Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu

Timo Parvela ja Bjørn Sortland: Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu
WSOY 2015
Kuvittanut Pasi Pitkänen
121 sivua
Kustantamosta
Suomalais-norjalainen lasten tieteisromaani

Arin valtasi voimistuva tunne, että hänen vierellään oli joku. Joku herkkä ja hauras olento, jota hänen tuli pelissä varjella. Hän vilkaisi sohvalla nukkuvaa Jonia. Pikkuveli oli sikeässä unessa, mutta silti hän tunsi voimakkaasti tämän läsnäolon. Se tuntui yhtä aikaa jännittävältä ja pelottavalta.

Eletään aikaa, jolloin Playstation 10 on ikivanha ja naarmuuntunut, jolloin maailmaa, ainakin Suomea, on kohdannut jonkinlainen mullistus ja hedelmät, maito ja leipä ovat ylellisyyttä, maissia on kyllä saatavana. Veljekset, 13-vuotias Ari ja 8-vuotias Jani, huolehtivat toisistaan, vaikka yksinäisten lasten tulisi olla hallituksen huomassa. He saavat käsiinsä suositun ja vaikean Kepler 62 -tietokonepelin, jota tuskin kukaan on onnistunut pelaamaan loppuun. Peli vie heidät mukanaan niin, että kädet menevät rakoille ja muutama vuorokausi kuluu tuosta vaan, he eivät voi lopettaa. Onko kyse enää edes pelkästä pelistä?

Dystopiaa, oletettavasti avaruusseikkailua ja veljestarinaa yhdistelevä Kepler 62. Kirja yksi: Kutsu on vahva aloitus lasten- ja nuortenromaanisarjalle. Vahva on sen tekijäjoukkokin. Kirjailijat Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland sekä kuvittaja Pasi Pitkänen ovat saaneet aikaan lastenkirjallisuutta, jollaiselle uskon olevan kysyntää. Sarjan aloitusosa ainakin on äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja teemoiltaan sekä tuttu (veljeys, pelaaminen) että sopivasti vieras (tulevaisuus, vanhempien poissaolo).

Kepler 62 on kauttaaltaan ammattityötä, muutamaa kirjaan jäänyttä lyöntivirhettä lukuun ottamatta se on melko täydellinen lasten- ja nuortenkirjasarjan aloitusosa. Pasi Pitkäsen kuvitus ikään kuin hengittää kerronnan tahtiin: kuvat lisäävät tarinan tunnelmaa. Kirja(sarja) on luotu houkuttelemaan eri-ikäistä lukijakuntaa: on 8- ja 13-vuotiaat veljekset, aikuinen nainen ja 14-vuotias tyttö. Ensimmäisessä osassa tehdään viisasti Ari ja Jani tutuiksi, aikuinen Olivia vilahtaa muutamassa kohtauksessa, mutta asetehtailijan 14-vuotias Marie-tytär tullee tutuksi myöhemmissä osissa.

Tulevaisuuskuva on dystopioiden tapaan melko synkeä: koko ajan tuntuu olevan hämärää tai pimeää, hallitus ja helikamera valvovat ihmisiä, terveyskeskuksessa asiakkaat tunnistetaan käsiskannauksen perusteella, hallituksella on sormensa pelissä siellä sun täällä. Samaan aikaan lapset ovat lapsia, he kaipaavat äitiä leipomaan sämpylöitä, tikkarilla on ihmeellinen voima ja vaikka Playstation onkin ottanut harppauksia nykyisestä, tapahtuu pelaaminen kuitenkin konsolilla.

Parvela ja Sortland nostavat jo ensimmäisessä kirjassaan esille monia teemoja, jotka tuovat dystopiaan syvyyttä, vaikka kirja onkin ensisijaisesti viihdyttävä ja nopealukuinen romaani. Tässä tapauksessa viihdyttävyys ja nopealukuisuus ovat etuja, sillä Kepler 62 kietonee pauloihinsa myös sellaiset lapset, jotka eivät niin kirjojen parissa viihdy. Mutta toki lukutoukatkin pitävät Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen yhteistyöstä, sillä kukapa ei kaipaisi hyvin kerrottua seikkailua. Ainakin meillä Kepler 62 tuntui olevan juuri sellainen kirja, jollaista lapset olivat tietämättään toivoneet.

