Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet
WSOY 2024
Chevreuse 2021
Suomentanut Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu Martti Ruokonen
170 sivua
Arvostelukappale kustantamosta
Ranskalainen romaani

Sama päti muistonpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Sanotaan, että Patrick Modiano kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa aina uudelleen ja uudelleen. No, se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta tiettyjä teemoja on (luultavasti, en tiedä, olen lukenut muutaman teoksen) läsnä hänen koko tuotannossaan: muistot, etsiminen ja eksyttäminen, yritys tavoittaa jotain ollutta, paikat, tekstin kauneus. Mutta eikö monen muunkin kirjailijan tuotannosta löydy kaikuja kyseisen tekijän muista kirjoista? Ja kaikki ne kirjat ovat omanlaisiaan, upeita.

Minun lukijamieleni kaipaa toisinaan näitä pieniä romaaneja, jollaisia kirjallisuuden Nobelin vuonna 2014 saanut Modiano kirjoittaa.

Chevreusen vuodet -romaanissa Jean Bosmans palaa menneisyyteensä, joka on kuin hämärien ja levottomien muistojen labyrintti. Muistot kuljettavat hänet kauas niin ajallisesti kuin osin paikkojenkin osalta. Lapsuuden oudot tapahtumat, menneen ja nykyisyyden kohtaamiset sekä epämääräinen vaaran ja melankolian tunne ovat kuin johtolankoja tai langanpätkiä johonkin vaikeasti hahmotettavaan.

Myös lukijalle langanpätkät voivat olla eksyttäviä. Bosmans sukeltaa toisinaan vuosikymmenten, joskus 15 vuoden taakse. Iäkääntynyt ihminen muistelee aikaa, jolloin oli parikymppinen, joka taas koettaa muistoissaan saavuttaa jotain lapsuudestaan. Lapsuus- ja nuoruusvuosissa on juurettomuutta, uhkaa ja paljon kadotettua, jota Bosmans koettaa tavoittaa hakeutumalla noiden vuosien paikkoihin. Tärkeäksi väyläksi menneisyyden käsittelyssä nousee kirjoittaminen.

Lukija ei kuitenkaan eksy, pikemminkin lukee lumoutuneena (ja myös hämmentyneenä) romaania, jossa unenomaisuus ja tarkka paikkojen kuvailu elävät rinnakkain arvoituksen tai suoranaisen mysteerin kanssa. Kolme eri aikakerrostumaa harhailevat – kuten muistot tekevät – ja joistakin kerroksista, kuten itse romaanin dimensioista, saa irti enemmän, jostain enemmän.

Miten kiehtovaa: muistoja muistoista! Mikä viehko, osin kuin (muistin) hämärästä ja jostain seepian sävyisestä suodattava romaani.

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla

WSOY 2015

Pour que tu ne te perdes pas dans le quartier 2014

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Martti Ruokonen

136 sivua

Ranskalainen romaani

Hän istahti penkille ja otti osoitekirjan taskustaan. Valmistautui repimään sen ja pudottamaan palasen penkin vierustan muoviseen roskalaatikkoon. Hän kuitenkin empi. Ei, hän tekisi sen hetken kuluttua kotona, kaikessa rauhassa. Hän lehteili kirjasta hajamielisesti. Puhelinnumeroissa ei ollut yhtä ainutta, johon hän olisi halunnut soittaa. Ja toisaalta, niissä puuttuvissa parissa kolmessa numerossa, joilla oli ollut hänelle merkitystä ja jotka hän yhä osasi ulkoa, ei enää vastattaisi.

Jean Daragne -niminen kirjailija on kadottanut osoitekirjansa vuosia sitten ja vaikka hän toisinaan pohtii kirjasessa olevia nimiä, ei hän koe kaipaavansa kirjaa. Muistikirja kuitenkin löytyy ja sen löytäjä soittaa Daragnelle. Käy ilmi, että Daragnen esikoisromaanissa on henkilö, jolla on sama nimi kuin osoitekirjan todellisella henkilöllä. Daragne ei kuitenkaan muista kyseistä henkilöä: onko hän unohtanut sen vai eikö haluakaan muistaa? Erinäiset paperit, valokuvat ja kohtaamiset johdattavat Daragnen nykyisyyden ja menneisyyden rajamaille.

