Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa
Gummerus 2016
Everyone Brave is Forgiven 2016
Suomentanut Irmeli Ruuska
392 sivua (ennakkokappale)
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Melko varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin päivien välähtely hidastui ja ne alkoivat lipua normaalilla arkisella taajuudella, Mary päätti, ettei ikinä puhuisi siitä, miltä hänestä tuntui. Sitä voi vain raahustaa pois sieltä minne oli alussa suurin toivein kiiruhtanut. Voi vain aloittaa alusta, vuotta vanhempana, ja päättää käyttäytyä niin, että murhenäytelmän synnyttämä paineaalto pysyisi omassa sisimmässä eikä leviäisi hitustakaan kaeummas.

Eletään vuotta 1939. Toinen maailmansota syttyy ja Britannia on sodassa. Hyväosaisen perheen 18-vuotias tytär Mary North on heti vapaaehtoinen auttamaan. Hän toivoo pääsevänsä tekemään jotain merkittävää, mutta toiveet vakoojan hommista vaihtuvat pommitusten jalkoihin jätettyjen lasten, Lontoon rippeiden, opettamiseen. Tom Shaw -niminen nuorukainen haluaa jättää koko sodan väliin, mutta hänen paras ystävänsä Alistair ilmoittautuu vapaaehtoiseksi eikä mieletöntä sotaa voi välttää missään.

Englantilainen Chris Cleave kirjoittaa sydämeenkäyviä lukuromaaneja. Sellainen on esimerkiksi hänen tuotannostaan ensin suomennettu Little Been tarina, josta pidin suuresti ja jonka tiimoilta pääsin haastattelemaan kirjailijaa itseään. Ja sentimentaalinen on myös tänä vuonna ilmestynyt Sodassa ja rakkaudessa, joka kysyy, miten ihmiset voivat selvitä sodan järjettömyydestä.

Joskus kaltaiseni puolianalyyttisen bloggaajan täytyy heittäytyä henkilökohtaiseksi. Chris Cleave on yllä linkitetystä syystä niitä kirjailijoita, joille minulla on aina tietynlainen paikka sydämessäni. Sen vuoksi olen lähtökohtaisesti päättänyt lukea hänen tuotantoaan myönteisin odotuksin ja nauttia lukemastani. Onneksi se on melko helppoa muutenkin, sillä Cleave osaa kietoa lukijan tarinansa pauloihin. Hän kuljettaa tekstiä vaivattomasti, upottaa kerrontaan sopivasti suvantoja ja dramatiikkaa, ristiriitoja ja sulavuutta. Sodassa ja rakkaudessa on kuvailemani kaltainen, joskin paikoin ennalta-arvattava. Toisaalta etenkin Mary pääsee yllättämään.

En kiellä, etteikö Sodassa ja rakkaudessa olisi hetkittäin romantisoitu, mutta lukuromaaniin tietty tunteikkuus istuu paremmin kuin hyvin ja Cleave kirjoittaa tyylillä, lukijaansa arvostaen. Sodassa ja rakkaudessa onkin oikea lukusukkula, joka sopii luettavaksi silloin kun kirjamieli kaipaa laatuvälipalaa. Sitä, miten sotaa pitäisikö kuvata, voi tietenkin jokainen pohtia itse. Cleaven romaani toimii viihteen keinoin, muttei kohota tai ihaile sotaa, vaan on ihmisten puolella. Vaikka Lontooseen mahtuu mantelileivosten kepeyttä, on ihmisten huolettomuus huolettavaa. Ihmisyyden kunnioittaminen silloinkin kun ratkaisut ovat syystä tai toisesta kyseenalaisia tai vääriä, on keskiössä. Tämä tekee Sodasta ja rakkaudesta ihmisen kokoisen romaanin.

