Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.

Hilary Mantel: Susipalatsi

 

Hilary Mantel: Susipalatsi
Teos 2011
The Wolf Hall 2009
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Iira Oivo
799 sivua
Brittiläinen romaani

Miehestä ei opi mitään väheksymällä tai nöyryyttämällä häntä. Heiltä on kysyttävä, mitä he osaavat tehdä tässä maailmassa, mitä he osaavat, eikä kukaan muu.

Miten köyhän sepän poika Thomas Cromwell nousee Englannin kuninkaan Henrik VIII:n luotetuksi ja neuvonantajista tärkeimmäksi? Hilary Mantelin Susipalatsi muokkaa käsityksiä Cromwellin persoonasta. Aiemmin häikäilemättömänä nähty Cromwell piirtyy nyt inhimillisempänä. Romaani kuljettaa lukijansa 1500-luvun Englantiin, valtaapitävien saleihin ja etenkin niiden takahuoneisiin: kustantajan esittelynkin mukaan sinne, missä ja miten historiaa tehdään.

Susipalatsi on niitä kirjoja, jotka ovat odottaneet kirjahyllyssäni vuosia. Syystä tai toisesta en saanut tartuttua romaaniin ennen kuin nyt reilut pari viikkoa sitten, jolloin otin sen mukaani syyslomalle. Latasin Susipalatsin lukemiseen suuria odotuksia, jotka tietenkin täyttyivät, onhan Mantelin romaani kaikin puolin huikea. Silti sen lukeminen oli minulle yllättävän pitkäpiimäistä. Harvemmin olen viettänyt yhden romaanin parissa kahta ja puolta viikkoa.

Joku aika sitten törmäsin sosiaalisessa mediassa tunnisteeseen #raivolukeminen jolla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että kirja luetaan loppuun vaikka vähän väkisin. Miten sopivaa minulle Susipalatsin kohdalla! En sentään lukenut Mantelin romaania raivoissani, mutta tunniste sopii kyllä lukemistapaani: jouduin pakottamaan itseni kirjan äärelle. Olen yllä oikein taitava jättämään kirjat kesken, mutta en halunnut Susipalatsista uutta Ruusun nimeä (Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000…), vaan päätin sinnikkäästi jatkaa romaanin parissa. Tähän toki vaikutti myös se, että olin ennakkoon päättänyt pitää Susipalatsista. Rakastin Mantelin omaelämäkerrallista Vain varjohäälyväistä, joka on yksinomaan loistava. Pidin myös novellikokoelmasta Margaret Thatcherin salamurha. Susipalatsin olin myös joitakin vuosia sitten katsonut televisiosovituksena, lisäksi Anne Boleynin henkilöhistoria on kiinnostanut minua siitä saakka, kun Tori Amos nosti tämän mestaajan esille kappaleessaan “Talula”. Kaiken kukkuraksi arvostan Teoksen Baabel-sarjaa. Kaikki syyt puolsivat Susipalatsin parissa jatkamista. Sinnikkyys palkittiin, sillä:

Susipalatsi on erinomainen romaani. Ensiksikin se on taidolla kirjoitettu ja suomennettu (suomennos: Kaisa Sivenius). Romaanin kieli on täyteläistä ja kaunista mutta myös keskittymistä vaativaa. Näkökulmat vaihtelevat ja lukijan on hyvä olla tarkkana esimerkiksi sen suhteen, kenen kertojanääni on nyt vallalla. Toiseksi Susipalatsi on katsaus politiittiseen vehkeilyyn, vallan rakentumiseen, manipulointiin ja uskonpuhdistuksen käyttämiseen oman edun välineenä. Kolmanneksi – ja ennen kaikkea – se on sukellus Thomas Cromwellin persoonaan ja ajatuksiin, henkilökohtaiseen suruun ja taitavaan pelisilmään. Myös jo mainitsemani Anne Boleyn on keskeinen romaanihenkilö Cromwellin, kuninkaan ja kansleri Thomas Moren, Cromwellin vastavoiman, ohella. Mantel rakentaa henkilöhahmonsa uskottavaksi – jopa siinä määrin, että jatkossa Mantelin luomat hahmot saattavat olla taustana kaikelle, mitä Henrik VIII:n aikakaudesta luen. Susipalatsista voi oikeutetusti puhua suurtyönä.

Olen kohtuullisen kiinnostunut Ison-Britannian historiasta, alueen maiden ja valtioiden, kuningashuoneiden ja hallinnon taustoista sekä (ja ennen kaikkea) yksilöiden ja perhekuntien tai pienten kylien arkea valottavasta mikrohistoriasta. Historialliset romaanit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suosikkikirjallisuuttani, mutta hyvä historiallinen romaani herättää henkiin sekä hahmonsa että fiktioksi muuttuvat faktat kaiken taustalla.

Mantel herättääkin kaiken henkiin: Cromwellin puurtamisen ja taidokkaan junttaamisen, uskollisuuden, kaiken yllä leijuvan surun ja kaipuun. Kaiken loiston, kaiken lian ja halvan, kaiken ylevän ja sen takana olevan mädännäisyyden. Konkreettiset paikat ja symboliikan niiden takana. Aatteet, valinnat, päätökset. Yksityiskohtia on paljon, lukijalla on käsissään hallittu runsaudensarvi.

