Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
Ulkoasu M-L Muukka
377 sivua
Kotimainen romaani

Saaren yllä lepäsi sumuinen autius, pystysuora, tyhjä tila. Eikä se täyttyisi, vaikka saareen tuotaisiin lisää raskasmielisiä naisia, ahdettuja matkalaukkuja, painavia salaisuuksia, tiheää, pimeää mennyttä, pudonneita ja putoavia peilejä.

Sumu kietoo maiseman ja saaren sisälleen. Saari on kaukana kaikesta: mantereesta, ihmisistä, mielestä. Se näyttäytyy ja piiloutuu, sen yli lintuparvet matkaavat. Saaren nimi on Tiiralinna ja sen kallioilla on miesten nimet. Kuitenkin, tietenkin, sinne päätyvät naiset, nimenomaan naiset, jotka eivät arkiseen yhteisöönsä mahdu.

Katja Kaukosen kaikissa teoksissa on ihmeellinen, tiheä ja taianomainen tunnelma, niin tässä hänen uusimmassaankin, jonka nimikin kantaa maagisuutta: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan. Romaanin kehystarina toimii ikään kuin peilinä Seilin saarelle, josta on kirjoitettu niin tutkimuksia, artikkeleita kuin kaunokirjallisuuttakin. Sadan vuoden takainen Tiiralinna on kuin Seilin oikukkaampi sisar, sen rinnakkaistodellisuus.

Saarta, jonne linnut lentävät kuolemaan luonnehditaan teoksen takatekstissä yhteisöromaaniksi. Sellainen kirja onkin: monesta henkilöstä kertova, moniääninen. Naiset, kuten Satu-nimisen sivupersoonansa kanssa elävä Saga tai fiksu mutta jotenkin liikaa oleva reposaarelainen Taimi, tuodaan saarelle parantumaan. Hoitomuoto on uudenlainen, naiset voivat aloittaa kaiken alusta, luoda uudenlaisen elämän. Potilaita ennen saarelle ovat saapuneet jo kutsumusammatissaan toimiva ylihoitaja Linnea ja emäntä Alli, joka haaveilee muutosta Australiaan. Miehiä saarelle ei juuri päädy pappi Joelia lukuun ottamatta. Toki siellä käväisee lääkäreitä, mutta saaren väki on omillaan. Kuvitelmat ja totuus, mitä ne ikinä ovatkaan, sekoittuvat.

Kauniisti, arvoituksellisesti ja toistoa sekä ennakointia tehokeinoina käyttäen Kaukonen kirjoittaa saarelaisista ja linnuista, joiden matka katkeaa saaren kallioihin. Pelkkää toden ja kuvitelman maagista rajankäyntiä romaani ei kuitenkaan ole. Se ottaa kantaa naisten kohteluun ja siihen, mikä on katsottu normaaliksi tai hyväksytyksi, mikä arveluttavaksi tai vääränlaiseksi – mikä on ihmisyyden mitta tai ydin.

Kaukosen romaani oli minulle, lukijalle, kuin Tiiralinna. Luettu kietoi sisäänsä, mutta hetkittäin se katosi kuin jonnekin sumuun ja velloi ympärilläni kuin meren aallot ennen kuin lintujen huuto osoitti taas suunnan. Kuinka kaunis ja tunnelmaltaan lempeän omituinen romaani.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja
WSOY 2017
Kansi Martti Ruokonen
357 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen, Puolaan sijoittuva romaani

Toistaiseksi elimme vain pikku harmien, arkisten huolien ja kinan keskellä. Minun työni oli nyt pitää talo kunnossa, tarjota edes se suoja näille ihmisilleni, kulkea lumikatulaisteni rinnalla ja kasvaa osaksi heidän elämäänsä. Pelkkä utelias muistiin kirjaaminen syvenisi ymmärrykseksi, niin toivoin. Olin saanut jo kiinni joistakin arjen rutiineista ja nukuin hyvin unia näkemättä. Alitajunta teki tilaa tuleville valveajan kauhuille.