Brittiläisyyden, etenkin brittiläisten tv-sarjojen ja elokuvien ystäville Sodassa ja rakkaudessa on sujuvuudessaan tietenkin silkkaa herkkua. On tuulen lenttämät keltaiset lehdet Regent’s Parkissa, pähkinöitä kerjäävät oravat, lauantainen Serpentine, pommitusten jälkeenkin heidän ikivanha kaupunkinsa - nämä ja muut vastaavat kuvaukset Lontoosta saavat sukat sykkyrälle. Kannullinen teetä, kasa tuoreita skonsseja ja Cleaven romaani tv-sarjaksi mahdollisimman pian, kiitos!

--

Tuija ihastui romaaniin, Arjan kanssa olen kokonaisuudesta aika lailla samaa mieltä, Krista löysi suuren lukuromaanin, Katri ei pitänyt.

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Incendiary 2005
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 338
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Hei Osama, kaikki mitä olen tähän mennessä kirjoittanut tapahtui keväällä vailla hetkenkään taukoa. Se oli likaista ja surullista, ja kaikki, jotka eivät räjähtäneet tai palaneet, köyrivät keskenään kuin viimeistä päivää. Meno oli kuin luonnossa konsanaan. Siis Lontoon tyttöjähän tässä ollaan, mutta tiedän kyllä, mitä maaseudulla tapahtuu. Katson telkkaria siinä missä muutkin.

Keväällä, vapunpäivänä, kaikki muuttuu, niin Lontoo ja brittiläinen yhteiskunta kuin Lontoon East Endistä kotoisin olevan naisen elämäkin. Arsenalin jalkapallostadionilla tehdään terrori-isku, jonka seurauksena tuhatkunta ihmistä menettävät henkensä. Kuolleiden joukossa ovat myös naisen mies, poliisi ja hyvä isä, sekä nelivuotias poika, joka eläessään rakasti Puuha-Peteä sekä unileluaan Herra Pupua. Terrori-iskun aikana nainen nai Jasper Black-nimisen juppimiehen kanssa, mikä ei ole hänelle uutta. Hyvästä parisuhteestaan huolimatta nainen on hakenut seksiä sylistä, jos toisestakin. Terrori-iskun ja valtavan menetyksen jälkeen nainen alkaa käydä läpi omaa elämäänsä, menneisyyttään, rakkaitaan, työväenluokkaisuuttaan ja täysin vailla päämäärää olevaa tulevaisuuttaan. Hänen minä-kerrontaan perustuva pohdintansa alkaa aina sanoilla Hyvä Osama tai Hei Osama - naisen mietteistä muodostuu kirje Osama bin Ladenille.

Chris Cleaven tänä syksynä suomeksi julkaistu Poikani ääni (2005) kysyy, että mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole? Olisin varmasti uponnut hyvin jo tuohon kysymykseen ja kirjan takakansitekstiin, mutta suurimmat syyt tarttua kirjaan olivat, että pidin kovasti Cleavelta aiemmin suomennetusta Little Been tarinasta ja pääsin myös haastattelemaan Cleavea reilu vuosi sitten. Koska aloin lukea kirjaa mainitsemistani lähtökohdista käsin, olivat odotukseni suuret.

En tiedä, miten sinä Osama sen teit, mutta sinä et yksistään räjäyttänyt minun poikaani kappaleiksi, vaan myös kokosit hänet uudestaan miljoona kertaa. Sen jälkeen minä katselin joka ainoa hetki, miten poikani marssi pois milloin yläluokkaisten äitien, milloin liikenteenvalvojien, milloin ruokatunnilla shoppailevien toimistovirkailijoiden kanssa, ei kukaan niistä näyttänyt siltä kuin osaisi laittaa pojalle sellaista ruokaa, josta hän tykkäisi. Suklaajäätelöä!

Poikani ääni on romaani surusta. Kaiken keskiössä on se valtava menetys, suuri koko kansakuntaa järkyttävä tapahtuma sekä pari pientä, muutaman ihmisyksilön koko elämän muuttavaa kohtaamista. Cleaven teos on hyvä romaani. Se on kerronnallisesti ja kielellisesti vahva, sen tarina pitää otteessaan ja kaiken kruunaa vielä brittiläistä luokkayhteiskuntaa tarkasteleva (voisinko sanoa) sosiologinen ote.

