Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
HarperCollins 2022
Night. Sleep. Death. The Stars. 2019
Suomentanut Kira Poutanen 
Kannen suunnittelu Sara Wood
891 sivua
Amerikkalainen romaani

Mutta tässä voimakkaasti aaltoilevassa virrassa puhaltaa tumma tuuli. Käsivarret ja jalat ponnistelevat vimmatusti. Whiteyn voimakkaat hartiat, tai hartiat, jotka vielä muutama päivä sitten olivat voimakkaat. Käsivarret kuin pyörivät lavat, jotka yrittävät puskea häntä ylöspäin.
En voi luovuttaa. En voi hukkua. Rakastan sinua niin paljon…
Voi luoja, rakastan teitä kaikkia.

Liki 900-sivuinen romaani on melkoinen järkäle, joka usein (muttei tietenkään aina) jo lähtökohtaisesti hieman hirvittää: tuossa sivumäärässä on pakko olla jotain turhaa, moisen tiiliskiven kanssa ei pääse hyvään lukuasentoon jne. Ja sitten kuitenkin kirja houkuttaa: aihepiiri, kirjailija yms. hyvät syyt.

Erään luottokirjailijani, Joyce Carol Oatesin romaani Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. täyttää edellä mainitut pelot ja houkutukset: sen pituudessa on jotain liikaa ja sitä on hankala lukea esim. sohvalla makuullaan, mutta se on Oatesille ominainen taidokas perheromaani ja lukija voi luottaa kirjailijaan.

Romaanissa perheenisä ja entinen pormestari White McClaren kuolee väkivallan seurauksena. Kuolema sysää hänen koko keskiluokkaisen mutta sisäisesti erilaisen perheensä kriisiin: vaimon ja viisi aikuista lasta, joiden jokaisen näkökulmat ja kipukohdat nousevat vuorollaan esille, elämän kiintopisteet ja merkitykset muuttuvat.

Oates taitaa perhedraaman ja suuret tarinat, jotka kietoo yhteiskunnallisiin kipupisteisiin. Usein hänen romaaneissaan läsnä ovat yhteiskuntaluokka tai sukupuoli. Niin nytkin, tällä kertaa Oates käsittelee rotua ja rasismia nykyajan Yhdysvalloissa. 

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on hieno ja pituudestaan huolimatta lukijaystävällisen vetävä romaani, Oatesilla on siis edelleen yhteiskunnallisen perhetarinan kertomisen taito hallussa. Romaanissa ei kuitenkaan ole samaa iholle tulevaa, vimmaistakin tenhoa kuin Blondissa tai Haudankaivajan tyttäressä. Pituus tuo kerrontaan tyhjäkäyntiä eivätkä kaikkien perheenjäsenten kokemukset jaksa kiinnostaa samalla tapaa.

Ja edelleen, hampurilaismallin uhallakin: Oatesin teos on kiinnostava ja tärkeä. Suuret amerikkalaiset (perhe)romaanit ovat parhaimmillaan tällaisia: laadukkaita tiiliskiviä.

Kira Poutasen suomennos on upea.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins 2020
My Life as a Rat 2019
Suomentanut Kira Poutanen
Kannen suunnittelu Rebecca Lown
414 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Näin se alkoi. Ja kun se kerran oli alkanut, sitä oli mahdoton pysäyttää.
Siitä tuli julkista tietoa. South Niagaran poliisi sai epäiltyjen miesten kaksitoistavuotiaalta sisarelta täysin spontaanisti ja pyytämättä lisätietoa Hadrian Johnsonin taposta.
Näin päätettiin minun loppuelämästäni.