Olen kuullut puhuttavan siitä, miten joku kirjailija tuntuu ikään kuin kirjoittavan aina samaa romaania uudelleen ja uudelleen. Patrick Modianon kohdalla, ainakin muutaman lukemani romaanin perusteella, väite tuntuu pitävän paikkansa. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on tuttua Modianoa, eksyttäähän se – nimestään huolimatta tai ehkä juuri sen mukaisesti – lukijansa kirjailijan tuotannolle uskolliseen tapaan. Pienen romaanin kehystarina kuljettaa muistin ja muistamisen, arvoituksen ja ehkä oman itsenkin äärelle. Modiano kirjoittaa niukasti, mutta lataa rivien välit merkityksillä.

Mitä kirjassa tapahtuu ei ole niin tärkeää kuin se, millaisen tunnelman kokonaisuus lukiajssa herättää – näin käy ainakin omalla kohdallani Modianon lukijana. Modiano vastaa tarpeeseeni lukea jotain sellaista, joka on samalla kertaa hämärää ja ilmavaa. Jotain, joka hämää, muttei jätä tyhjää oloa; jotain, mitä lukee vain siksi, että nauttii tekstistä. Ja miksei nauttisi, kun pääsee kulkemaan romantikon Pariisissa, Pigalleen ja Moulin-Rougelle, istahtamaan kahvilassa Boulevard Haussmanilla. On myös terassin sammutetut neonvalot, sohvan selkänojalle jätetty musta pääskysmekko, ja Pariisin ulkopuolella syksyn, lehtien ja kostean mullan tuoksu – muistojen tuoksu. Ah.

Modiano aloittaa romaaninsa sanoin TUSKIN MITÄÄN. Kuin hyönteisenpisto, joka tuntuu ensin hyvin kevyeltä. Kuten saatte arvata, sellainen on aluksi myös Modinon romaani: löytynyt muistikirja, miten pientä ja vähäpätöistä, mutta samalla koko ajan kasvavaa. Modiano osaakin olla paitsi romanttinen, myös ivallinen, melkein kuin härnäävä hyttynen. Modianon romaanin on kaunis, muttei välttämättä kovin lempeä. Jotta et eksyisi näillä kulmilla on monikerroksinen romaani. Luulen, että uudelleenluenta tekisi hyvää, sillä loppujen lopuksi romaanista saa irti yllättävän vähän, vaikka lukeminen onkin miellyttävää, jonkinlaista älykästä fiiliskirjallisuutta.

Sen verran Että et eksyisi näillä kulmilla mieltäni vaivaa, että koen lukemisen jälkeen olevani jonkinlainen tyytyväinen eksyjä. Romaanin tunnelma ja lauseet - hyvä käännös - kannattavat silloinkin, kun rivien väliset merkitykset hämärtyvät ja lukukokemus muuttuu taas yhdeksi uudeksi muistoksi kansien välissä.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli
Kustantaja: WSOY 1985
Alkuteos: Quartier perdu 1984
Suomennos: Jorma Kapari
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 171
Ranskalainen romaani

[--] Kynttilä paloi jatkuvasti ja mietin olisiko se sammutettava. Ilmavirta toi yhdestä lasiovista Pariisin hälyn. Ulkona puutarhan rauta-aidan takana oli place de l'Alma ja kahvilan terassi jolla olin odottanut kuljeskeltuani summamutikassa koko iltapäivän. Minä sulauduin yhdeksi kaupungin kanssa, olin puiden lehvistö, sateen heijastukset jalkakäytävällä, äänten sorina, pölyhiukkanen katujen miljoonien pölyhiukkasten joukossa.

Kadonneen korttelin päähenkilö Ambroise Guise on englantilainen kirjailija, mutta hän on myös ranskalainen Jean Dekker - tai oli ainakin nuoruudessaan. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän palaa Pariisiin, nuoruutensa maisemiin. Hänen on määrä tavata japanilainen kustantajansa ja jatkaa sen jälkeen lomanviettoon vaimonsa ja lastensa luo. Menneisyys kuitenkin ottaa ylivallan Dekkerin matkasta: arvoitus tai mysteeri pitää hänet Pariisissa, kaupungin kaduilla, itsemurhan tehneen lakimies Rocroyn asunnossa. Dekker saa viestejä menneisyydestä. Jossain on Seine kaikkine heijastuksineen, jostain kuuluu saksofin vaimea ääni: Portugalin huhtikuu. Kysymyksiä tuntuu olevan enemmän kuin vastauksia, kun mennyt kietoutuu yhtä tiiviimmin Dekkerin ympärille.

