Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.
Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.
Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.
Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.
Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin.
Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.
Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.
Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin. Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään."
No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.
Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.
"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.
No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?
Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.
En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.
Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.
--
Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja.
Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.
Heleää helatorstaita huomiseksi!
