Satuja Onnellista ja Annelista Peippometsään (ja hieman Suonenjokeakin)

Perjantaina oli satupäivä. Kaksi vuotta sitten juhlistin satupäivääni pienellä haasteella ja tänä vuonna tulin itse haastetuksi, kun Sinisen keskitien Bleue pyysi minua lukemaan satuja. Haaste oli enemmän kuin mieluinen, sillä meillä luetaan paljon satuja ja saturomaaneja. Satujen lukeminen on tietenkin luontevaa lapsiperheessä, mutta jo ennen lasteni syntymää ostin itselleni kauniita satukirjoja. En ole koskaan kadonnut taitoa lukea satuja, mistä olen hieman ylpeäkin.

Koska olen satupäivän suhteen maijamyöhänen täällä blogissani, esittelen nyt muutamia viime viikkojen aikana perheessäni luettuja satukirjoja.

Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja orpolapset. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1971.
Onneli- ja Anneli-sarjan kolmannessa kirjassa tyttöjen taloa vastapäätä ilmestyy iloton orpokoti, jonka asfaltoidulla pihalla on elämää vain silloin, kun alistetun oloinen lapsijoukko ulkoilee johtatar Minna Pinnan määräyksestä. Minna Pinna onkin Annelin vanha tuttu. Miten lapsia voisi auttaa? Seuraa suuri seikkailu, johon tarvitaan neuvokkuutta, Putti Vaaksanheimon rohkeutta ja koko Ruusukujan väkeä. Olen kirjoittanut aiemmin Kurenniemen Oli onnen Onnimannista sekä nuortenromaani Kesälinnusta. Onneli ja Anneli -kirjat ovat minulle lastenkirjoista rakkaimpia, pidän niistä melkein yhtä paljon kuin Astrid Lindgrenin Marikeista. Sen vuoksi en osaa arvottaa Orpolapsia ollenkaan. Totean vain, että olen enemmän kuin iloinen siitä, että esikoiseni on innostunut kirjasarjasta. Luimme Onneli ja Anneli -yhteisniteen ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, nyt tyttö luki kirjat yksin. Orpolapset sain kuulla hänen ääneen lukemanaan. Tarina tempaisi mukaansa tälläkin kertaa ja suosittelen kirjaa ihan kaikille.

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia. Kuvittanut Quentin Blake. Art House 2008 (The Witches 1983).
Tämä ei olekaan satua, vaan tarina oikeista noidista. Näin kertoo kirjan takakansi ja kun kirjailijana on Roald Dahl, yksi omaperäisimmistä tarinaniskijöistä, on takakansitekstiä pakko usko. Kuka pelkää noitia kertoo pienestä pojasta, joka menettää vanhempansa kolarissa ja muuttaa asumaan norjalaisen isoäitinsä kanssa. Isoäiti kertoo lapsista, jotka ovat yhtäkkiä vain kadonneet maan päältä. Katoamisten taustalla ovat oikeat noidat. Noitia pitää varoa, mutta mitä sitten, kun eteen tulee Mahtava Ylinoita? Kuka pelkää noitia on hillitön ja pelottavakin kirja. Se tempaisee mukaansa, naurattaa ja aavistuksen kauhistuttaakin. Kirjan alkupuoli, jossa pojan vanhemmat kuolevat, pelotti esikoistani, mutta itse tarina ja noidat veivät mukanaan. Kirjan lopusta voi varmasti olla montaakin mieltä, mutta olen iloinen, ettei Dahl tyydy tavanomaiseen. Suomennoksessa tapahtumat on sijoitettu osin Suomeen, mikä häiritsi omaa lukukokemustani aavistuksen, mutta vahva kertomus vei kuitenkin mukanaan. Saturomaani on syystäkin klassikko, mutta en suosittele sitä alle kouluikäisille.


Marjatta Kurenniemi: Pilvipaimen. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1976.
Pilvipaimen on kirja, jota olen lukenut lapsuudessani ja jota mieheni kanssa luimme toisillemme ääneen silloin, kun odotin esikoistamme. Kirjan alaotsikko kertoo kyseessä olevan Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut. Satujen kirjo onkin runsas, sillä kirja kertoo niin hassuja satuja, iltasatuja, luonnonsatuja kuin totisia satujakin. Satuja on kymmeniä ja ne on kirjoitettu 1940-1970-lukujen aikana. Pidin kovasti luontosaduista, mutta Alli Ylösalaisin-maassa taisi nousta tämän lukukerran suosikikseni, sillä mikä voikaan olla kiehtovampaa kuin ajatus siitä, että jossain kaikki on toisin: luokassa meluavat lapset saavat kehuja ja koululaisilla on lomaa talvella. Illa-tyttö opastaa Allia ihmeellisessä maailmassa, jossa nykylukija tyrskähtää kerran jos toisenkin: onhan se hassua, että perheen isä hoitaa taloustyöt. Kokonaisuudessaan Pilvipaimen on erinomainen iltasatukirja. Sen tarinat ovat hyvän mittaisia ja satuja jaksavat kuunnella kaikenikäiset.