Rotta! Huora! Minä tapan sinut! Violet Kerrigan on suuren irlantilaistaustaisen perheen kuopus, isän suosikki, isoveljienkin lellikki. Eräänä onnettomana iltana hurjapäiset isoveljet pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen koulupojan. 12-vuotias Violet tietää totuuden pojan kuolemasta ja paljastaa sen kouluterveydenhoitajalle. Kun veljet tuomitaan vankeuteen, muuttuu Violet perheensä silmissä petturiksi. Hänelle ei ole enää sijaa lapsuudenkodissaan, ei edes vanhempiensa silmissä. Hänestä tulee olematon persoona, rotta, jonka olisi parempi kuolla.

Joyce Carol Oates osaa – osaa kirjoittaa tarinaa, joka kauhistuttaa, koskettaa, tulee lukijaa lähelle ja kulkee kuin kunnon lukusukkulan pitääkin. Kira Poutasen ansiokkaasti suomentama Elämäni rottana on temaattisesti tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Oatesilta vaikkapa Haudankaivajan tyttären tai Koston: Elämä on yhtä murheiden soittoa. Violetin elämää seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Vastassa on vaikeuksia toistensa perään. Niin paljon, että heikomman kirjailijan kynästä lopputulos saattaisi olla keskikertaista huonompaa misery litiä, mutta Oates on taitava, feministinen kirjailija, joka luo moniulotteisia henkilöhahmoja ja sitoo yksityisen ja yhteiskunnallisen yhteen.

Elämäni rottana on hieno romaani. Ei yhtä mestarillinen kuin Blondi, mutta vaikuttava. Kokonaisuus on toisteinen, koska toisaalta Violet itse kertoo samoista tapahtumista eri aikoina. Romaani on myös tunteikas, sekä kauhistuttavalla että sydämeen käyvällä tavalla. Lukiessaan tekee mieli parahtaa: miksi Violet ajautuu tilanteisiin, joihin joutuu. Miksi taas!  Tehokas romaani on edellä mainituista syistä ja myös siksi, että Oates osaa syventyä siihen, miten vaikeaa olla olla toinen: tyttö ja nainen, rodullistettu (tosin valkoisen Violetin näkökulmasta) – joku, jonka paikkaa muut määrittävät ja määräävät.

Ja vielä, kuten Oatesin tuotannossa usein (muttei suinkaan aina), kaikessa versoo myös parempi maailma.

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oates: Blondi

Otava 2001 (pokkaripainos 2012)

Alkuteos Blonde 2000

Suomentanut Kristiina Drews

943 sivua

Yhdysvaltalanen romaani

Monroe tahtoi olla taiteilija. Kaikista minun tapaamistani ihmisistä hän oli niitä harvoja, jotka suhtautuivat vakavasti koko paskaan. Se hänet tappoi, ei mikään muu. Hän tahtoi saada tunnustusta suurena näyttelijänä, ja silti hän toivoi että häntä rakastetaan niin kuin lasta, eikä ihminen tietenkään voi saada molempia.

Täytyy valita kumpaa tahtoo enemmän.
Minä itse en valinnut kumpaakaan.

Kuolema poimii hänet mukaansa 12305 Fifth Helena Drivelta Kalifornian Brendtwoodista. Hän on alastonmalli, hän on Cherie, hän on Rosa, hän on Sugar Cane. Herrat Z ja C, nuori Bucky Glazer, Cass Chaplin, Presidentti, entinen Baseballtähti, Kirjailija – kaikki naivat häntä, jotkut naivat hänet. Hän on lutka, hän on hyvä kristitty tyttö. Hän haluaa olla pikkuvaimo, hän hymyilee ja poseeraa, hän sisäistää roolit. Hän ei osaa näytellä, hän on luonnonlahjakkuus, hän on kaikkien tuntema ja haluama. Hän on vaalea näyttelijätär, brunette, blondi. Kaikilla on mielipiteensä hänestä. Hän on Norma Jean, Magda, Marilyn.

