Paul Auster: 4321

Paul Auster: 4321
Tammi 2017, Keltainen kirjasto
Suomentanut Ilkka Rekiaro
1141 sivua
Kansi Jussi Kaakinen
Yhdysvaltalainen romaani

[--] Ferguson vihdoin tiesi, mihin suuntaan oli menossa tai ainakin mihin suuntaan halusi mennä, eikä hän tulevina vuosina kertaakaan pyörtänyt päätöstään, ei edes vaikeimpina vuosina, jolloin näytti siltä kuin hän saattaisi pudota maailman reunoilta.

Achibald “Archie” Ferguson syntyy New Jerseyssä vuonna 1947. Toinen maailmansota on päättynyt, uudet tuulet puhaltavat. Archie on Rose ja Stanley Fergusonin ainoa poika, mutta hänen elämänsä lähtee kulkemaan neljää erilaista reittiä. Sattuma ja elämässä tehdyt valinnat molemmat ohjaavat näitä Achien neljää elämää omiin suuntiinsa. Vaikka lähtökohta on kaikissa elämissä sama, kasvavat eri Archiet eri ihmisiksi. Jotain yhteistäkin matkan varrelle toki sattuu.

Paul Austerin järkälemäisen paksun 4321:n lähtökohta on mitä kiehtovin: miten pienet asiat voivat määrittää kokonaista elämänpolkua. On kuin entäs jos -leikki olisi kirjoitettu romaaniksi. Jos tämä menisi tänne, tapaisin tämän, hylkäisi tuon, ostaisin tämän… Ajatus ei ole ihan uusi, koko ajan kirjaa lukiessani ajattelin 1990-luvulta tuttua Sliding Doors -elokuvaa, jossa metron ovien sulkeutuminen määrittää päähenkilölle kaksi erilaista elämänpolkua, ja yhtä blogiaikaista suosikkikirjaani, Kate Atkinsonin erinomaista Elämä elämältä -romaania (voi, miten rakastin sen lukemista!), jonka keskeishenkilö syntyy aina uudelleen ja joku elämä etenee tiettyyn pisteeseen saakka.

Austerin romaani on toki omanlaisensa. Ei vain kokonsa, vaan myös keskeishenkilönsä ja teemojensa vuoksi. Archien - tai Archieiden - tarinat ovat kehityskertomuksia: mitä poika ja sittemmin mies kokee ja tuntee, miten hän kamppailee minuutensa kanssa, etsii omaa tietään, herää sukupuolisesti jne. Tämä kasvaminen ja sitä kautta ihmisen elämän satunnaisuuden tarkastelu on 4321:ssä keskeisintä. Niiden myötä tematiikaan nousee myös lähihistoria, Archien (ja Austerin itsensä) ikätoverien kokemusmaailma. En malta olla vertailematta. Siinä, missä Kate Atkinson käy Ursulan elämänlankojen kautta läpi brittiyhteiskunnan muutoksia, kirjoittaa Auster Archiensa tarinoihin mukaan niin amerikanjuutalaisten tapakulttuuria, eri yhteiskuntaluokkien elämää, Yhdysvaltain lähihistoriaa ja tietenkin aikakausien urheilua, kirjallisuutta ja populaarikulttuuria. 

4321 on laatukirjallisuutta. Sellaista, jota Austerilta odottaakin. Se on selvä. Mutta. Niin, romaanissa on muttansa eikä sitä ole vaikea arvata. Aivan: koko. Parhaimmillaan tiiliskiven kokoiset kirjat ovat antoisaa luettavaa, mitä myös 4321 epäilemättä on, mutta useimmiten niissä on jotain liikaa. Liikaa teemoja, liikaa asiaa, liikaa toistoa, liikaa… jotain. Tämä ylenpalttisuus ei houkuttanut minua lukemaan niin innokkaasti kuin olin odottanut. Luin Austerin romaanin välissä muita kirjoja enkä kaivannut Archien elämänpoluille. Katselin kirjaa yöpöydälläni, keittiön työtason kulmalla, työhuoneen kirjapinossa, ja tartuin siihen aina ikään kuin velvollisuudesta. Ja sitten: 4321:n lukeminen oli aina ilo. Joka kertaa romaania lukiessani ajattelin, että onpa hyvä, kiehtova, tarinallinen - aina seuraavaan lukutaukoon saakka. Kerron vielä, että loppuun olin hieman pettynyt, se tuntui jotenkin helpolta kokonaisuuteen nähden.