Teemoista koskettavimmaksi nousee ehkä hieman, muttei liian, Veljeni Leijonamieli -henkinen veljessuhde: isoveli Ari kantaa huolta sairastelevasta pikkuveljestään Janista. Mihin veljesten seikkailu mahtaa johtaakaan ja mistä kaikesta on kyse, se selviää vasta vuonna 2017, jolloin sarjan viimeinen osa ilmestyy. Tässä tapauksessa odottavan aika tulee olemaan pitkä, mutta onneksi sarjan seuraava osa Lähtölaskenta ilmestyy tulevana syksynä.

En äkkiseltään muista kirjaa, joka olisi tässä määrin koukuttanut koko perheen. Jos tämä ei saa lapsia kinuamaan vielä yhtä ja sen jälkeen toista ja kolmattakin lukua, niin mikä sitten saa?

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi: Mervi Lindman
Sivuja: 132
Kotimainen lastenromaani

Ja niinpä me laadimme suunnitelman. Siinä oli kolme kohtaa:
Ensin me kaataisimme rehtorin.
Toiseen kohtaan emme keksineet mitään.
Mutta kolmannessa kaikki pelastuisivat.

Tokaluokkalaisen Ellan kevätjuhla ja sitä myötä koko kolmannelle luokalle pääsy on vaarassa. Ensiksikin huolenaiheena on opettaja-parka, joka ei vain osaa opettaa Ellaa ja tämän kavereita, sillä karttakeppi, tuo tärkeä työväline, on kadonnut. Muutenkin kaikki tuntuu olevan levällään: kevätjuhla, jonka esitys ei synny millään kaikista hyvistä ideoista huolimatta; Kuudesluokkalaiset ovat ilkeitä ja pelottavia; Uusi rehtori, herra Piippu on suorastaan despoottinen henkilö, melkein kuin Tuomiovuoren lohikäärme, joka kaiken lisäksi aikoo hankkiutua eroon mukuloista. Tarvitaan melkoisesti Ellan luokan energiaa ja ideoita ennen kuin asiat selvenevät - vai menevätkö ne sittenkin vain entistä pahemmin solmuun?

Timo Parvelan Ella ja kadonnut karttakeppi (2012) on massiivisen kirjasarjan tuorein teos. Massiiviseksi Ella-sarjaa voi varmasti sanoa, sillä Ella-kirjoja on ilmestynyt jo kaikkiaan 17 kappaletta. Se on huima määrä, ja sarjalla on selvästi kysyntää. Vankka suosio kertoo siitä, että laadukasta ja sopivan tuttua kiinnittymisen kohdetta kaivataan ja tarvitaan. Ellat on tarkoitettu ensisijaisesti lukeville lapsille. Itse luin Ellaa vuoroin ekaluokkalaiseni kanssa; hän luki minulle yhden luvun, minä hänelle seuraavan, hän taas sitä seuraavan.

- Se on kapellimestarin tahtipuikko, tiesi Tuukka.
- Sapelimestarin kahvipuukko, minä kuiskasin Hannalle.
- Peltimestarin pahviukko, minä kuiskasin Tiinalle.
- Peliesterin savitukko, Tiina kuiskasi Sampalle.
- Pehvetin kalakukko, Samppa kuiskasi Patelle, joka viimein kuiskasi opettajalle:
- Kapellimestarin tahtipuikko.
- Totta, opettaja nyökkäsi. - Kapellimestari johtaa orkesteria.
- Johtaako? Kuka on toisena? kysyi Pate, joka oli urheilumiehiä.

Ellaa ja kadonnutta karttakeppiä oli vaikea lukea ääneen, koska Parvelan lennokas teksti nauratti aikuistakin lukijaa niin, että vesi alkoi valua silmistä ja (olemattomat) vatsalihakset olivat kipeytyä kikattamisen paljoudesta. Naurun aiheita löytyy jokaisesta luvusta; esimerkiksi kapellimestarin tahtipuikosta ja Pehvetin kalakulosta innostuneena luokkalaiset esittävät oman hillittömän versionsa Lentävästä kalakulosta ja näytelmässä kaikki haluavat olla Janehilkkoja, Tarzanin kanssa seikkailevia Punahilkkoja.