Bad Gastein ja München, josta teen vielä erillisen postauksen, olivat muutakin kuin vuoria, unenkaltaista historiaa ja helteisen kaupungin vilinää: lukemista. Luin matkalla muutaman kirjan, joista vaikuttavin oli Joyce Carol Oatesin Blondi, romaani Norma Jean Bakerin (Mortensonin) alias Marilyn Monroen elämästä. Teoksen pokkariversio oli odotellut kirjahyllyssäni jo joitakin vuosia, mutta kirjan pieni fontti säikäytti. Tarvitsin kaksi lukumatkaan lähettäjää: Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haasteen ja lukulasit.

Juuri parempaa romaania en matkakirjakseni olisi voinut valita. Oates on mestarillinen kertoja, minkä olen toki tiennyt aiemmin lukemani perusteella (klik, klik ja klik), mutta kuten Oates itsekin on uumoillut, saattaa Blondi olla hyvinkin se romaani, josta hänet tullaan muistamaan. Ehkä Blondi on hänen paras romaaninsa, vaikka toivottavasti useita teoksia on vielä kirjoittamatta. Ainakin moni on suomentamatta.

Blondi menee niin syvälle yhden todellisen, mutta nyt fiktiivisesti kuvatun henkilön elämään kuin mahdollista. Norma Jean tai Marilyn on rikkinäinen ihminen, mutta täydellinen romaanihenkilö: hänen tarinansa on kaikille tuttu, mutta Oates valottaa sitä Hollywoodin julman, kuvottavankin maailman, ihmisten vaatimusten ja Marilynin omien odotusten läpi. Oates kirjoittaa fiktiota, jossa kaikki voisi olla totta. Historiallisten tapahtumien ja Marilynin uran merkkipaalujen suhteen faktat ovat paikallaan, mutta Marilyn tunnot ovat tietenkin kuviteltuja. Romaanin takakansitekstin mukaan Oates rikkoo myyttiä rohkeasti. Tämä pitää paikkansa osin, sillä Oatesin Marilyn-kuvaus on monivalottunutta. Toisaalta Oates myös pitää yllä myyttiä: Marilyn on kaiken keskipisteenäkin yksinäinen nainen, jonka hartain toive ei koskaan täyty.

Oates ei kirjoita vain Marilynista, vaan Blondi on moniääninen kokonaisuus. Marilynilla tuntuu olevan useita eri puolia, mutta häntä katsotaan myös ulkoa päin. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä kirjoittaessaan tähdestä Oates tarkastelee populaarikulttuurin historiaa ja rakenteita unelmien kaupungin takana; ihmisiä, joilla on toivoa, muttei mahdollisuuksia ja ihmisiä, joilla on mahdollisuuksia, mutta joiden kohdalla toivo katoaa. Viihdemaailma on miesten maailma, naiselle jää vain roposia – silloinkin, kun hän tuo tuotantotaloihin miljoonia. Tämä lisää romaanissa olevia surun ja vääryyden kerroksia, henkilökohtaisen elämän, jo lapsuusaikaisten hylkäämiskokemusten, rinnalla on vielä raadollinen viihdebisnes.

Blondissa toiset henkilöt saavat osakseen kunnioitusta, kuten Kirjailijana puhuteltu Arthur Miller. Toisista, etenkin Kennedyn veljeksistä, Oates luo niljaisen kuvan. Olenko minä naisen lihaa, joka tällä tavoin toimitetaan perille? Kuka tietää, mitä Kennedyjen ja Marilynin välillä todella tapahtui ja kenen ehdoilla, mutta fiktiossa tärkeintä on tarinan uskottavuus. Oatesin kirjoittamaan tarinaan todellakin uskoo: miltä Marilynista on mahtanut tuntua laulaa syntymäpäiväonnittelua Herra Presidentille kaiken jälkeen?

Vaikka Blondi on järkälemäisen paksu, ei siinä ole mitään liikaa. Kaikki tarpeellinen on kansien välissä, jokainen sivupolku rikastuttaa kokonaisuutta. Marilyn Monroesta kiinnostumattomillekin Blondia voi suositella, sillä Oates luo älykkää, tarkan, kiihkeän, herkkävireisen ja kaikessa niin kokonaisen kuvan naisten ja miesten maailmoista, epätasa-arvosta, julkisuuden kiroista.

