Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa. Kummitustarinoita mailta ja meriltä.
Kuvitus: Suvi Kari
Kustantaja: Haamu 2014
Sivuja: 82
Kotimainen tietokirja
"En usko kummituksiin, mutta pelkään niitä."
(edit. Kirjassa on kartta sisäkansissa. Lisätietoa kartasta täällä.)
Mark Twainin kuulu lausahdus aloittaa Tiina Hietikko-Hautalan teoksen Aaveiden Pohjanmaa, jossa kuljetaan kummitustarinoiden jäljillä. Ja totta, kukapa ei olisi jossain vaiheessa elämäänsä viehättynyt kummitustarinoista: Niiden kertomisesta lapsena pimeässä huoneessa kavereiden kanssa tai, kuten nykyisin, kiertävinä ja pelottavina WhatsApp-viesteinä. Omista kummitusjuttumuistoistani olen kertonut varmasti ainakin yhden koiran ja peilissä ilmestyvän pirun verran. Tarinaperinne ei ole kadoksissa aikuisiltakaan ja monenlaiset kummituskävelyt ovat suosittuja yhtä lailla Helsingissä kuin vaikkapa Lontoossakin.
Aaveiden Pohjanmaassa mennään Pietarsaaren arvokkaaseen ja kauniiseen miljööseen, naapurissa Kokkolassa tavataan majakan onneton neito ja toisaalla kalamiehen sielu on kovin rauhaton. Seinäjoen vanhassa teatterissakin voi tapahtua kummia. Entä kuka on sukua Runebergille? Joku voisi ihmetellä, mitä pääkaupunkiseutulaistunut savolainen saa irti pohjalaisista aaveista. Ensiksikin tarinaperinne on aina kiehtonut minua niin opiskelutaustani kuin huvinkin vuoksi. Toiseksi osa kirjan paikoista on tuttuja: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla, mummoni taas oli kotoisin Keskipohjanmaan rannikolta ja sieltä olen kuullut yhdestä omaan sukuunikin liittyvästä kummituksesta.
Hietikko-Hautalan teos on viehättävä sekoitus perinnetietokirjaa, matkaopasta, paikallisjuttuja ja mukavaa tarinointia.Kirja on sujuvaa luettavaa. Hietikko-Hautala käy läpi tarinoita ja niiden taustoja ja antaa kokonaisuudelle kirjan nimen mukaisen aavemaisen sävyn. Entiset ja nykyiset asukkaat, paikallishistoria ja kännykät kohtaavat. Pelottava kirja ei kuitenkaan ole, mutta Mark Twainin lause kummittelee (!) toki koko ajan mielessä.
Pienen kirjan lukee ilokseen ja teoksen huonoin puoli on se, että se on liian lyhyt. Aavetarinoita Pohjanmaalla varmasti riittää ja ainakin minä olisin lukenut vielä toisenkin mokoman. Suvi Karin tyylitellyt kuvat tuovat kirjaan aavemaisuutta. Selkeämpi kartta olisi ollut hauska lisä, mutta tällaisenaankin kirjan avulla voisi lähteä melko helposti pohjalaisten kummitusten jäljille. Aika houkutteleva ajatus!
Kirjaan liittyy läheisesti Aaveballadeja-levy, jota kuuntelen ensimmäistä kertaa tätä kirjoittaessani. Tunnelma levyllä vaihtelee rauhallisesta blueshenkisen rytmikkääseen. Levy kuulostaa syksyiseltä. Se on jotenkin tähtikirkas ja lämminkin. Luulen, ettei tämä kuuntelukerta jää ainoaksi.
P.S. Kummitusteema jatkuu huomennakin erään lastenkirjan muodossa.