Koska otin kirjakuvan sushiravintolassa, niin menkööt myös seuraava ontuva vertaus. 4321 on kuin sushibuffet: auttamatta liian runsas, mutta taidolla rakennettu. Siinä missä sushipöydän ääressäkin pitäisi osata lopettaa kaikkien herkkujen valikoiminen ja syöminen, olisi Austerkin - kuten muun muassa Leena kirjoittaa - voinut lopettaa kuuteensataan sivuun, tai ainakin supistaa kokonaisuutta. Ja silti: 4321 on hiottu kokonaisuus, aivan kuten lautaselleni päätyneet sushitkin. Kaunein nigiri tai temaki on kuin pieni syötävä taideteos.

Austerin romaani ei ole mistään kohtaa pieni, mutta se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu, rakenteeltaan kiehtova ja runsaudessaan vaikuttava. Kokonaisuudessaan 4321 tarjoaa hivenen uuvuttavan, mutta silti nautittavan lukukokemuksen.

--
Austerin jättiromaanista ovat Leenan lisäksi kirjoittaneet mm. Tuija, joka hänkin viittaa Kate Atkinsonin romaaniin, sekä Tiina, joka nautti kirjasta mutta luki välissä muutakin.

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Paul Auster: Talvipäiväkirja
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Winter Journal 2012
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 225
Kaunokirjallinen elämäkerta, päiväkirjamainen kuvaus

Ajattelet että se ei koskaan tapahdu sinulle, että se ei voi tapahtua sinulle, että olet ainoa ihminen maailmassa, jolle sellaisia asioita ei koskaan tapahdu, ja sitten, yksi kerrallaan, kaikki niitä alkaa tapahtua sinulle niin kuin jokaiselle muullekin.

Paul Auster puhuttelee lukijaa heti Talvipäivänkirjansa (2012) ensimmäisessä kappaleessa. Vai puhutteleeko hän itseään? Muistelmamainen, omaelämäkerralliseksi luonnehdittu teos osoittaa, että kertoessaan elämästään Auster puhuttelee itseään toisessa persoonassa ja tempaa samanlaisella puhuttelevalla tyylillä lukijansa osaksi omia muistojaan: On kesäkuu 1959. Olet kaksitoistavuotias ja pääset viikon kuluttua peruskoulun ala-asteelta...

Talvipäiväkirja koostuu erilaisista väläyksistä, jotka valottavat Austerin elämää. Esiin nousevat niin Austerin äiti-suhde, kirjailijan itsensä kokemat paniikkikohtaukset, nuoruusiän hapuilevat seksikokemukset ja aikuisen iän kypsä ja rakkaudentäyteinen avioliitto sekä rakkaus kirjoihin ja baseballiin. Olen lukenut Austerin teoksia liki 20 vuoden ajan, mutta epäsäännöllisesti, sillä koen hänen tuotantonsa hyvinkin epätasaisena. Kiinnostuin Talvipäiväkirjasta heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin ja Leena Lumen bloggaus lisäsi kiinnostustani. Toivoin ja sainkin teoksen joululahjaksi. Uskoin kohtaavani liki täydellisen sydäntalven kirjan.

Ensi hetkestä lukien kaikki oli hänen kanssaan toisenlaista. Tällä kertaa ei enää oman mielikuvituksen tuotetta, ei haavemaailman projektiota vaan todellinen ihminen, ja hän sälytti todellisuutensa sinulle heti kun te aloitte jutella, mikä tapahtui vain hetki sen jälkeen kun ainoa yhteinen tuttavanne esitteli teidät toisillenne 92. kadun NMKY:n aulassa runonlausuntaillan päätyttyä --

On ehkä jo jossain määrin kulunut ilmaisu huudahtaa, että "olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin ja niin paljon", mutta Talvipäiväkirjan kohdalla tuo huudahdus pitää paikkansa. Periaatteessa Austerin omaelämäkerrallisessa teokssa on kaikki kohdallaan: on kiehtovan kirjailijan elämä kaikkineen, paljaana ja muistin mukaan poukkoilevana; on taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, vaikuttavia elämäntapahtumia, kuten ensikohtaaminen elämänsä rakkauden kanssa, sekä pieniä väläyksiä vaikkapa siitä, miltä tuntuu viisivuotiaana saada leikkiharava päähänsä. Kaiken lisäksi Auster on taitava kirjoittaja ja hänen tekstinsä on kaunista ja hyvää.

