Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Teos 2015

Giving Up the Ghost 2013

Suomentanut Kaisa Sivenius

280 sivua

Kansi Jenni Saari

Brittiläinen muistelmateos

Sitä päätyy tähän. Elämän puoliväliin. En käsitä kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä viisikymppinen tuijottaa vastaan. Kääntyessäni katsomaan vuosia takanaan näkee välähdyksen aaveesta, toisenlaisista elämistä jotka olisi voinut elää. Jokaisessa kodissa kummittelee henkilö, joka olisi voinut olla. Aaveet ja kummitukset hiipivät mattojen alle ja verhojen loimien ja kuteiden väliin, lymyävät vaatekaapeissa ja litistäytyvät laatikoiden välipuiden alle. Mieleen tulevat lapset, jota olisi voinut saada, mutta ei saanut.

Miten yksi pieni nainen, menestyskirjailija, kohtaa haamut itsessään? Susipalatsillaan ja Syytettyjen salillaan palkituksi kirjailijaksi noussut Hilary Mantelin muistelmateos Vain varjo häälyväinen keskittyy Mantelin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta kurottautuu myös hänen aikuisvuosiinsa, ulkomailla asumiseen ja muuttoihin.

Vaikka oivallisesti suomennettu teos on kirjailijaelämäkerta tai ainakin kirjailijan muistelmat, ei se ei kuitenkaan ole teos kirjailijuudesta tai kirjoittamisesta. Mantelin kirja kertoo yhden tarinan siitä millaisissa oloissa kirjailijaksi on kasvettu. Mantelin taitavuudesta kirjailijana kertoo se(kin), että lukijan ei tarvitse tuntea kirjailijan tuotantoa nauttiakseen Vain varjo häälyväisestä. Tätä muistelmateosta lukee kuin romaania; kuin kehityskertomusta nuoresta brittinaisesta retkellä luokkayhteiskunnassa. Jos ei tietäisi lukevansa muistelmia, voisi kuvitella lukevansa tarinaa tytöstä, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu niin monenlaista, että tämä alkaa nähdä varjoja tai aaveita elämässään, etenkin itsessään.

Vaikka Mantelin muistelmia lukee kuin romaania, on teos kipuisuudessaan hyvin omakohtainen ja tosi. Mantel ei säästele itseään eikä perhettään, vaan tuo esiin perheensä rankkojakin kokemuksia ja koko lähisukunsa omalaatuisuutta. Esille tulee se räpiköinti, jollaista hänen tarpomisensa on ollut. Hän on suorasanainen, muttei katkera. Hänen kirjailijanotteensa on intiimi, muttei tirkistelevä. Mantelin tyylitaju pitää.

Keskeisesti esille nousevat lapsuudenkodin kipeät perhesuhteet sekä kouluvuodet, joihin mahtuu kiusaamista ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden aallokkoa. Viimeksi mainittu ei varmastikaan ole vierasta brittiyhteiskunnassa varttuneelle: Irlannin ja Englannin historia määrittelee yksityishenkilöidenkin kokemuksia. Kirjailijoiden yhteiskunnallisia kannanottoja seuraavat ovat (ehkä) panneet merkille, miten Mantel on arvostellut kuninkaallisia. Odotan mielenkiinnolla, miten hän käsittelee Thatcheria tänä keväänä suomeksi ilmestyvässä novellikokoelmassaan. Kaikkein vahvimmin painottuu kuitenkin kivun kokemus sekä se, miten julmasti endometrioosi voi naista kohdella. Vain varjo häälyväinen onkin myös Mantelin lapsettomuuden tarina, paljaana, lohduttomana, lopullisena.

Vaikka teemat ovat osin raskaita, on niiden vastapainona kepeyttä, rivien välissä pilkahtelevaa tarkkanäköistä huumoria ja tietenkin minut lukijana miltei aina lumoavaa peribrittiläisyyttä. Kokonaisuus on paitsi koskettavaa, myös ja ennen kaikkea nautittavaa luettavaa.