Hieman sekava, mutta kaikin puolin tyypillinen puolalainen Gwiazdan kaupunki saa uuden asukkaan, kun salaperäinen Bajek asettautuu Lumikadulle. On kevätyö ja kaupunki lepää, mikä on onni. Kaupunki ikään kuin kerää voimia siihen, mitä tuleman pitää. Lumikadulla murheet ovat suuria, mutta kulmilla asuva väki osaa myös iloita rehevästi. Asukkaiden joukossa ovat rakastavaiset Lilka ja Marek, teatterilainen Bruno, pikkuruinen Pawel ja leipomon Olga. Vuodet 1930- ja 40-lukujen taitteessa ovat kaikkea muuta kuin helppoja: saksalaiset sotilaat saapuvat maahan, Puola – kuten koko maailma – on kovilla. Miten jatkaa elämää Lumikadulla?

Katja Kaukonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan. Kaukosen esikoisromaani Odelma kuuluu edelleen suurimpien blogiaikaisten suosikkieni joukkoon. Odelman omintakeisuutta jaksan alati ihailla. Vuonna 2014 ilmestynyt Kohina lumosi sekin. On siis selvää, että Lumikadun kertoja kiinnosti minua siitä saakka, kun kirjan ilmestymisestä kuulin.

Lumikadun kertoja vahvistaa jo vahvaksi muodostunutta käsitystäni siitä, että Kaukonen taitaa tunnelmat, kielen vivahteet ja omaperäisen kerrontatavan. Tällä kertaa kokonaisuus jäi kuitenkin aavistuksen vieraaksi: ehkä syy on kaiken kauneudessa. Kauneuden rakastajallekin, ainakin minulle, kokonaisuus on jopa liian kaunis. Lempeä melankolia ylittää sodan tunnelmat, mikä on tietenkin yksi kerronnallinen ratkaisu ja tapa käsitellä sodan aikakautta. Kauneus kuitenkin romantisoi sota-aikaa. Kauhea on olemassa, mutta suodattuneena uusien päivien taakse, kutsuttakoot tätä vaikka selviytymiskeinoksi. Kauneuden pumpulisuuden takana on toki tummia sävyjä, pelkoja ja menetyksiä. Tärkeää on myös se, mitä voimakkaimmaksi viestiksi nousee ihmisyyden arvostaminen.

Kaukonen luo Lumikatunsa ja sen henkilöt taidolla, mutta silti myös henkilöhahmot jäävät etäisiksi, Bajekin tarkkailun kohteiksi. Entä Bajek itse? Onko hän talonmies, satunnainen kulkija, enkelin kaltainen lähetti vai ihmeellinen näkijä? Kaiken kertojana Bajek on eräänlainen sidos lumikatulaisten ja muun maailman välillä. Hänen kertojanäänensä tuo romaaniin viehätystä ja lämpöä.

Lumikadun kertojan luvut ovat lyhyitä, mikä jaksottaa lukemista näppärästi sikäli, että bussimatkan aikanakin ehtii lukea useamman luvun. Lukujen lyhyyden vuoksi saatoin jättää romaanin kesken juuri silloin kun oli aika jäädä pysäkillä pois, mutta lukutauoilla mieleni ei kaivannut Lumikadulle, en jäänyt ikävöimään Gwiazdan asukkaita, en elänyt heidän iloissaan tai suruissaan. Voi toki ajatella, että lyhyissä luvuissa määrittyy elämän hauraus: näissä satunnaisen merkityksettömissä hetkissä saattoi olla heidän loppuelämänsä. Elämä koostuu palasista, jotka sovittuvat yhteen muiden ihmisten, ja kokonaisen maailman, kanssa.

Vaikka Lumikadun kertoja pitää sisällään monia hienoja ja taidolla kirjoitettuja kohtauksia, en saanut lopulta romaanista irti kovinkaan paljoa. Vahvan tunnelman, toki, kaunista kieltä, kiehtovia henkilöitä, mutta nimenomaan tunnelmapaloina, pieninä kuvan kaltaisina hetkinä, en mitenkään muuten. Sanon suoraan, että olisin halunnut pitää romaanista niin paljon enemmän kuin mitä siitä lopulta pidin. Ehkä lukuhetki oli väärä, ehkä Bajekin hieman maaginen, enkelimäinen hahmo ei puhutellut minua. Kohautan hartioitani (mielikuvieni) puolalaisittain: tällaista lukeminen joskus on.