Oates kirjoittaa hurjasti ja kiehtovasti: kaikkein yksityisin ja haavoittuvin on paljastettu. Se, millaisena ihminen nähdään on eri asia kuin millaisena hänet tulisi nähdä. Kyse on lopulta siitä, mitä jokainen haluaa ja tarvitsee, siitä mikä on elinehto: olla rakastettu ja arvokas omana itsenään.

P.S. Matkaviikkoni Marilynin kanssa piti sisällään Oatesin romaanin lukemista monissa paikoissa. Lisäksi katsoin Simon Curtisin ohjaaman brittielokuvan My Week with Marilyn, joka kertoo omanlaisensa pienen tarinan Marilynin elämästä. Hieno elokuva sisältää herkkää näyttelijäntyötä ja niin englantilaisen tunnelman. Suosittelen lämpimästi.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, Otavan kirjasto 2006
Alkuteos: The Falls 2004
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kannen kuva: David High
Sivuja: 566
Yhdysvaltalainen romaani


Joskus rakkaus hyökyi häneen niin voimakkaana, että henkeä salpasi. Rintaa puristi. Omat pienet pojat, oma tyttövauva. Heidän äitinsä katse, joka kohtasi hänet voitonriemuisena, joskin pelokkaan, vaarallisen voitonriemuisena. He ovat minun nuorani nyt, Dirk ajatteli hellästi. Jolleivät sitten kuiluni.

Asianajaja Dirk Barbanyn nuora tai kuilu on hänen vaimonsa Ariah, Niagaran leskimorsian. Kaikki näet alkaa siitä, kun nuori pastori Gilbert Erskine hyppää Niagaran pauhuun ja Ariahista tulee leski vain yhden yön jälkeen. Ariah, punatukkainen ja kalvakka presbyteeripastorin tytär odottaa uutisia kuolleesta miehestään, jota ei koskaan rakastanut. Dirkiä tuntee voimakasta vetoa nuoreen leskeen ja perustaa perheen tämän kanssa. Ariah uskoo olevansa kirottu ja sen vuoksi  Niagaran jylinä, sen lupaukset ja salaisuudet, elävät iäti hänen mukanaan.

Haudankaivajan tyttärellään minua ihastuttanut ja Kostollaan puhutellut Joyce Carol Oates tunnetaan palkituista ja väkevistä romaaneistaan, joissa hän kuvailee arkea naisen ja kokonaisen suvun näkökulmasta ja peilaa kokonaisuutta aina yhteiskunnallisesti. Putousta voikin pitää tyylipuhtaana Oatesin kirjana, sillä putouksen yhdistämien Ariahin ja Dirkin suku kasvaa, vuosikymmenet vierivät ja kohtalon sormella on paljonkin osoiteltavaa.

Ihastuttava ja raivostuttava. Sellainen on sekä Ariah että koko Putous. Putous on moniääninen romaani, mutta se on voimakkaasti juuri Ariahin tarina. Silloinkin, kun Oates kertoo kaikesta Ariahin ja Dirkin lasten näkökulmasta, on Ariahin persoona läsnä. Ariah on kiehtova romaanihenkilö, mutta häneen ei ole helppo kiintyä eikä hänestä voi -- tai edes tarvitse -- pitää. Hän on vuoroin epävarma ja kalsea, sitten intohimoinen ja määrätietoinen, jälleen flegmaattinen ja hyvin kohtalonuskoinen. Hänen joitakin valintojaan tai tekojaan voi vain ihmetellä, toisinaan taas kummastelun kohteena on se, että miksei Ariah tartu paremmin toimeen. Liisan, jonka kanssa olen muutenkin koko lailla samaa mieltä romaanista, olisi tehnyt mieli ravistella Ariah hereille.