Kirjassa on kuitenkin paljon sellaista yksinkertaistamista, suoranaista naiiviutta, joka ärsyttää ja tekee Poikani äänestä ainakin osin kliseisen. Romaani pohjautuu vastakkainasettelulle. Vastakkain eivät ainakaan suoraan ole Osama bin Laden ja britit, vaan ylä- tai keskiluokkaiset nirppanokat Helmut Langeissaan ja itälontoolainen Niken ja Adidaksen vaatteisiin pukeutuva kouluttamaton kevytkenkä. Vaatteet ja kampaus tekevät ihmisen, mutta onneksi nirppanokistakin löytyy sydämellisyyttä, samoin slummiseudun asukkaista. Voi olla, että kaikkien näiden vivahteiden ymmärtämiseen tarvittaisiin parempaa brittiläisen yhteiskuntajärjestelmän tuntemista, mutta itseäni tällaisen yksinkerteistetun vastakkainasettelun lukeminen ärsytti. Eri luokista lähtöisin ihmisten kohtaamiset ovat jotenkin päälle liimattuja. Samanlaista vastakkainasettelua on muussakin kerronnassa: kun aurinko paistaa kauniisti ja kaikki on hyvin, räjähtää stadionilla. Auringonpaiste ennakoi terrori-iskua niin itsestään selvästi, että lukija tietää sen takakannessakin kerrotun tapahtuman ihan heti. Kirjassa liikutaan vahvasti ylisentimentaalisuuden karikoissa.

Poikani ääntä kuvataan kirjeeksi Osama bin Ladenille. Silti kyse ei mielestäni ole kirjeromaanista, vaan pikemminkin yksinpuhelusta, jossa surunsa kanssa kamppaileva äiti puhuu, ajattelee ja huutaa terroristijohtajalle. Kirjeenä kirjaa ei voi lukea, mutta muuten Cleave saavuttaa uskottavasti englantilaisen "lähiömutsin" tuskan. Koska päähenkilö on kovapintainen Itä-Lontoon kasvatti, on Cleave käsitääkseni kirjoittanut romaaninsa murteella tai ainakin vahvalla alaluokkaisella puhekielellä. Alkuteosta lukematta en osaa arvioida suomentajan onnistumista, mutta ainakin hän saavuttaa hyvin niin puhekielisyyden, alatyylisyyden (tissit, kusipäät ja ginitonikit) kuin ennen kaikkea äidin tuskaa kuvastavan sekopäisen intensiivisyyden.

Poikani ääni on koskettava, ehjä ja ajatteluttava romaani. Se on helppolukuinen, muttei helppo. Se käpertyy suruun ja on silti yhteiskunnallinen, poliittinenkin. Vaikka romaani pelaa jossain määrin kliseillä eikä se täysin vakuuta, onnistuu se ehkä tärkeimmässä tehtävässään: se koskettaa ja liikuttaa.

***½

Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna löysi kirjasta vaikeita asioita, yhteiskunnallista merkittävyyttä ja toiveikkuutta. Kirjavan kammarin Karoliina puolestaan löysi kirjasta paljon ällöttävää ja epäuskottavaakin, muttei silti voinut laskea kirjaa käsistään. Kolmannen linjan Miian mielestä kirja on läpikohtaisin ihan hyvä.

Blogihaastattelussa kirjailija Chris Cleave

Kaatosateinen torstai-iltapäivä Gummeruksen toimistolla. Romaanistaan Little Been tarina tutuksi tulleella brittiläisellä Chris Cleavella on ollut takanaan tiivis päivä suomalaisen median kanssa: haastatteluja, tapaamisia, ihmisvirtaa ja edessä vielä useampi haastattelu sekä vierailu Akateemisessa kirjakaupassa. Hän on kuitenkin vailla väsymyksen merkkejä ja erittäin ystävällinen, kohtelias, keskusteleva sekä yksinkertaisesti ihana. Kirjabloggaajana olen ihan otettu siitä, että saan haastatella häntä blogiani varten.