Kokonaisuus on tunnelmaltaan kuin seepian sävyistä fragmentaarista unta. Lumikadun kertojassa on jotain yleiseurooppalaista, jotain sellaista, joka toimisi hienosti elokuvana. Ohjaajaksi sopisi hyvin Kieslowskin melankoliaa ja toisaalta Jeunet’in omintakeista vinksahtanuutta kantava taituri, kokonaisuuden voisi suodattaa samanlaisella ruskeaan vivahtavalla sävyllä kuin Veronikan kaksoiselämässä tai Ameliessa Voin jo kuvitella miten kaihoisa posetiivi soittaa juuri silloin kun pieni lintu lentää yli nokassaan lasinpalanen. 

Tuon elokuvan katsoisin! 

Katja Kaukonen: Kohina

Katja Kaukonen: Kohina
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 215
Kotimainen romaani

Sateen meditatiivinen ropina. Nostin tuolin uunin eteen, lämmittelin ja olin levollinen, liki onnellinen. Minulla oli jalassa villasukat ja hyvin istuvat maihinnousukengät. Ne pitivät jalkani kuivina, eivät hiertäneet eivätkä muistuttaneet mistään.

Miten äidin poissaolo vaikuttaa pieneen poikaan ja myöhemmi aikuiseen mieheen? Arkkitehti Alvar Malmbergin äiti on kadonnut Venetsiaan silloin, kun Alvar oli vielä pieni. Alvarin isä keskittyi enemmän ulkokuoreen kuin isyyteen. Keski-ikäinen Alvar lähtee tuuliselle saarille, jossa hän kirjoittaa sairaskertomustaan. Hän luo saarella oman maantieteensä, muistelee ja kaipaa. Mutta kuka lähettää kirjeitä saarelle?

Katja Kaukosen Odelma oli yksi vuoden 2011 parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista. Sitä seurannut Vihkivedet-novellikokoelma oli sekin minulle mieleinen, mutta olen huono lukemaan novelleja eikä Vihkivesistä koskaan muodostunut läheistä lukukokemusta. Kohinan halusin lukea heti, kun se ilmestyi, mutta sain vinkin säästellä romaania syksyyn.

Säästely oli hyvä ratkaisu, sillä Kohinan aika on juuri nyt. Mitä harmaammaksi luonto muuttuu, sitä voimakkaammaksi Kohina kasvaa. Kaukosen romaani on harmaa, mutta samalla tavalla kuin talvihorrokseen vaipuva syysluonto, se on sävyjä täynnä. Alvarin nykyhetki ja elämä saaressa sekoittuvat menneeseen, kirjeisiin ja yhä intensiivisemmäksi käyvään maiseman tutkimiseen. Äidin-ikävä ei hellitä, äiti loisti aina aurinkon lailla taivaalla; lastenhoitajat vaihtuvat, on ammatti ja elämä muualla, maihinnousukengät pysyvät. Moni asia kohisee: radio, tuuli, meri, Alvarin ajatukset ja yksinäisyys. Tämän kohinan Kaukonen tavoittaa vakuuttavasti.

Kaukonen on kirjoittanut hienon romaanin yksinäisyydestä, pitkästä ikävästä, identiteetistä, etsimisestä, maisemista ja arvoituksesta. Kohina taiteilee sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa romaanista muotoutuu vaivattomasti etenevä, ehjä ja kaunis kokonaisuus tai jossa se putoaa liiallisen kikkailun ja yrittämisen verkkoon. Kaukonen onnistuu luomaan vaikuttavan kokonaisuuden. Ehkä Kohina on paikoin turhankin hiottu, mutta Kaukonen kirjoittaa tavalla, joka antaa lukijalle täyden olon ja samalla tilaa hengittää ja tehdä omia tulkintoja. Kaukosen lauseet ovat kauniita, mutta eivät pliisuja eikä kirjailija kerro mitään liikaa: lukija on läsnä Alvarin ikuisessa surussa, mutta tuskaa ja kaipausta ei liioitella.

Kohina tuoksuu tuulelta ja merisuolalta. Se on romaani, joka on samalla kertaa itseensä käpertyvä ja kuitenkin happirikas, monisävyisessä harmaassaan avara.

Marraskuu
"Kovaa tuulta: 14-16 m/s. Puut heiluvat. Tuulta vasten kulkeminen vaikeaa. Aaltojen huiput murtuvat. Vaahto järjestyy tuulen suuntaisiksi juoviksi. Kohina kuuluu kauas."

