Anu Kaaja: Leda
Teos 2017
Kansi Jenni Saari
162 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
Teos 2017
Kansi Jenni Saari
162 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani
En kiellä, etteikö
odotus olisi itsellenikin piinaavaa. Oi, kuinka haluaisin jo todistaa Adèlen
neitouden viennin ja sitämyöten Teidätkin jälleennähdä! Vaan kuten maalauksissa
ja muissa taiteissa, me haluamme kuvata kaunista, emme pelkästään sievää tai
keskinkertaista. Yksi häpäisy ei muuta arkea juhlaksi hienostuneessakaan
ympäristössä. Sillä vaikka itse tapahtuma olisi kaunis, niin näissä
olosuhteissa esiintyisi se kuin kehyksetön taulu: koppurainen pellavakangas,
kuin palvelustytön liasta jäykkä esiliina.
Anu Kaajan romaanissa Leda minäkertoja haluaa kullata kuvaelmansa kehykset, sillä kuka valitsisi ja puuteroisi peruukkinsa samalla tavoin, kuka asettelisi kauneuspilkkunsa samalla tarkkuudella, jos kyse olisi pelkästä arkipäivästä? Minäkertoja punoo uusiksi antiikin tarinaa kuningatar Ledasta, jonka ylijumala Jupiter aikoo seksuaalisesti ottaa joutsenen hahmossa. Kertoja, joka on ilmeisesti asemansa ainakin osin menettänyt ylevä kurtisaani, tuo tarinan omaan nykyhetkeensä, rokokoon sävyttämälle 1700-luvulle.
Kurtisaanin kehittelemässä kertomuksessa joutsenen raiskaamaksi on joutumassa luostarissa kasvanut Adèle, jonka markiisitar ottaa näennäisesti suojatikseen tarkoituksenaan tuottaa iloa Monsier de Signelle, Jupiter-hahmolle. Tätä tarinan toisintoaan minäkertoja hahmottelee kirjeissään tavalla, josta syntyy Kaajan romaanin lukijalle herkullinen ja monikerroksinen kuvaelma, tarinoita tarinassa. Monikerroksisuus ei tietenkään jää vain romaanin tapahtuma-aikaan, vaan antiikin aikainen tarina Ledasta ja joutsenesta saanee omat tulkintansa myös nykykontekstissa, mistä Omppu herkullisesti kirjoittaa.
Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin.
Anu Kaajan romaanissa Leda minäkertoja haluaa kullata kuvaelmansa kehykset, sillä kuka valitsisi ja puuteroisi peruukkinsa samalla tavoin, kuka asettelisi kauneuspilkkunsa samalla tarkkuudella, jos kyse olisi pelkästä arkipäivästä? Minäkertoja punoo uusiksi antiikin tarinaa kuningatar Ledasta, jonka ylijumala Jupiter aikoo seksuaalisesti ottaa joutsenen hahmossa. Kertoja, joka on ilmeisesti asemansa ainakin osin menettänyt ylevä kurtisaani, tuo tarinan omaan nykyhetkeensä, rokokoon sävyttämälle 1700-luvulle.
Kurtisaanin kehittelemässä kertomuksessa joutsenen raiskaamaksi on joutumassa luostarissa kasvanut Adèle, jonka markiisitar ottaa näennäisesti suojatikseen tarkoituksenaan tuottaa iloa Monsier de Signelle, Jupiter-hahmolle. Tätä tarinan toisintoaan minäkertoja hahmottelee kirjeissään tavalla, josta syntyy Kaajan romaanin lukijalle herkullinen ja monikerroksinen kuvaelma, tarinoita tarinassa. Monikerroksisuus ei tietenkään jää vain romaanin tapahtuma-aikaan, vaan antiikin aikainen tarina Ledasta ja joutsenesta saanee omat tulkintansa myös nykykontekstissa, mistä Omppu herkullisesti kirjoittaa.
Leda on kiinnostavasti simppeli ja moninainen. Se on osin kärjistetty ja toisaalta juonekas. Se voisi toimia mainiosti operettina, jos ei ihan oopperana. Sen kepeys peittää alleen vakavuutta, sen puuteriset peruukit saavat rinnalleen paitsi jo mainitun viettelysuunnitelman, myös alhaiseksi nähtyjä asioita, kuten eritteiden kuvausta ja kuolemaakin.
Yhtä lailla moninaista on Kaajan kieli. Päälle päin se on
ihastuttavaa ja rokokoomaisen koristeellista. Kauniin kuoren ja
tarkoituksellisen korean kielen alla sykkii rivo sydän: niin tietyt
sadistisvaikutteiset pyrkimykset kuin tuon tuosta toistuva ennakointi tarjoavat
lukijalle mahdollisuuden tietää mihin ollaan menossa. Kaikesta kaikesta kiihdyttelystä,
jarruttelusta ja ilkamoinnista huolimatta Leda pysyttelee melko
odotuksenmukaisena. Jotain rikkovaa alkaa kaivata ja odottaa. No, lopussa lukijalle
koittaakin sitten melkoinen yllätys. Brava!
Loppuun mainittakoon vielä, että Ledan kansi on mitä
onnistunein. Jenni Saaren suunnittelema kansi on monikerroksisesti aivan Kaajan
romaanin myötäinen: koristeellinen ja vihjaileva, myyttejä kantava ja ilakoiva,
klassinen ja silti tuore.
Kansikuva on todellakin huikean kaunis.
VastaaPoistaMai, eikö vaan! :)
PoistaTämä vaikuttaa kyllä jännittävältä. Luin aiemmin viikolla Ompun kirjoituksen ja nyt sinun, mutta ihan en vieläkään ymmärtänyt, mistä on kyse 😊 pitäisi varmaan tarttua kirjaan ja ottaa itse selvää.
VastaaPoista❤️
Amma, tämä jotenkin näennäisen hepeä hupailu, mutta pohjimmaltaan sivaltava. Satiiria joka tapauksessa, oletan. :)
PoistaKatja, kiitos maininnasta. Ihan selkeesti ollaan jotakin samaa Ledan suhteen koettu, kun sullakin tuli mielen rokokooo. Voin kirjoitustasi lukiessasi ihan tuntea peruukkien pölyn ja nähdä askellusta näyttämöllä. Todellakin Brava!
VastaaPoistaOmppu, ole hyvä! Mietin, miten kirjoittaisin nykytasosta, mutta eihän minun tarvinnut. :) Leda on ilman muuta rokokoota, sellainen julma operetti. Ehkä se olisi voinut olla vieläkin julmempi, mutta hyvä näinkin.
PoistaLuin tästä ensi kertaa juuri Ompun blogissa, ja nyt heti perään sinun, ja täytyy sanoa, että teidän kahden postauksen jälkeen kirja on kirinyt hyvin korkealle lukulistalla. Onneksi kirjastossa ei juurikaan tähän jonoa ollut, joten sen varmaan suht pian jo saa käsiinsä. Virkistävän erilaisen oloista kotimaista, tätä odottelen jo!
VastaaPoistaLaura, Leda on mielenkiintoinen tapaus. Aika helppolukuinen, mutta olen varma että se on hämäystä. Virkeä romaani.
PoistaTodella, herkullinen ja monikerroksinen, miten paljon ajatuksia heräsikään! Olin kaipaillut fiksusti hauskaa kirjaa, ja tämä oli nyt sitten juuri sellainen kuin toivoin saavani luettavaksi. Kansi on tosiaan hieno ja tälle kirjalle sopiva.
VastaaPoista