Oates kirjoittaa taitavasti ja romaanin kielessä ja tunnelmassa on paljon samaa kuin mielestäni paremmassa Haudankaivajan tyttäressä. Romaanin jokainen luku -- tai osio, pikemminkin -- salpaa miltei hengen, niin väkevästi Oates kirjoittaa. Hänen tekstinsä on kuin utuinen maalaus, jossa on veitsenteräviä kohtia. Putous on kuitenkin turhan pitkä ja paikoin toisteinen. Vaikka teksti kulkee ja vaikuttaa, tarina ei sitä aina tee. Oates kuljettaa monia teemojaan -- parisuhde, perhe, ympäristörikokset, korruptio, suku, Yhdysvaltain taloudellinen kehitys -- taitavasti, mutta palasina; osioita Putouksesta on ilmestynyt eri julkaisuissa ennen koko romaanin julkaisua.

Romaanin upea loppu kuitenkin korvaa nämä rönsyilyt ja toistot. Ariahille tärkeintä on perhe, vaikkei se ole ideaali tai aina yhtenäinen. Ja koko ajan putous pauhaa ja pärskyy, se on raikas, kaunis ja julma. Se ottaa ja antaa.

--

Putousta on esitelty blogimaailmassa paljon, jo linkittämäni Liisan lisäksi kannattaa vilkaista muun muassa Marian, Jaanan ja Katrin blogeihin.

P.S. Kipsi on nyt poissa, siksi kirjakuvakin käsien kanssa. Nyt seuraavat pari viikkoa jumppailen liikeratojen palauttamiseksi ja kaikkiaan toipuminen ottaa vielä kymmenisen viikkoa. Tervettä kättä ja kevättä kohti, kinoksista huolimatta!

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Sinun silmäsi ovat auki mutta sokeat.
Sanot itsellesi ettei tätä tapahdu, näin ei käy.
Hetken päästä tämä loppuu. Kaikki katoaa.
Äiti yrittää puhua niille. Hymyillä niille. Vitsailla. Ne täyttävät tuntevan äidin. Teeeeena!

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, ilmestynyt Yhdysvalloissa 2003) pureutuu hirvittävään väkivallantekoon, sen jälkeiseen aikaan ja vaikutuksiin yhdysvaltalaisen köyhälistön keskuudessa. Se käsittelee myös erään lapsuuden liian varhaista loppua sekä panee ihmisen oikeustajun koetukselle. Päästääkö julkinen oikeuslaitos rikolliset liian helpolla ja milloin kosto toisten puolesta on oikeutettua?

Puolessa välissä neljättäkymmenettä käyvä yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire viettää itsenäisyyspäivän iltaa ystäviensä ja tyttäriensä kanssa. Illan kääntyessä yöksi hän päättää, että kaksitoistavuotiaan Bethien on aika mennä nukkumaan ja aikaa säästääkseen menee tyttärensä kanssa kotiin oikotietä pitkin. Kotiin Teena ja Bethie eivät ehdi, vaan puolitutuista naapuruston nuorista miehistä koostuva joukkio ottaa heidät kiinni ja raiskaa Teenan henkihieveriin törkyisen, eritteidenhajuisen venevajan lattialla. Onko miehiä viisi, kuusi vai peräti kahdeksan? Se on uhrin kannalta yksi ja sama. Pieni Bethie todistaa kaikkea piilostaan käsin.