Kirjasi Little Been tarina on kiehtova, järkyttävä ja kaunis. Siinä kaksi hyvin erilaista ihmistä, keskiluokkainen englantilainen nainen sekä Britanniaan laittomana siirtolaisena tullut nuori nigerilainen tyttö joutuvat pohtimaan äärimmäisiä kysymyksiä. Mistä keksit aihepiirin koko romaanillesi?

Romaani lähti liikkeelle ajatuksesta, että henkilökohtaisuus ja poliittisuus eivät puhu aina samaa kieltä. Halusin nostaa tietoisuuteen kysymyksen siitä, kuinka paljon itse kukin on valmis antamaan omasta mukavuudestaan auttakseen muita. Kuinka paljon me kaikki voimme tehdä auttaaksemme toisia ja samalla itseämme? Kuinka pitkälle voimme mennä? Halusin tehdä tämän kysymyksen konkreettiseksi: mitä jos joku oikeasti tulisi kolkuttamaan ovelleni, sinun ovellesi, ja pyytäisi auttamaan itseään? Mitä itse kukin siinä tilanteessa tekisi?

Halusin pohtia yksilöiden moraalisia valintoja. Miksi Little Bee meni juuri Sarahin ja Andrewn ovelle on kirjan fiktioksi tekevä aspekti. Jotain oli tapahtunut aikaisemmin. Little Bee ei mennyt heidän ovelleen sattuman oikusta.

Kirjan tarina on tärkeä. Liikut siinä paljon pakolaiskeskuksen tai säilöönottoyksikön tiloissa. Oletko käynyt sellaisissa ennen kirjasi kirjoittamista?

Yliopistosta valmistumisen jälkeen työskentelin jonkin aikaa säilöönottoyksikön keittiössä. Paikka oli kuin vankila. Se oli paikka, jonne ihmiset laitettiin vankilamaisiin olosuhteisiin, vaikkeivat he olleet tehneet mitään pahaa. Heidän ainoa rikoksensa oli se, etteivät he olleet valkoisia. Valtio, jossa ihmiset hylätään noin, on rasistinen. En sano, että yksilöt ovat rasistisia, mutta en pidä siitä, että monet kansalaiset pitävät maahantulijoiden asioita nimenomaan ja vain poliittisen päätöksenteon ongelmana.


Little Been tarina voisi periaattessa tapahtua kenelle tahansa. Onko kirjasi herättänyt laajaa keskustelua Britanniassa?

On toki, mutta ei yksin minun kirjani, vaan moni muu kirja, tapahtuma, päätöksenteko sekä ääneen päässeiden ihmisten kertomukset yhdessä.

Halusin kirjassani nostaa esille yksilön valinnan ja yksilöllisen vastuun kysymyksiä. Voisiko kukaan todella sanoa ei, jos joku tulisi kolkuttamaan kotiovelle apua pyytäen? Voisiko, vaikka olisi poliittisesti oikeallakin? En kuitenkaan halunnut kohdistaa kritiikkiäni vain oikeistolaisille tai konservatiiveille, vaan kysyä myös vasemmistolta, että tuleeko kaikesta tehdä valtiollista? Monesti ihmisen henkilökohtainen valinta, jostain luopuminen hyvän asian edessä, voisi olla paras ratkaisu toimia. Tästä voi toki olla montaa mieltä, mutta entä jos vaikka 500 ihmistä olisi valmis auttamaan yksilötasolla? Se olisi jo melkoinen määrä konkreettista apua ja välittämistä. Keskiössä on vastuun tekeminen persoonalliseksi.