--

P.S. Tässä samassa yhteydessä uutisoin, että HS:n esikoiskirjapalkinto meni Pajtim Statovcille romaanista Kissani Jugoslavia. Onnittelut voittajalle! Hieno romaani, suosittelen lämpimästi.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 219
Kotimainen novellikokoelma

Ei minusta koskaan tulisi heikäläistä, vaikka olinkin alkanut saada samoja piirteitä, kasvoin vauhdilla ja ääneni käväisi satunnaisesti heidän matalassa maailmassaan. Vesi erotti meidät, piti loitolla toisistamme. Lopulta se veisi minut heiltä kokonaan. Ehkä osasin uida, en ollut koskaan kokeillut. En halunnut mennä veteen makaamaan. Seisoin paikoillani, annoin joen tunnustella tulijaa, kävelin hitaasti syvemmälle. Jäin siihen, missä pinta kosketti napaa. En antaisi sille enempää itsestäni.

Poika uskoo, että ihmisen poikana oleminen saa loppua ja katsoo, kuinka kiukaalle heitetään vettä. Joki tunnustelee kulkijaa, ehkä ihminenkin voi saada pyrstön. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna perhe ajaa maaseudulle, lattia narisee viimeisen kulkijan perässä: kuka siellä kulkee? Siivoojana työskentelevä mies veistää itse morsiamensa: veneen. Mies ja kissa katsovat toisiaan. Keskellä järveä ei ole enää korentoa, mutta aurinko siellä on. Joku hukkuu, toinen vain uppoaa, ja joskus syvä muuttuu matalaksi.

Odelmallaan minua suuresti ihastuttaneen Katja Kaukosen toinen teos Vihkivedet (2012) on novellikokoelma, joka piirtää kielikuvia lapsuudesta aikuisuuden kautta aina kuolemaan saakka, kuljettaa lukijansa välillä kirkkaiden, toisinaan sameiden vesien ääreen. Kolmeen osaan jaetun kokoelman 13 novellia ovat kaikki kytköksissä ihmismielen pinnan alla piileviin voimiin, ihmeelliseen valoon ja veden kiertokulkuun.

"KUOLINPAITAKURSSI

Kursilla tehdään itselle hyvissä ajoin persoonallinen oma paita viimeiselle matkalle ja mahdollisesti arkussa käytettävät liinavaatteet. Peruspaidan (valkoista puuvillaa) yksityiskohdat voit ommella toiveittesi mukaan."

Juuri tällaista olin etsinyt. Soitin lehdessä mainittuun numeroon numeroon ja ilmoitin itseni kurssille. Mitähän vaimo sanoisi?

Niin, mitähän vaimo sanoisi? Vaimo, joka on alati sairas ja jonka kanssa mies ei koskaan löydä yhteyttä - edes jotain ääntä pitääkseen mies vain kilkuttelee lusikkaa kahvikupin reunaa vasten. Novelli, jossa on mies tekee kuolinkoston, kuolinpaidan, kuvastaa hyvin sitä suomalaisesta folkloresta ponnistavaa arkisuutta, jolla Kaukonen osan novelleistaan kirjoittaa. Tämä arkisuus on Odelmaan verrattuna uutta, sillä nyt lukija saa tarttumapintaa parvekelasien avaamisesta, rappukäytäväkohtaamisista ja junamatkoista; asioista, jotka ovat kaikille tuttuja. Uutta Odelmaan nähden Kuolinkosto-novellissa on sekin, että se sisältää annoksen hirtehishuumoria, kuten muutama muukin Vihkivesien tarina. Esimerkiksi kirjan niminovelli, joka kulkee nimellä Vihkivesille, on niin ikään humoristinen, vaikkakin samalla pohjimmiltaan traaginen.