Nuorehko aseista mielihyvää saava, mutta kunniallinen konstaapeli John Dromoor saattuu rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja näkee pahoinpidellyn Bethien pyytämässä apua silmät lapsen toiveikkuutta täynnä sekä vajan likaisella lattialla makaavan, tajuttoman ja juuri ja juuri hengissä olevan Teenan. Teena toimitetaan sairaalaan hengityskoneeseen, josta hänet herätetään elämään, josta ei ole paluuta entiseen. Neurologiset vammat, ruhjottu ruumis ja ainainen pelko pitävät hänet henkisesti sirpaleisena. Pahinta on kuitenkin naapuruston suhtautuminen:

Yksi haastatteluista, joka oli repäisty lehdestä oli tungettu sinun kaappiisi koulussa, oli otsikoitu SUREVA ÄITI SYYTTÄÄ TEENAA: KUNNIANLOUKKAUS! Se nainen tuhosi poikani elämän.

Teena ja Bethie saavat niskaansa yhteisön vihat. Jotkut ajattelevat, että Teena sai ansionsa mukaan ja että Bethiekin olisi pitänyt saman tien raiskata ja tappaa. Tämä saa lukijan raivoihinsa melkein vielä enemmän kuin kauhistuttava joukkoraiskaus; Eivätkö Maguiret ole jo kärsineet tarpeeksi? Toki Teenalla oli lyhyt hame ja hän oli vahvassa humalassa tapahtumahetkellä. Toki hän blondasi hiuksiaan ja flirttaili miesten kanssa, mutta mikään, ja on pakko huutaa, MIKÄÄN, ei oikeuta moisen silmittömän väkivallan tekoon. Eikä mikään oikeuta asuinyhteisöä jatkamaan vihanpitoa uhreja kohtaan. Ei, vaikka syytettyinä olisikin oma poika, serkku tai ryyppykaveri. Ei, vaikka heidän vanhempansa, kuten Pickin veljesten, olisivat periaatteessa kunnon väkeä, työtä tekevää ja Jumalaa pelkäävää.

Auta meitä John Dromoor ole kiltti meitä pelottaa kamalasti.

Teenan, Bethien ja selkeät jykevät kasvot omaavien punaniskaraiskaajien rinnalle keskeishenkilöksi ja -toimijaksi nousee poliisi Dromoor, jonka kerronta valottaa myös Bethien mietteitä. Oates hallitsee hyvin myös miehisen toimijan tuskan; Kuinka pienten lasten isä selviää, kun joutuu työssään kohtaamaan niin mielipuolisia asioita ja toisaalta niin herkkiä avunpyyntöjä? Vastaus selviää niin romaanin suomen- kuin englanninkielisessä otsikossa. Kosto: rakkaustarina ja Rape: A Love Story sisältävät erilaisinakin pienen suuren romaanin keskeisimmät ainekset.

Ennen Kostoa olen lukenut Oatesilta vain hänen edellisen suomennetun romaaninsa Haudankaivajan tyttären, joka on tämän kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia. Kirjallisesti Kosto: rakkaustarina ei yllä aivan samaan, vaikka onkin eräs vahvimmista teoksista, joihin olen tarttunut. Siinä, missä Haudankaivajan tytär on laaja eepos yhden naisen elämästä eri vuosikymmenten aikana, on Kosto: rakkaustarina pienoisromaani ja sellaisenaan hyvin tiivis ja intensiivinen. Oatesin kieli on samaan aikaan melkein raporttimaista ja silti runollista. Hän kuvailee tapahtumia toisaalta iltapäivälehtimäisesti ja poliisiraporteista lainaten. Toisaalta tarina etenee vaihtelevan fokalisoinnin kautta hyvinkin tajunnanvirtaiseen pelon ja ahdistuksen, vihan ja myös rakkauden kuvaukseen. Sellaiseen kuvaukseen, jonka aikana lukijakin kokee vihaa ja pelkoa toivoen Teenan raiskaajille kaikkea mahdollista pahaa.