Kirjoitat todella hyvin naisten elämästä. Miksi päähenkilösi ovat naisia ja oliko sinun miehenä helppoa päästä sisälle naisten ajatusmaailmaan?

Minun oli erittäin helppo ottaa kirjaani naisnäkökulma. Mielestäni naiset ovat mielenkiintoisempia kuin miehet. He ovat usein rohkeampia, puhuvat asioista enemmän. Pohtivat oikeaa elämää, mitä miehet eivät usein tee. Miehet kyllä puhuvat paljon, mutta eivät välttämättä sano mitään. Naiset sen sijaan käyvät oikeita keskusteluja. Mielestäni heidän sisäinen maailmansa on rikkaampi kuin miesten.

Toiseksi halusin tehdä Little Been ja Sarahin tarinasta nimenomaan auttamisen moraalikysymyksiä pohtivan. Jos tarina olisi ollut Little Been ja vaikkapa Andrewin (kirjaa lukemattomille tiedoksi, että Andrew on Sarahin aviomies) välinen, olisi siihen todennäköisesti tullut jonkinlainen seksuaalisen vallankäytön aihio, mutta nyt pystyin keskittymään nimeomaan yksilön valintoihin laittoman siirtolaisuuden äärellä.

Sarahista haluan siirtyä Charlieen. Hänen pikkupojan hahmonsa tuo lämpöä ja hauskuuttakin kirjaan. Mistä keksit kirjoittaa pienestä Batmanista?

Charlien hahmo on oma esikoiseni, joka oli viisivuotias kirjan kirjoitushetkellä. Hän vietti kaiken aikansa Batmaniksi pukeutuneena. Hänellä oli kolme Batman-asua: yksi yllä, toinen pesussa ja kolmas kuivumassa. Se oli todella suloista. Lapsen maailmassaan hän pohti sitä, kuka on. Onko hän kuolevainen vai jumala, tavallinen, roisto vai sankari. Se oli todella kiehtovaa.

Meillä aikuisillakin on omat maskimme, joten kirjassa Charlie toimii tuon maskin metaforana. Little Bee yrittää muuttua eurooppalaiseksi, Sarah hyväksi ihmiseksi. Charliesta tulee syy välittää, hän tekee Little Been asiasta henkilökohtaisemman ja tärkeämmän myös Sarahille, äidille.

Kirjoistasi julkaistaan eri versiot Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Little Been tarina on ilmestynyt brittienglanniksi nimellä The Other Hand ja Atlantin toisella puolella se tunnetaan Little Beenä. Mitä mieltä olet tästä käytännöstä?

Kirjat ovat tavallaan eri kieltä, mutta ne tuntuvat silti omilta. Editoin kirjat itse. Kirja on amerikkalaistettu, vaikka sen tapahtumapaikat ovat totta kai samat kuin englantilaisessa versiossa. Kyse on kulttuurisesta translaatiosta, erilaisista tavoista lukea ja puhua.

Voitko kertoa seuraavista kirjallisista projekteistasi?

Lopetin työni Guardian-sanomalehdessä, koska minulla ei ollut aikaa olla sekä toimittaja että kirjailija. Halusin olla kirjailija. Seuraava kirjani Gold ilmestyy vuoden 2012 alkupuoliskolla. Olen kirjasta ihan ylpeä. Kysyn siinä, kuinka pitkälle voimme mennä ystävyyden puolesta. Olen myös kirjoittamassa kirjaa, joka kertoo Afganistanista kotiin palaavista brittisotilaista. Odotan siltä kirjaltani paljon, se tulee olemaan vakavin teokseni.

-----
Haastatteluaikani päätyttyä kiitin Cleavea hienosta keskustelutuokiosta ja poistuin lämmintunnelmaisesta haastattelusta hyvillä mielin. Little Been tarinaan ihastuneena kirjabloggaajana ja nyt myös suoranaisena Cleaven fanina olin tietenkin äärimmäisen onnellinen pienestä konkreettisesti muistosta, jonka itselleni sain:

Olin tavannut kirjailijan jo edellisenä iltana, mikä toi jonkinlaisen tuttuuden tunteen haastattelutilanteeseen. Lämmin kiitos Gummerukselle mahdollisuudesta tavata ja haastatella kirjailijaa.

