Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas

 

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas
S&S 2020
A Field Guide to Getting Lost 2005
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
254 sivua
Kustantamosta
Amerikkalainen esseekokoelma


Merkittävinä hetkinä koetut tunteet kiinnittyvät usein paikkoihin. Tapahtumapaikan muistaessaan muistaa siksi myös tunteen, ja joskus paikalla käyminen saa tunteen paljastumaan. Jokaisella rakkaudella on maisemansa. Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.

Mikä on paikka? Miten löytää perille? Ja ennen kaikkea: miten eksyä? Kuinka vaellella päämäärättömästi? Edellä mainitut kysymykset ovat kiehtoneet minua vuosien ajan. Samoin ajatus sekä omaa elinpiiriä että kaukaisuutta ja erilaisia ilmiöitä koskevista kenttätöistä. Opiskeluaikana pidin suuresti kenttätyökurssista sekä teorian että käytännön osalta, mutta niitäkin enemmän pidin ajatuksesta kentällä olemisesta sekä siitä, että oma pieni kokemusmaailmakin voi olla kenttänä.

Ilahduinkin suuresti, kun sain kappaleen Rebecca Solnitin kirjasta Eksymisen kenttäopas. Se ei tietenkään ole kulttuuriantropologinen kenttätyökirja, vaikka nimi minulle muistoja toikin, vaan esseekokoelma itsensä ja eri näkökulmien etsimisestä, tarinoista ihmisyyden rakentajana, isoista ja pienistä paikoista.

Hieman aiemmin tänä vuonna luin Solnittin Miehen selittävät minulle asioita, jonka koin kiinnostavaksi ja tärkeäksi mutta samalla melko binääriseksi. Sama keskiluokkaisuus, hetkittäinen epätasaisuus ja tietty turvallisuus määrittää myös Eksymisen kenttäoppaan tekstejä (on kuitenkin huomattava, että Eksymisen kenttäopas on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo 15 vuotta sitten), mutta nyt solahdin esseiden maailmaan paremmin, ne puhuttelivat enemmän. Osasyynä – tai aika isona syynä – on se, että Eksymisen kenttäoppaassa on enemmän kiinnekohtia ja myös vahvempaa henkilökohtaisuutta kuin Miehet selittävät minulle asioissa. Tämä tietenkin kertoo vain ja ainoastaan lukukokemuksen subjektiivisuudesta.

Pauliina Vanhatalon suomentama teos on niin hallitusti poukkoileva ja vaeltava kuin eksymistä nimessään kantava kirja voi olla. Lumouduin ensimmäisistä esseistä, mutta sitten uuvuin hieman. Luin koko kirjan turhan nopeasti esseitä ahmien. Olisin päässyt vielä syvemmälle kirjan tematiikkaan, jos olisin malttanut lukea välissä muuta tai pitää pitempiä lukutaukoja. En siis osaa analysoida, menikö pari esseetä osin ohi siksi, että ne eksyttävät (heh) lukijansa vai siksi että ne olivat heikompia kuin muut – vai sen vuoksi, etten malttanut tauottaa lukemistani. Jälkimmäinen syy toki kertoo myös siitä, miten nautittavaa Solnitin teksti on: se houkuttaa jatkamaan lukemista. 

Kirjoittajana Solnit on varsin akateeminen, hänen lukeneisuutensa välittyy. Eksymisen kenttäoppaan esseissä on kulttuurisia viittauksia aina Herodotoksesta Jorge Luis Borgesiin – kyse ei kuitenkaan ole nimien pudottelusta tai kulttuurin tuntemisen osoittamisesta, vaan Solnit kytkee asioita toisiinsa. Solnit on toki kiinni myös oman aikansa ja omien muistojensa populaarikulttuurissa, minkä vuoksi lukijallakin alkaa soida päässä vaikkapa Patsy Clinen kappaleet tai punkbiisit, mielikuvien verkkokalvoilla pyörii Vertigo. Antoisaa luettavaa, kuten myös se, miten Solnit kirjoittaa omista kokemuksistaan esimerkiksi muistin ja muistelun, paikkojen ja ihmissuhteidensakin osalta. Hänen esseissään on sopivasti läheisyyttä ja etäisyyttä, omakohtaisuutta ja yleisyyttä. Lukijana yleensäkin pidän tällaisesta henkilökohtaisen ja yhteisen yhdistymisestä.