Lennokasta, hauskaa ja sujuvaa. Parvelan teksti on ennen kaikkea sellaista, jotka on ilo lukea. On populaarikulttuurisia viittauksia aina Taru Sormusten herrasta Batmaniin, joka Samppana murjottaa patjavarastossa. Osansa saa myös kansalliskirjailijamme. Tarinaan sisältyvän jännityksen - löytyykö karttakeppi, mitä kun oopperareissulla tulee vessahätä, mitä rehtori sanoo kaikesta, onnistuuko kevätjuhla ja ei kai rehtori oikeasti aio vaihtaa mukuloita toisiin, parempiin ja oppivaisempiin - myötä Ella ja kadonnut karttakeppi on kirja, jota on luettava luku toisensa jälkeen. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi jättää kesken.

Hyvään lastenkirjaan kuuluu mielestäni yleensä myös ne tasot, jotka avautuvat ensisijaisesti aikuiselle. Ella ja kadonnut karttakeppi kertookin myös kouluhierarkiasta, isoista ja pienistä koululaisista, koulun hallinnosta ja riviopettajista. Parvela kirjoittaa sujuvasti ja varmasti osin rutiinilla, mutta ei liukuhihnamaisesti. Ellassa ja kadonneessa karttakepissä on sydän mukana eikä tekstistä näy minkäänlainen kirjailijan väsymys massiiviseksi paisunutta kirjasarjaansa kohtaan.

Arkisia oivalluksia, uskomattomia sattumuksia, hillittömiä sanaleikkejä - niitä kaikkia tarvitaan tuomaan sivuilta välittyvää naurua ja iloa. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Ella on mainiotakin mainiompi lastenkirja, joka sopii niin tytöille kuin pojillekin.

****
ja lapsen arvio: Mä en anna tähtiä. Tää oli hyvä! Mut vähän tyhmäkin. Ja tätä Ellaa me ei luettukaan koulussa, kun ope luki meille jotain muuta Ellaa. Mutta eiks ne tajunnu sitä *juonipaljastuksen vuoksi en kerro, että mitä* juttua. Höh! Mut mä tajusin.

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun!

Timo Parvela ja Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille.
Kustantaja: WSOY 2011
Kansi: Anna Makkonen
Kotimainen tietokirja, kasvatusopas
Sivuja: 207

Koulu on paikka, jonka me kaikki tunnemme. Tai ainakin luulemme tuntevamme sillä perusteella, että olemme itse olleet joskus koululaisia. Totta onkin, että tietyt peruselementit ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen pysyneet muuttomattomina: koulussa on luokkahuoneita, rehtori, opettajia ja oppilaita. Ulospäin koulu saattaa näyttää hyvinkin samanlaiselta kuin meidän lapsuudessamme. Samat kumiperunat, kivat ja epäreilut maikat, yhteen- ja vähennyslaskut ja jopa se pelottava rehtorikin löytyy vielä monesta koulusta. Silti nykykoulussa ei juuri mikään ole niin kuin ennen.

Perheessäni on eletty nyt liki kaksi viikkoa ekaluokkalaisen kanssa. Esikoisen koulutie lähikouluun on onneksi lyhyt, luokkakoko on pääkaupunkiseutulaisittain pieni ja ekaluokkiakin aloitti koulussa vain kaksi. Vaikka lapseni meni "kyläläisteni" mukaan perinteiseen kouluun ja syyslukukausi on tuntunut alkaneen varsin hyvin, olen ekaluokkalaisen vanhempana ollut ihmeissäni monen uuden ja oudon asian äärellä. Koulun alku ei ole helppo asia lapselle, eikä se ole sitä meille vanhemmillekaan. Pikkulapsiaika on kokonaan ohi, koittaa jonkinlaisen itsenäistymisen aika, vaikka lapsi vielä pieni onkin.

Ei siis ihme, että tunsin suoranaista kiitollisuutta lastenkirjailija Timo Parvelan ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkosen kirjan Kouluun! (2011) äärellä. Teoksessaan Parvela ja Sinkkonen vuorovedoin pohtivat muun muassa lapsen omatoimisuutta, oppilaan ja opettajan päivää, lapsen lahjakkuutta, kuvitelmia ja todellisuutta, hermostoa, sukupuolta, kiusatuksi joutumista tai kiusaajana oloa, KiVa koulu -ohjelmaa, itsetuntoa sekä kaikkea, mikä niin lapsen, vanhempien kuin osin opettajankin mieltä askarruttaa. Ennen kaikkea kirja on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ekaluokkalaisen vanhemmille.

