Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Tammi 2021
Kannen maalaus Astrid Sylwan
Kannen suunnittelu Markko Taina
337 sivua
Kotimainen romaani 

Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheikutta, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena.

Harvoin olen kirjan vietävissä niin, että sekä luen että kuuntelen sitä: haluan edetä mahdollisimman nopeasti, ikään kuin elän sen maailmassa. Viimeksi tällainen kirja osui kohdalleni tammikuussa (Minna Salamin Aistien viisaus, josta kirjoitin Lumiomenan Instragramiin, liittykää seuraajaksi, päivitän Instaa tiheämmin kuin blogia), nyt sitten sama kävi Saara Turusen Järjettömiä asioita kohdalla. Aamukävelyilläkin kuuntelin kirjaa, iltaisin luin sitä. Intensiivisen tahdin vuoksi liki 350-sivuinen teos päättyi liian nopeasti mutta täydellisesti: romaanin kaunis loppu jäi väräjämään mieleeni.

Koko romaani sen sijaan jää mieleen välähdyksinä, tuokioina päähenkilön elämästä. Rakkaustarinaksi luonnehditun Järjettömien asioiden kertoja on nuori nainen, suomalainen dramaturgi, jolla on katalonialainen mies. Suhde on jo vakiintunut mutta epävakaa. Naista kalvaa puolisoiden erilaisuus, kotimaan ja Espanjan erot, parisuhteessa olemisen tavat ja ennen kaikkea hänen oma epävarmuutensa, ainainen sivullisuuteensa.

Turusen romaani on täynnä ristiriitoja, jotka lisäävät teoksen kiehtovuutta. Kerronta on tarkkanäköistä ja toteavaa, ehkä hieman lakonistakin, ja silti tunteita täynnä. Rakkaus on fokuksessa ja kuitenkin pakenevaa. Turunen kaikesta kertoo kuin ohimennen, kuin mitään isoa ei tapahtuisi ja silti romaanissa tapahtuu paljon: päähenkilö suhailee Katalonian ja Suomen välillä, käy Berliinissä ja Pohjois-Karjalassakin, hän kipuilee suhdetta mieheensä, yrittää rakentaa uraansa, pohtii kulttuurieroja Euroopan eri laidoilla, kohtaa suruja, iloja ja absurdeja asioita, ja miettii sitä sun tätä aina pikkulinnuista Cherbourgin sateenvarjoihin. Tämä kaikki on melankolista ja (hetkittäin myös) riemastuttavaa!

Päähenkilöä kohtaan tuntee pakostakin läheisyyttä, niin hyvin Turunen hänen päänsä sisälle pääsee ja sinne houkuttaa – niin hyvin, että lukiessani jouduin muistuttamaan itseäni, että luen romaania, fiktiota, en Saara Turusen omaelämäkertaa. Tai mistä sitä tietää, fiktion rikkauksia tämäkin!

Rakastin sitä, miten Turunen antaa päähenkilönsä ajatusten virrata kontrolloidusti. Ihailen ja koen tuttuutta kertojaa kohtaan: hänen pidättyväisyyttään ja kuitenkin jonkinlaista impulsiivisuuttaan, hänen tarkkailevaa asennettaan – kuin ulkopuolisuutta kaikesta ja kuitenkin kaiken keskiössä. Sivullinen on, tietenkin, osallinen.

Järjettömiä asioita ei ehkä ole ns. kirja kaikille. Ei niille, jotka haluavat juonivetoisuutta. Eikä niille, jotka eivät jaksa vatulointia. Mutta minulle tämä hyvällä kielellä kirjoitettu monitahoinen ja pohdiskeleva lukusukkula on juuri oikeanlainen. Kaiken lisäksi se käsittelee myös rakkautta: ihmissuhteissa ja suhteessa itseen, katsojaa pakenevien pikkulintujen olemuksessa, yksilön valinnoissa, niissäkin asioissa jotka eivät ole kovin kauniita. Ja se kaikki on arkista ja siksikin kaunista.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
Kansi
441 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Kauan sitten sydämeeni jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyy. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.

Millainen kasvaa tytöstä, joka syntyy pikkukylään Pohjois-Karjalassa, uskonnollisen ruokafanaatikko-äidin ja huoltoaseman baarin ruoasta pitävän työteliään isän lapseksi? Tytöksi, joka ei tunnu sopivan mihinkään muottiin, jonka arvellaan päätyvän siivoojaksi, mutta joka lähteekin opiskelemaan taidelukioon Helsingissä ja kurkottaa vieläkin kauemmaksi? Tytöstä, joka ei tyydy äidin suosittelemaan vähempään, joka ei asetu maailmaan, jossa mikään ei saa koskaan muuttua? Millainen on tyttö, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä ehkäpä silloin heräisin henkiin ja voisin tuntea olevani elossa?

Rakkaudenhirviö on toisaalta mitä tavallisin esikoisromaani, olkoonkin että sen kirjoittanut Saara Turunen on jo tunnettu näytelmäkirjailija: se on kronologisesti kerrottu kasvutarina ja voisi sanoa, että siinä se, nuoren naisen kipupisteistä toiseen kulkeva kokoelma episodeja. Mutta näistä episodeista kasvaa yhtenäinen ja onnistunut romaani.

En sano, että pitäisin kaikesta mitä Rakkaudenhirviön väliin mahtuu. Enkä sano, etteikö Turusen romaani olisi vailla omia, kirjallisia kipupisteitään: on pientä toisteisuutta, mutta eikö sellaista ole elämässäkin? On historiallisia epätarkkuuksia, kuten se että päähenkilön äidinäiti olisi suurten ikäluokkien vauvavuosina lukenut Kotivinkkiä, joka on ilmestynyt vasta kolmisenkymmentä vuotta. Mutta kun kokonaisuus on vakuuttava, mahtuu mukaan muutama rikkakin. Kaikki henkilökohtainen kipu, rakkauden- ja oman tilan -kaipuu, sopimattomuus paikkaan ja sukuun - ja kysymys sovittumisesta niin omaan itseen kuin koko maailmaan. Tämän ja paljon muuta Turunen osaa kertoa juuri oikealla tavalla, viiltävästi, hauskasti, koskettavasti ja päähenkilön muistojen valottamana, mielenkiintoisesti vailla dialogeja.

Tiivistäen voisi sanoa, että Rakkaudenhirviö vakuuttaa esikoisromaanina ja kasvukertomuksena. Ennen kaikkea Rakkaudenhirviö vakuuttaa Turusen kirjoitustaidolla: tyyli on kepeää ja nopealukuista, mutta asia painavaa.