Kosto pani minut pohtimaan rooliani lukijana. Olen yleensä analyyttinen lukija - ajatuksissani. Luen kesken olevaa kirjaa yhtä mittaa pohtien samalla, kuinka kirjoittaa kulloinkin kyseessä olevasta kirjasta sana tai pari blogiini. En kuitenkaan koskaan tee muistiinpanoja lukemastani kirjasta. En omista sellaista muistikirjaa, johon kirjaisin mietteitäni kirjoista (muuten kirjoitan muistikirjoihini kaikenlaista), vaan pelaan yleensä taittelemalla kirjan sivuja koirankorville tai kirjaston kirjojen kohdalla liimaamalla post it-lappusia. Tavallisesti myös luen yhtäjaksoisesti vähintään luvun kerrallaan. Luen myös samaan aikaan intensiivisesti ja kuitenkin hieman huolimattomasti, iloisesti.

Oates muutti tavanomaista lukutapaani. Luin edelleen intensiivisesti, ehdottomasti, mutta nyt en voinut aina lukea edes yhtä lukua kerrallaan, kun mielialani heilahtelivat järkytyksestä ja surusta vihaan, kostonhimoon ja - ehkä hieman yllättäen - helpotukseen. Kesken lukemisen oli minun oli pakko sulkea kirja, kävellä levottomasti ympäriinsä ja palata heti kirjan ääreen. Vaikka keskeytin lukemisen, en jättänyt Teenan ja Bethien kokemaa taakseni. Kävelin pienen kierroksen, katsoin ulos ikkunasta tai - syystä tai toisesta, osin varmasti Teena-nimen, White trash-luokan sekä seksuaalisen väkivallan vuoksi - pohdin elokuvaa Boys Don't Cry.

Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa.

Niin väkevästi Oates kirjoittaa, että hän tulee sanoillaan miltei liiankin liki. Ja hyvä niin. Kosto opetti minulle paljon itsestäni lukijana. Kirjan tärkein sanoma, naisiin, lapsiin tai ylipäätään ihmisiin tai mihinkään luontokappaleisiin kohdistuvan väkivallan vääryyden osoittaminen, on vahva. Kosto: rakkaustarina on rankkuudestaan huolimatta valoisa; Vaikka eheytyminen on vaikeaa eivätkä hirveydet koskaan unohdu, on ainakin osittainen paraneminen mahdollista. Siksi suosittelen tätä kirjaa myös raskaita aiheita pelkääville.

Minkä Oatesin luen seuraavaksi? Minkä sinä luet?

****-

Kosto: rakkaustarinasta ovat omat arvionsa kirjoittaneet ainakin Jori, Leena Lumi, Susa, Sanna sekä Tomomi.

~Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär~

Sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa.

Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär kertoo Rebecca Schwartin tarinan lapsuudesta ja nuoruudesta aikuisuuteen. Ja millainen tarina se onkaan! Kauhistuttava, raaka, kipeä, mutta samalla valoisa.

Romaani on ajallisesti monikerroksinen. Se alkaa kuvauksella siitä, kuinka aikuinen Rebecca, pienen Nileyn äiti, palaa jokivartta kotiin tehdastyöstä ja vieras panamahattuinen mies luulee Rebeccaa Hazel Jones-nimiseksi naiseksi. Tämän jälkeen kerronta siirtyy pitkään takaumajaksoon, Rebeccan lapsuuteen ja nuoruuteen.

Schwart! Sehän on juutalainen nimi, eikö niin? Vai pitäisikö sanoa - heprealainen?
Ei. Saksalainen nimi. Jacob perheineen oli saksalaisia protestantteja.

Rebecca Schwart syntyy 1930-luvulla New Yorkin satamassa laivassa, joka kuljettaa uutta ja parempaa elämää hakevia siirtolaisia Euroopasta. Juutalainen Schwartin perhe on aavistanut Hitlerin ja natsiaatteen nousun ja pakenee Saksasta juuri Kolmannen valtakunnan kynnyksellä. Uudesta maailmasta perhe löytää paikkansa Milburnin pikkukaupungista asettuen asumaan hautausmaan kupeeseen mökiksi kutsuttuun kylmänkosteaan murjuun.