Ja jos aluksi luinkin Susipalatsia puolittain itseäni pakottaen, noin puolivälistä eteenpäin aloin kaivata romaanin pariin ja luin loput suorastaan ahmien. Miten upea lukuelämys kaikesta lopulta sukeutuikin! Syytettyjen salin selkämys pilkottaa jo kirjahyllyni brittikirjojen kaapissa (minulla on sellainenkin). Sen pariin en ihan heti aio, sillä Susipalasin jälkeen kaipaan jotain ihan toisenlaista, lisäksi Syytettyjen salin tapahtumissa – näkemäni televisiosovitus sisälsi sekä Susipalatsin että Syytettyjen salin – tulee olemaan kohtaus, jonka tiedän ahdistavaksi.

Laajasta romaanista syntyi pitkä ja poukkoileva blogijuttu, mutta osaan toki tiivistääkin: Olen vaikuttunut.

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Teos 2015

Giving Up the Ghost 2013

Suomentanut Kaisa Sivenius

280 sivua

Kansi Jenni Saari

Brittiläinen muistelmateos

Sitä päätyy tähän. Elämän puoliväliin. En käsitä kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä viisikymppinen tuijottaa vastaan. Kääntyessäni katsomaan vuosia takanaan näkee välähdyksen aaveesta, toisenlaisista elämistä jotka olisi voinut elää. Jokaisessa kodissa kummittelee henkilö, joka olisi voinut olla. Aaveet ja kummitukset hiipivät mattojen alle ja verhojen loimien ja kuteiden väliin, lymyävät vaatekaapeissa ja litistäytyvät laatikoiden välipuiden alle. Mieleen tulevat lapset, jota olisi voinut saada, mutta ei saanut.

Miten yksi pieni nainen, menestyskirjailija, kohtaa haamut itsessään? Susipalatsillaan ja Syytettyjen salillaan palkituksi kirjailijaksi noussut Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen keskittyy Mantelin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta kurottautuu myös hänen aikuisvuosiinsa, ulkomailla asumiseen ja muuttoihin.

Vaikka oivallisesti suomennettu teos on kirjailijaelämäkerta tai ainakin kirjailijan muistelmat, ei se ei kuitenkaan ole teos kirjailijuudesta tai kirjoittamisesta. Mantelin kirja kertoo yhden tarinan siitä millaisissa oloissa kirjailijaksi on kasvettu. Mantelin taitavuudesta kirjailijana kertoo se(kin), että lukijan ei tarvitse tuntea kirjailijan tuotantoa nauttiakseen Vain varjo häälyväisestä. Tätä muistelmateosta lukee kuin romaania; kuin kehityskertomusta nuoresta brittinaisesta retkellä luokkayhteiskunnassa. Jos ei tietäisi lukevansa muistelmia, voisi kuvitella lukevansa tarinaa tytöstä, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu niin monenlaista, että tämä alkaa nähdä varjoja tai aaveita elämässään, etenkin itsessään.

Vaikka Mantelin muistelmia lukee kuin romaania, on teos kipuisuudessaan hyvin omakohtainen ja tosi. Mantel ei säästele itseään eikä perhettään, vaan tuo esiin perheensä rankkojakin kokemuksia ja koko lähisukunsa omalaatuisuutta. Esille tulee se räpiköinti, jollaista hänen tarpomisensa on ollut. Hän on suorasanainen, muttei katkera. Hänen kirjailijanotteensa on intiimi, muttei tirkistelevä. Mantelin tyylitaju pitää.

Keskeisesti esille nousevat lapsuudenkodin kipeät perhesuhteet sekä kouluvuodet, joihin mahtuu kiusaamista ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden aallokkoa. Viimeksi mainittu ei varmastikaan ole vierasta brittiyhteiskunnassa varttuneelle: Irlannin ja Englannin historia määrittelee yksityishenkilöidenkin kokemuksia. Kirjailijoiden yhteiskunnallisia kannanottoja seuraavat ovat (ehkä) panneet merkille, miten Mantel on arvostellut kuninkaallisia. Odotan mielenkiinnolla, miten hän käsittelee Thatcheria tänä keväänä suomeksi ilmestyvässä novellikokoelmassaan. Kaikkein vahvimmin painottuu kuitenkin kivun kokemus sekä se, miten julmasti endometrioosi voi naista kohdella. Vain varjo häälyväinen onkin myös Mantelin lapsettomuuden tarina, paljaana, lohduttomana, lopullisena.

Vaikka teemat ovat osin raskaita, on niiden vastapainona kepeyttä, rivien välissä pilkahtelevaa tarkkanäköistä huumoria ja tietenkin minut lukijana miltei aina lumoavaa peribrittiläisyyttä. Kokonaisuus on paitsi koskettavaa, myös ja ennen kaikkea nautittavaa luettavaa.