Vihkivedet on kuitenkin enemmän maaginen kuin arkinen ja Kaukonen tavoittaa paitsi tarinan, ennen kaikkea tunnelman ja kielen tasolla niin paljon. Hänen kertomaan hiljaiset ja unohdetut saavat oman äänensä, niin tämän- kuin tuonpuoleinen väki, niin lapset kuin aikuisetkin. Luin Vihkivedet jo muutama viikko sitten, mutta Keltaisen kirjan viikko "kiilasi" väliin ja ehdin kirjoittaa Kaukosen kirjasta vasta nyt. Tämä pieni ajallinen etäisyys antaa oman perspektiivinsä blogiarviooni: nyt huomaan, kuinka osa novelleista on jäänyt mieleeni vahvasti, osa unohtunut. Saman kokoelman novellit ovat mielestäni aina väistämättä hieman epätasaisia, joskaan yhtää heikkoa lenkkiä ei Vihkivesiin mahdu. Kirjan jokainen novelli on hyvä, mutta on varmasti selvää, että eri lukijat löytävät niistä omat, erilaiset suosikkinsa. Toiset jäävät mieleen, toiset unohtuvat. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran tavoin pidin eniten ensimmäisen kolmanneksen maagisista, suomalaisesta kansanuskosta aihionsa saavista novelleista, joissa kaikissa maailmaa tarkastellaan lapsen silmin. Kirjan aloitusnovelli Lauteille mahtui vain kolme sisältää jo heti ensimmäisessa kappaleessaan paljon sellaista, joka upotti minut kirjan vetiseen maailmaan: saunan lauteet ovatkin ruumislautoja, joilta kaikki ylösnousseet istuvat huutelemassa novellin nuorta minäkertojaa luokseen. Elämän ja kuoleman, lapsuuden ja aikuisuuden raja on tosiaankin kuin veteen piirretty.

Vaikkei novellikokoelma voi varmaan koskaan olla minulle napakymppi, tiedän, että kahdella kirjallaan Katja Kaukosesta on tullut ehdottomasti yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hän saavuttaa maagisen ja arkisen tavalla, joka viipyy lukijan sielussa kauan.

****

Vihkivesiin ovat Saran ja itseni lisäksi sukeltaneet myös Elma Ilona, Sanna, Peikkoneito ja Riina.

Katja Kaukonen: Odelma

Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää. Talvi lojui seudun päällä, mutta lumet olivat sulaneet naisen ympäriltä. Hän oli vedestä noussut hedelmällinen. Jäätyneitä pisaroita hiuksissa ja helmoissa, niiden sisällä odotti lupaus, juoksu ja virtaus, eteneminen ja tulevaisuus.

Veden synnyttämänä Odelma palaa maailmaan ottaen takaisin ihmishahmon, elämänsä. Harmaaseen peltoon syntyy Odelman jäljiltä vihertävä polku tai vana, jossa kaikki kasvaa, vaikka muu maailma on paljas.Hän palaa taloon, jossa on asunut ennenkin. Taloon, joka ottaa hänet vastaan tarjoten ruokaa, pestyt vaatteet, turvapaikan. Nimensä Odelma saa ketulta, joka naukaisee sen hänelle O-del-ma. Nimeäminen ja oma varjo saavat aikaan onnentunteen, mutta silti Odelma pysyttelee piilossa kyläläisiltä, miehiltä. Sillä on kahdenlaisia miehiä: heitä, jotka eivät koskaan lähteneet ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin. Odelma ei tiedä, kummat ovat pahempia.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma (Wsoy 2011) on jälleen yksi kirja, jonka pauloihin kietouduin.
Romaanin alussa on lainaus kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen paikkaa koskevasta pohdinnasta, jossa Karjalainen viittaa paikkoihin elettyinä sijainteina, sisäistettynä kuulumisena jonnekin tai pakottavana haluna, vastentahtoisena pakkona olla jossain muualla on. Karjalaisen ajatus on yhdellä tapaa koko kirjan ydin, koska koko Odelman olemassaolo perustuu kuulumisen tarpeeseen: kuulumiseen niin itseensä, toisiin ihmisiin kuin taloon ja maisemaankin.

Odelman kehystarinaa on vaikea selittää. Kirjassa on toki tarina, mutta siitä huolimatta Odelma on arvoitus ja tunnetila. Tarinan keskiössä on tietenkin Odelma, hänen syntynsä, hänen arvoituksensa. Odelma on osin jännityskertomus, joka kysyy, miksi Odelma syntyi? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi Odelma piileksii kaikilta muilta, miksi hänen taloaan vältellään? Toisaalta Odelma on kertomus naisesta ja miehestä, sillä Odelma saa rinnalleen Freydmanin, rantakivistä syntyneen miehen. Siinä, missä Odelma elää ajatustensa ja tunteidensa vallassa, on Freydman kaiken uudelleen rakentaja, parantaja. Odelman tarinan rinnalla kulkee myös pienen tytön, punaisen pallonsa perässä juoksevan Annan tarina. Tapahtuma-aikaa leimaa sodan läheisyys. Kaiken Kaukonen ammentaa myyteistä ja luonnosta.