Thank You Chris for writing such great books. It was wonderful talking with you!

P.S. Mitä sitten Cleaven esikoisen Batman-roolille tapahtui? No, Batman sai tietenkin antaa tilaa Spidermanille, oikealle supersankarille!

Chris Cleave: Little Been tarina

Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut. Ehkä tulisin käymään luonasi viikonloppuna, mutta menisinkin sitten, oikukas kun olen, lähikauppiaan luo - etkä surisi sitä, koska söisit korvapuustia tai joisit kylmää Coca Colaa, etkä ajattelisi minua sen koommin. Olisimme onnellisia kuin lomalla tutustuneet rakastavaiset, jotka ovat unohtaneet toistensa nimet.

Näillä sanoilla alkaa Chris Cleaven romaani Little Been tarina (Gummerus 2011; The Other Hand 2008). Little Been tarina kertoo nuoresta nigerialaisesta tytöstä Little Beesta, jonka oikea nimi ei näennäisesti ole merkityksellinen, sekä englantilaisesta toimittajasta Sarah O'Rourkesta, jotka elämän julman sattuman oikusta kohtaavat nigerialaisella rannalla. Tapaaminen ei unohdu koskaan, vaikka kuinka yrittäisi. Tuo kohtaaminen on keskeis- tai leikkauspiste, joka jakaa elämän aikaan ennen ja jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin naiset tapaavat uudelleen, tällä kertaa Sarahin kotona vehreällä ja vauraalla lapsiperheiden suosimalla englantilaisella esikaupunkialueella.

Mikä sai Little Been etsimään Sarahin ja miksi heidän on kohdattava kahden vuoden takaiset asiat uudelleen? Tästä Chris Cleave ei kirjan lievetekstien mukaan halua lukijoilleen vihjaistavan. Omassa blogissaan kirjan taidokkaasti arvioinut Jenni toteaa, ettei kirjasta voi blogata kertomatta siitä edes jotain. Olen samaa mieltä. En koskaan ruodi tai spoilaa kirjan kokonaisjuonta blogikirjoituksissani, mutta jotain tarinanalkuja tai kertomuspolkuja lukijoille on tarjottava. Niinpä uskallan kertoa, että Nigeriassa tapahtuu jotain shokeeraavaa, jotain ikuisen jäljen ihmissieluun jättävää ja jotain sellaista, joka saa Little Been salaamaan oikean nimensä, pakenemaan maasta sekä etsimään O'Rourket käsiinsä.

Päädyttyään Iso-Britanniaan laittomana siirtolaisena Little Bee säilötään kahdeksi vuodeksi Black Hillin ulkomaalaisten uudelleensijoituskeskukseen, jossa hän opettelee englanninkielen niin hyvin, että puhuu sitä miltei yhtä huolitellusti kuin itse kuningatar. Jotta selviäisi, pitää näyttää kauniilta tai osata puhua hienosti. Hän pakenee muutamaan muun laittoman maahanmuuttajanaisen kanssa yllään eriskummalliset, sieltä täältä haalitut vaatteensa sekä Sarahin miehen Andrewn ajokortti. Little Bee kolkuttaa Sarahin ovelle tämän puolison hautajaispäivän aamuna. Leskeksi jäänyt Sarah ei ole vielä ehtinyt alkaa rakentaa uutta elämäänsä pienen, vapaaehtoisesti vain Batmanin asuun pukeutuvan Charlie-poikansa kanssa. Sarah on aina ollut vahva nainen, mutta nyt hänessä asuu sama pelko kuin Little Beessäkin.