Hiipivä kauhu ja raju, suorastaan räjähtävä väkivalta varjostavat Rebeccan elämää. Isä, Jacob Schwart, on lapsiaan, vaimoaan ja elämäänsä vihaava tyhmäksi luultu haudankaivaja, joka kotimaassaan Saksassa oli ollut arvostettu matematiikan opettaja ja kirjapainomies. Älykkö, joka oli lukenut Hegeliä, Marxia ja Schopenhaueria. Äiti Anna, nuorena kaunis ja flirttaileva, pianoa soittava tyttö, on lähes muodottomaksi lihonut, mökkipahaseen hautautunut nainen. Voi vain aavistaa, milloin lyönti osuu kohdalle, milloin veri valuu. Isoveljet, Herschel ja August (Gus), pakenevat kotoa. Rebecca piilottaa saamansa kunniakirjan oikeinkirjoitusmestaruudesta. On vääjäämätöntä, että edessä on murhenäytelmä.

Millaiset ovat keinot selvitä arjesta, kun juomavesi on hautausmaan saastuttamaa, oveen maalataan hakaristejä eikä oikeutta omaan menneisyyteen ja kulttuuriin ole. Mitä tapahtuu, kun kaikki ihmisyys tuntuu katoavan? Onko selviytymiskeinoja olemassakaan sellaisilla, joilta on viety kaikki kunnia ja omanarvontunto?

Katsos kun sinä et halua että sattuu mitään, Rebecca. Sinua siitä syytetään jos sinulle jotakin sattuu.
Katsos kun sinä olet tyttö. -- Rebecca oppi että se on kuin haava. Että on tyttö.

Seitsemäntoistavuotiaana Rebecca saa töitä hotellisiivoojana ja jouduttuaan elostelija-hotellivieraan ahdistelemaksi, saa puolustajakseen kiinnostavan panimoalan liikemiehen Niles Tignorin. Tignor opettaa Rebeccalle (rajun) rakkauden saloja ja vie tämän vihille. Rakkaus, sairaalloinen mustasukkaisuus ja raakuus leimaavat elämää. Rebecca kulkee kasvot murjottuina ja keho mustelmilla. Pieni Niley-poika on mamilleen kaikki kaikessa, syy elää ja kulkea pää pystyssä.  Helvetistä on pakko päästä ulos, elää paeten ja rakentaa uusi elämä vaikka sitten pianonmyyjä Hazel Jonesina ja tämän poikana Zachina, jolla on syntymätodistuskin.

Haudankaivajan tytär on koskettava, rankka ja älykäs tarina Rebecasta ja/tai Hazelista. Se on eräänlainen nuoren naisen Odysseia ympäri Yhdysvaltojen pohjoisosia. Väkivalta varjostaa Rebeccan ihmissuhteita niin, että lukija tuntee päänsä sumenevan nyrkiniskuista. Hämärän laskeuduttua Minervan pöllö kuitenkin lentää ja omanarvontunnon löytyminen on kuitenkin mahdollista. Monitasoista romaania kuljettaa musiikki: Apassionata, 1950-luvun radioiskelmät,Czerny, Mozart, boogie-woogie. Teos tarjoaa myös yllätyksen sekä kasan kirjeitä.

Haudankaivajan tytär pureutui ihoni alle ja otti oman paikkansa sydämestäni. Oates tarjosi minulle erään vuoden voimakkaimmista ja parhaimmista lukukokemuksista. Nyt en ihan heti voi tarttua yhteenkään uuteen kirjaan, koska parhainkaan teos ei ehkä tuntuisi miltään. Korvissani soi Jacob Schwartin lause "sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa", joka sekoittuu Zachin pianoharjoituksiin. Annan Rebeccan ja/tai Hazelin sielun liekin loistaa mielessäni.

****½

P.S. Haudankaivajan tyttärestä on oman hienon arvionsa tehnyt myös Leena Lumi.