Talo ei empinyt eikä empinyt Odelmakaan. Siihen, minkä tunsi hyväksi, saattoi luottaa. He sulkeutuivat seinien sisään, kellon viisarit juoksivat ympyrää, kului viikkoja, kuukausia. Maisema, jossa talo asui, muutti muotoaan. Syksyn hyiset päivät saapuivat, värit sulautuivat toisiinsa, marjat putoilivat maahan.Uusi väkevä tuuli heräsi joen rannalta, otti vauhtia pellolta ja puhalsi pihapuiden oksat paljaksi. Yhtä paljaana makasi Odelma mutta ei palellut, vaan hehkui, koko talo hohkasi keskikesän hellettä.

Odelman takakansiteksti lupaa, että Odelma saa lukijan hengittämään tahdissaan. Lupaus ei johda harhaan, koska juuri sitä Odelma tekee. Se vangitsee tunnelmallaan, tarinallaan, ihmeellisyydellään ja kielellään. Kaukonen kirjoittaa lumovoimaisesti. Odelma on väkevä ja aistillinen kirja, se on kaunis, kielikuvientäyteinen ja uskomusolentoineen jollain tapaa kalevalainen. Folklore on vahvasti läsnä, kun esimerkiksi savinaiset ja merimiehet - jotka tulkintani mukaan ovat eräänlaista kalmanväkeä - elävät maasta ja vedestä, vedettäret kietovat vihreät hiuksensa joessa kelluvan Odelman ympärille, maa imaisee sisäänsä ja (kenties) suuri lintu antaa siivillään suojan Odelmalle ja Freydmanille. Myös luonto- ja paikkakuvaus on miltei maagista: ensilumi tekee vaahtopäitä aiemmin lietteiselle pellolle; Kuivan heinän viiltävästä haavasta pusertuu marjoja suon laidalle.

Odelma on vastakohtien kirja: se kooltaan pieni, mutta aiheiltaan ja aikaansaamiltaan tuntemuksilta suuri. Vaikka sen lähtökohdat ovat aavemaiset, on kirjan tunnelma hyvin lempeä, keinuttava. Luin Kaukosen romaania hitaasti, koska jokainen lause tuntui avaavan jotain uutta Odelmasta. Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinasta kohtaa, vaan lukija minussa on kuin taiottu veteen, maahan, taloon, ihmisiin ja mennestä tulevaan kulkevaan muistamisen ja unohduksen väliseen tilaan.

Odelma ilmestyi sydäntalvella ja siitä saakka olen halunnut lukea sen. Sain kirjan käsiini vasta hiljattain. Vaikka Odelma kattaa koko vuodenkierron useiden vuosien ajalta, on sen perustunnelma syystalvinen. Siksi juhannus ei ehkä ollut kaikkein itsestäänselvin ajankohta lukea tuota routaista, jäistäkin kirjaa, mutta toisaalta Odelman myytillisyys kietoi pauloihinsa myös keskikesän valoisina öinä. Juhannuspäivän kävelyllä katsoin jokivartta uusin silmin, pinnan alla näytti erilaiselta kuin aikaisemmin. Nimensä mukaisesti Odelma, äpäre, on kuin sadonkorjuun jälkeen kasvava uusi heinä, hänen tarinansa palaa mieleeni uudellen ja uudelleen. Uskon kantavani Odelmaa mielessäni aarteena vielä pitkään.

****+ (vai olisiko pitänyt antaa puolikas päälle? Tähtien antaminen on vaikea laji etenkin, kun pyrin valitsemaan luettavakseni sellaisia kirjoista, joista jo lähtökohtaisesti pidän.)

Odelmasta ovat kirjoittaneet myös Anki, Joana, Marjis, Morre ja Penjami. Jos unohdin jonkun, niin muistuttakaa minua. Linkitän muiden bloggaajien lukukokemuksia mielelläni.