Kirjaa aloittaessani oli ihastuksissani, mutta kokonaisuutena Talvipäiväkirja ei täysin toimi, se on liiankin hajanainen ja vaikka moni yksittäinen asia kiehtoo ja avaa lukijalle sitä kirjailijaelämää, jonka Auster haluaa kertoa, on kirjassa on myös paljon sellaista, joka ei pitänyt ainakaan minun mielenkiintoani yllä. Elämäntapahtumasta ja osoitteesta toiseen liikkuminen on kiinnostavaa, mutta lyhyet kappaleet eivät aina kytkeydy toisiinsa ja kokonaisuudesta jää luonnosmainen vaikutelma: kuin kirjailija olisi kirjoittanut niitä näitä, kaikkea mikä mieleen juolahtaa. Päiväkirjan ideaan tuo fragmentaarisuus toki sopii, mutta kirjasta nauttiakseen on hyvä tuntea Austerin aiempaa tuotantoa sekä hänen elämäkertansa keskeiskäänteet.

Talvipäiväkirja siis on hieno kirja - hieno kaikille Paul Austerin tuotannon ystäville. Kirja antaa mahdollisuuden sukeltaa Austerin muistoihin, sisäiseen maailmaan, rakkauksiin, pelkoihin ja lapsuuteen. Talvipäiväkirja on kuitenkin siinä määrin fragmentaarinen, etten suosittele sitä kenenkään ensimmäiseksi austeriksi lukuun ottamatta Siri Hustvedtin, Austerin vaimon, kirjoista pitäviä. Näen Talvipäiväkirjan poukkoilevassa älyllisyydessä paljon samaa kuin Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä. Molemmissa kirjoissa ajatuskulku on katkonaista, kumpikin teos on kirjoitettu hyvin ja molemmat sisältävät elämän suuria ja pieniä kysymyksiä, toinen fiktiona, toinen omaelämäkerrallisena.

Vaikka en vaikuttunut niin suuresti kuin toivon, uskon kirja arvon kasvavan mielessäni ajan myötä. Kokonaisuudessaan Talvipäiväkirja on kauniinmelankolinen teos ikääntymisestä ja kirjailijuudesta. Austerin paikoin syvissäkin vesissä vellovissa muistoissa on valoa ja lämpöä. Talvipäiväkirjasta jää päällimmäiseksi hyvä olo.

***½ (tasapainottavasti!)

~Paul Auster: Mr Vertigo~

Paul Austerin seitsemäs suomennettu romaani Mr Vertigo (1994, suom 1997) on saanut ansaitun uusintapainoksen pokkarimuodossa.

Yhdeksänvuotias, enonsa pahoinpitelemä orpopoika Walter Claineborne Rawley elää Saint Louisin kaduilla kolikoita keräten. Hän kohtaa mestari Yehudin, joka lupaa opettaa Waltin levitoimaan ja jos hän ei onnistu tehtävässään, lupaa hän kohtalonsa Waltin käsiin. Waltista tulee läpi Yhdysvaltain tunnettu Ihmepoika Walt, jonka kiertueet ällistyttävät yleisöä kaikkialla.

Yhdysvaltain lamavuosiin, 1920-luvun lopulta kymmenen vuotta eteen päin, keskittyvä kirja tuo lukijoiden eteen kissankultaisen aikakauden musiikin ja urheilusankarit sekä uuteen nousuun ponnistelevan maan nurjat puolet ganstereineen ja Ku Klux Klaaneineen. Ihmepoika Walt ja mestari Yehudi kokevat näiden maagisten vuosien tarjoamat mahdollisuudet ja ojanpohjaa pahemmat kohtalot.

Austerin kuvaama showbisnes perustuu illuusioihin. Kaikki on satua, mutta samalla julmaa ja totta. Mr Vertigo on myös hyvin aistillinen tai elämyksellinen kirja; Musiikki soi, nyrkit puhuvat, hienon auton nahka tuoksuu, liika nauraminen sattuu vatsaan ja Waltin pieleen menneiden levitointiharjoitusten seurauksena lukijakin kokee iskeytyvänsä seinärappaukseen. Vastaavasti onnistumiset saavat lukijan nousemaan aavistuksen irti maasta.

Mr Vertigo yltää aivan Auster-suosikkieni New York-trilogian ja (jostain syystä kovin rakastamani) Illuusioiden kirjan tasolle. Romaani onkin eräs kesälukemistoni parhaimmista teoksista. Auster on velho kirjailijaksi.

PS. Mr Vertigo saa kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä lokakuussa 2010!

****