Little Been tarinassa on monta näkijää ja kokijaa aina menetetyistä rakkaista läsnäoloa vaativaan rakastajaan ja viidakkoterroristeihin vertautuvista poikaraukoista aikuisiin jakkupukunaisiin, mutta kertojia tarinassa on kaksi. Juuri Little Bee ja Sarah vuorottelevat tasa-arvoisina kertojina. Toisinaan heidän muistonsa ja kokemuksensa yhtyvät niin, etteivät he itsekään tiedä, milloin alkavat jatkaa toisen aloittamaa tarinaa. Heidän yhteinen kertomuksensa on täynnä aukkoja ja hiljaisesti huudettua tuskaa, mutta mikään varsinainen säädyllinen murhenäytelmä se ei ole. Surulliset ja kauniit asiat vuorottelevat, sillä ne molemmat ansaitsevat tulla läpikäydyksi. Little Been sanoin surullinen(kin) tarina merkitsee sitä, että tarinan kertoja on elossa.

Normaalioloissa niin ei tietenkään olisi pitänyt käydä. Maailmassa on maita ja ihmisen sisimmässä paikkoja, joihin ei ole viisasta matkata. Sitä mieltä minä olen ollut aina, ja olen pitänyt itseäni järkevänä ihmisenä. Itsepäisenä, mutten rämäpäisen itsepäisenä. Olisi ihanaa osata pitää vieraisiin paikkoihin samanlaista etäisyyttä kuin muutkin järkevät ihmiset tuntuvat tekevän.
Minä valopää lähdin erilaiseen lomakohteeseen.

Sattuma on mielenkiintoinen asia ja sattumia Little Been tarina on täynnä. Chris Cleave kirjoittaa niistä kohtalon oikuista, jotka saavat aikaan kokonaisen joukon miksi-alkuisia kysymyksiä: Miksi matkustin juuri sinne? Miksi en perääntynyt ajoissa? Miksi en tehnyt mitään, miksi tein? Minkä vuoksi asiat menivät näin? Vastaukset eivät löydy helposti. Little Been tarinan teemat ovat isoja, tarina on suuri ja silti ihmiset ovat pieniä. Päähenkilöiden keskinäinen luottamus on alusta saakka selvää, koska sen juuret ovat syvät. Vaikka romaanin teemat ovat valtavia, itkettäviä ja onneksi naurattaviakin, onnistuu Cleve välttämään pateettisuuden karikot. Hän ei syyllistä ketään tai mitään eikä ihmettele sitä, miksi samat ihmiset voivat toimia toisissa kohtaa väärin ja toisissa tehdä sen, mitä heidän kuuluukin tehdä. Hyvinkin järkevä ja empaattinen ihminen voi olla moraaliton, ja joskus tuo moraalittomuus voi olla ainoa tapa tehdä oikein.

Cleaven kirja on niin helppolukuinen, että itse luin sen viidessä tunnissa lentokentällä ja -koneessa. Se kertoo paitsi miellyttävästä luettavuudesta, myös siitä, että Little Been tarina on yksinkertaisesti niin vahva ja otteessaan pitävä, etteivät mitkään ulkopuoliset äänet häirinneet keskittymistäni. Vaikka kyse on lukuromaanista, on teos samalla ajatteluttava. Se nostaa esille ihmismielen pahimmat painajaiset, julmuudet ja pimeimmät hetket palatakseen taas varjoista nousevaan valoon. Se myös kertoo, ettei mikään ole yksiselitteistä tai itsestäänselvää.

Yhteiskunnallisuus kirjallisuudessa on mielestäni tärkeää ja kun se muuttuu sydämeenkäyväksi, tulee se erityisellä tavalla liki. Little Been tarina on täysin epärealistinen, uskomaton ja epäilyttävä. Silti kaikki siinä tapahtuva voisi olla totta. Ja juuri siksi Cleaven kirjaa lukiessani tarttuin juonivetoisen tarinan jokaiseen lauseeseen, tunnelmaan ja dialogiin - ja uskoin niihin kaikkiin.

****