkinlainen aikuisten satu, muttei imelä tuhkimotarina tai yltiösuloinen hupsutteleva kertomus, vaan syvällä tunteella kerrottu vereslihainen tarina joka saa näkemään surun karttoja teekannussa ja kuulemaan tuulen jossain seinien takana.
--
Emsimmäisenä kuulin kirjasta Leenalta. Viimeksi siitä on blogannut Sara.
* Olen kertonut, etten tuo työkirjoja blogiini. Olen töissä Avaimessa, mutta Avain ei enää kustanna kaunokirjallisuutta eikä tätä yli kymmenen vuotta sitten suomennettua kirjaakaan saa enää mistään uutena. Joten ei tämä työkirjasta käy. ;)