Kouluun! on monessa mielessä kirja paikallaan. Se on ensiksikin helposti lähestyttävä: sitä on nopea ja hauska lukea.  Parvela ja Sinkkonen ovat sekä hauskoja että sydämellisiä ja ennen kaikkea asiantuntevia kirjoittajia. Sinkkosta olen itse asiassa jo kauan arvostanut suuresti; Parvelan monipuolinen tuotanto ihastuttaa ainakin meillä niin lapsia kuin aikuisiakin. Sinkkonen kirjoittaa maalaisjärjellä, mutta koko ajan vakuuttavasti, rauhoitellenkin. Hän nojaa tekstinsä yhtä lailla lääketieteeseen ja psykologiaan kuin omiin kokemuksiinsa niin lastenpsykiatrina, opettajan lapsena kuin vanhempana. Parvela puolestaan kertoo elämästään opettajana, opettajan puolisona ja opettajien lapsena, mutta myös isänä. Kirjailijana hän saa aikaan elävää, hyvällä tavalla naurattavaakin tekstiä.

Tällaisesta ammattimaisuuden ja henkilökohtaisen vuorovaikutuksesta syntyy teos, joka antaa lukijalle terveitä ja tervetulleita oivalluksia: vaikka lapsi onkin vilkas, ei hänellä välttämättä ole ADHD:ta. Tai vaikkei meidän Jakke vielä luekaan viisisataasivuisia romaaneja sujuvasti, ei hätää, sillä oikeastaan koulutulokkaan tarvitsee osata lukea vain oma nimensä, ne omat tärkeät kirjaimet. Jokainen lapsi on erilainen, jokainen oppii ajallaan ja jokainen tarvitsee hellyyttä. Itse pidän erittäin tärkeänä myös sitä Sinkkosen ajatusta, ettei ekaluokkalaisen tarvitse harrastaa balettia, voimistelua, pianotunteja, kuvataidekerhoa ja jalkapalloa, vaan vähemmän on enemmän. Koulu- ja mahdolliset iltapäiväkerhopäivät väsyttävät ja vapaa leikki tai arkinen yhdessäolo kotona on parasta pienelle ekaluokkalaiselle. Toki vanhoja harrastuksia voi jatkaa, jos lapsi viihtyy niiden äärellä. Vanhemman ei tarvitse kehua kaikkea, muttei olla mikään Amy Chuan kaltainen tiikeriäitikään. Hyvä näin. Juuri näin.

Toki Kouluun! sisältää myös sellaisia ajatuksia, joiden suhteen moni voi olla eri mieltä. Esimerkiksi ajatukset tyttöjen ja poikien erilaisista oppimis- ja leikkirooleista voi saada jotkut hieman nikottelemaan. Sinkkonen nimittäin esittää, että tyttöjen ja poikien sosiaalistuminen ja oppiminen kulkevat eri tahtiin. Tämä vahvistaa yleistä käsitystä siitä, että sukupuoli ainakin osin määrää lapsen roolia koulumaailmassa. Vaikka vanhana kulttuurintutkijana tartuinkin tuohon kohtaan, osoittaa oman elämäni pieni otanta Sinkkosen ajatuksen todeksi: ekaluokkalainen tyttäreni haluaa leikkiä muutaman parhaan kaverinsa kanssa ja leikki jatkuu helposti, neuvottelu sujuu, kun taas pian viisi täyttävä poikani ei kaipaa niinkään parasta kaveria, vaan kavereita. Ketään ei kuitenkaan saa jättää yksin.

Kokonaisuudessan Kouluun! on lasta ja lapsen oikeuksia kunnioittava teos, joka ymmärtää erilaisia oppijoita, monenlaisia elämäntilanteita sekä kouluun liittyvää vatsanpohjaan perhosia tuovaa alkujännitystä. Sinkkosen ja Parvelan lämminhenkinen teksti ja käytännölliset ohjeet rauhoittavat ja auttavat luottamaan niin suomalaiseen koululaitokseen kuin siihen, että oman lapsen juuri alkanut koulutie on melko turvallinen kulkea.

Ekaluokkalainen on viaton ja lapsellinen, ja niin on hyvä. Hymyillessä näkyy "kouluportti", yläleuasta puuttuvien hampaiden muodostama aukko. Hellyttävä pakkaus kaiken kaikkiaan.

Totta! Suosittelen Parvelan ja Sinkkosen fiksua, ajatteluttavaa ja kansantajuista kirjaa ihan jokaiselle pikkukoululaisen vanhemmalle.

****

Kouluun! -teosta ovat blogeissaan pohtineet myös Maria ja Valkoinen kirahvi.