Patrick Modiano. Kun tuorein kirjallisuuden Nobelin voittaja julkistettiin, hänen nimensä kuulosti oudosti tutulta. Pienen googlettelun jälkeen löysin syyn tälle tuttuudelle. Joel Haahtela kirjoittaa komeasti Modianosta. Hän kirjoittaa, miten kirjailija kirjoittaa yhtä ja samaa kirjaa vuodesta toiseen sekä siitä, kuinka Modianon jäljillä on mukava liikkua: On mukavaa kävellä Montmartren mäkisiä katuja ja miettiä mikä valaistuista ikkunoista on Modianon, minkä verhon taakse hänen kumarainen hahmonsa piiloutuu. Ja välillä tuntuu, että siinä hän jo onkin, ilmiselvästi, Abbesses´n metroaseman kulmilla. Hän on tuo yksinäinen hahmo, joka seisoo kädet taskussa ja ihmisiä vältellen, savuketta hiljakseen poltellen.

Onkin todettava, että siinä, missä Modiano on pariisilainen kirjailija, on Kadonnut korttelikin hyvin pariisilainen romaani. Se on kirja, jota olisin kaivannut muutaman vuoden takaiselle (ja toistaiseksi ainoalle) Pariisin-matkalleni. Tuntuu, että minun olisi pitänyt lukea Modianoa Pariisissa, jonne otin mukaan varsin yhdentekeviä romaaneja.

Modianon Pariisi on kaunis ja unenomainen, ehkä hieman painostavakin.On lyhtyjä holvikaarten alla, heijastumia lammikoista. Kaupunki herää aistivoimaisena, mutta nykylukijalle kaupunki valottuu kaksinkertaisesti menneenä: Jean Dekkerin muistojen kaupunkina ja kirjoitusajankohdan, 1980-luvun kaupunkina. On transistoriradio, paperikaupat, savukkeet ja pahvimukeista juotu Coca-Cola. Modianon Pariisiin ei voi enää päästä, mutta kaupungin vuoroin helteiset, vuoroin sateiset kadut ja niiden tuomat aistimukset heräävät eloon. On kuin kulkisi kartalla kirjan sivuilla: tuolla on hotelli Rue de Castiglionella, tuolla Boulevard Haussmann, tuolla Rue de Courcelles.

Kadonnut kortteli on romaani useista erilaisista maailmoista, jotka elävät limittäin: on Ranska ja Englanti, on todellisen ja fiktiivisen kirjailijan maailmat ja nyt päähenkilön ja lukijan mielissä henkiin heräävä mennyt maailma, on salaisuuksien ja arjen maailmat. Kadonneen korttelin tarina on suurempi kuin romaanin pieni koko, teos on samalla kertaa intiimi ja jännittävä. Modiano kirjoittaa vähäeleisesti ja taitavasti, kikkailematta. Hän punoo tunnelman niin tiiviiksi osaksi juonta, että se on kuin yksi päähenkilöistä Jean Dekkerin ja Pariisin ohella. Dekkarimaisuus ja identieettikysymykset lomittuvat tyylikkääksi kokonaisuudeksi.

Ja kyllä, olen edelleen sitä mieltä, että minun olisi pitänyt lukea Kadonnut kortteli Pariisissa. Kunpa olisikin! Olisin kävellyt Pigallen ja Montmartren kujilla, katsellut valoa ja varjoja, ihan turistimaisesti ja kaupunkia tuntemattomana, mutta tunnelman kenties täydellisemmin tavoittaneena. Tällaisenaankin Modianon romaani oli juuri oikeanlainen ja hyvä: bussissa matkalla töihin ja takaisin, tihkusateisena syysaamuna ja -iltapäivänä.

--

Myös Ulla on kirjoittanut mm. Kadonneesta korttelista.