Eksymisen jälkeen ei tarvitse aina löytää perille ja joskus on perillä ennen kuin alkaa etsiä – ja eksyä. Joskus juuri eksyessään löytää. Minulle juuri tämä on temaattisesti osin melko laajan kirjoituskokoelman ydin, se mitä jo ennen kirjan lukemista uumoilin etsiväni.

P.S. En malta olla nostamatta rinnalle Maggie Nelsonia, ehkä osin “sinisyyden” vuoksi. Nelsonhan on kirjoittanut hienon pienen Sinelmiä-teoksen, Solnitin kokoelmaa tahdittavat useat “Sinisiksi etäisyyksiksi” nimetyt tekstit. Upeaa, että Solnitin ja Nelsonin kaltaisten tekijöiden tuotantoa suomennetaan nyt varsin tiiviiseen tahtiin.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita
S&S 2019
Men Explaining Things to Me
Suomentanut Pauliina Vanhatalo
Kansi Anna Mattsson
190 sivua
Yhdysvaltalainen esseeteos

Kirjoittaisin mieluummin toisista kysymyksistä, mutta tämä vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Ja minä kirjoittaisin mielelläni hieman toisella tavalla painotetusta kirjasta. Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on eittämättä tärkeä ja yksi aikamme feminististä klassikoista ja olen iloinen, että luin vihdoin tämän monin tavoin merkittävän teoksen.

Teoksen johdanto- ja nimiesseessä Solnit on juhlissa, joissa mies selittää selittämisen perään hänelle innostavasta kirjasta eikä osaa kuunnella, että kyseinen kirja on Solnitin kirjoittaman. Essee on hauska, terävä ja puhutteleva. Sitten esseiden aihepiiri laajenee käsittelemään muun muassa naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa (essee vetää hiljaiseksi, painavaa luettavaa), tasa-arvoista avioliittoa (vaikka toisin luulisi, essee on kirjan heikoimpia ja vahvistaa vain binääristä asetelmaa – tarkoitus lie toinen, toivon), solidaarisuutta ja Virginia Woolfia (ah). Miesselittäminenkin, tai Solnittin suhtautuminen termiin, saa osansa kokoelmassa.

Kokonaisuus on kiinnostava, mutta valitettavan epätasainen. Fokus on sukupuolirooleihin perustuvan vallankäytön, seksismin ja epätasa-arvon tunnistaminen ja naisten oikeuksien puolesta taisteleminen. Hyvä! Ja sitten, silti: Solnitin tekstien maailma on varsin binäärinen ja sellaisenaan konventionaalinen, vaikka Solnit mainitsee ihmiskunnan moninaisuuden, rakentuvat hänen tekstinsä pitkälti kahden suku_puolen_ eroihin. 

Solnitin kirja on tärkeä ja sen lukeminen (tai ainakin siitä tietäminen) on osa yleissivistystä. Mutta moniäänisempääkin feminististä kirjallisuutta on. Joku toinen osaa varmasti suositella vielä parempia kirjoja (otan mieluusti suosituksia vastaan!), mutta vinkkaan nyt esimerkiksi Roxanne Dayn Bad Feminististä ja Maggie Nelsonin Argonauteista.  

Joka tapauksessa, upeaa että tämä yhdeksän esseetä ja Ana Teresa Fernandezin hienoa kuvitusta sisältävä teos on saatavilla suomeksi. Suomennoksesta erityismaininta ja kiitos Pauliina Vanhatalolle.