Nora Surojegin ja Pirkko Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus. Otava 2012.
Untu Willi, kyhmyräinen käppänä, ei ole suurinsuuri eikä pienenpieni, vaan oikein sopiva. Hän löytää rannalta postikortin, jossa toivotetaan Joulun valoa! Joulu herättää Untun kiinnostuksen ja hän päättää matkata kaunas pohjoiseen etsimään tuota valoa. Väsyttävällä matkallaan hän kohtaa monenlaisia avuliaita eläimiä sekä pahamaineisen Rautamadon. Miten Untu pääsee perille? Ja mikä on joulun salaisuus? Äidin (kuvitus) ja tyttären (satu) yhteistyönä syntynyt saturomaani nojaa vahvasti suomalaiseen luontoon. Se tuo myös tuntumia minulle rakkaasta hollantilaisesta Suuresta tonttukirjasta, onneksi onnistuneesti. Untu ja sydäntalven salaisuus lähtee liikkeelle niin hitaasti, että lukijana niin lapseni kuin minä olimme jättää kirjan kesken. Olin kuitenkin saanut kirjasta niin vahvan suosituksen, että jatkoin sitkeästi ja se palkitsi. Kaunis kirja kantaa kiireettömän sadunkerronnan, suomalaisen folkloren ja vahvan luontokuvauksen perinnettä. Hyvä kirja lukea nyt, kun joulu alkaa lähestyä (alkaa se, kaivoin jo muutaman joulukirjankin esille ;)).


Missä mangusti luuraa? Gummerus 2012.
Missä mangusti luuraa? ei ole satukirja ja siinä on niin monta tekijääkin, etten tällaisten pienesittelyjen yhteydessä jaksa luetella koko rimpsua. Mutta kirja on kertakaikkiaan mainio. Meillä on mennyt ilta jos toinenkin mangusteja bongaillessa. Kirjan ideana on etsiä kymmenen mangustia jokaiselta aukeamalta, jotka sijoittuvat eri puolille maapalloa aina Lontoosta Kiinan muurille ja Pääsiäissaarilta Egyptin pyramideille. Koukuttava kirja tarjoaa sopivasti haasteitakin.


Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu. Kuvittanut Johanna Lumme. Robustos 2013.
Peippometsässä on bändikilpailu, johon myös Metsämarjat-yhtye osallistuu. Kilpailusta on tulossa kova, sillä mukaan on ilmoittautunut myös supersuosittu Ilvespojat. Millä hinnalla voittoa kannattaa tavoitella? Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu piti koko perhettäni otteessaan viime joulun aikaan. Peippometsän bändikilpailu on tarinaltaan perinteinen kehityskertomus, joka ei tarjoa aikuisille lukijalle suuria yllätyksiä, mutta kuitenkin hauskaa ja svengaavaa luettavaa. Kieli on simppeliä, mutta sujuvaa, ja pienet lukijat pysyivät hyvin tarinan imussa. Johanna Lumpeen kuvitus ihastuttaa. Kiitän erityisesti lopussa olevaa bändisanastoa. Kaltaiseni epämusikaalinen ihminen oppi siitä paljon.

Kirjoista Peippometsän bändikoulun olen saanut kustantajalta, muut ovat lahjoja, ostoksia tai muistoja omasta lapsuudestani. Miksi vastaan satupäivän haasteeseen nyt enkä jo perjantaina? Ihan sen vuoksi, että syyslomailimme loppuviikon lapsuuteni kotipaikkakunnalla Suonenjoella. Kävimme perheeni ja isovanhempien kanssa sienimetsässä, jossa ihmettelimme supikoiran pesää. Ihastelimme ensilunta ja jääkiteitä, ja lumouduin myös vanhoista valokuvista, joista saatan joskus kirjoittaa lisää.

Alkava viikko tulee osin sujumaan Helsingin kirjamessujen merkeissä. Palaan vielä messuihin, mutta nyt toivotan hyvää alkavaa viikkoa suonenjokelaisten syyslomatunnelmien kera.

Tähän on pakko panna kuvateksti: Sammalselän vanha ala-aste, entinen kouluni. Koulun yläkerrassa oli huone, jossa kummitteli!

Marjatta Kurenniemi: Oli onnen Onnimanni

- Etkö sinä tunne Onnimannia? Kaikkihan hänet tuntevat.
- En minä ainakaan, sanoi Sam. - Mutta me olemme vielä aika nuoria, Sisi ja minä.
- No, se selittää asian, etana virkkoi. - Minä kerron sitten teille. Onnimanni on Metsän Vihreä Mies.
Sisi ja Sam vilkaisivat toisiinsa.
- En tullut siitä yhtään viisaammaksi, Sam virkkoi. - Kuka ja millainen ja missä on sitten Metsän Vihreä Mies ja mitä hän tekee?
- Ettehän te tiedä yhtään mitään, sanoi etana säälivästi. - Sitä on kyllä vähän vaikea selittää. Metsän Vihreä Mies asuu siellä, missä on Metsän Suloisin Paikka, ja hän parantaa ja hoitaa kaikkia pieniä eläimiä.

Marjatta Kurenniemen lastenromaani Oli ennen Onnimanni (Wsoy 1953) vie lukijansa Metsän Suloisimpaan Paikkaan, jossa metsätähdet, tähdykkeet ja luonnonruusut kasvavat saniaisten suojassa ja jossa on kaikkien eläinten ystävän, eräänlaisen luontaiseläinlääkärin Onnimannin koti. Onnimanni on avarasydäminen mies, joka ratamosta, digitaliksesta ja voikukkamaidosta tekemillään rohdoilla parantaa eläimen kuin eläimen aina muurahaisesta silkkiuikkuun ja mäyrästä kontiaiseen.

Metsän Suloisimpaan paikkaan saapuvat myös häntänsä katkaissut Sisi-sisilisko yhdessä uuden ystävänsä Sam-sammakon kanssa. He, kuten kaikki muutkin eläimet, saavat apua Onnimannilta ja päätyvät tämän asuinkumppaneiksi ja sairaala-apulaisiksi. Työsarkaa, arkea ja myös juhlahetkiä riittää. Kurenniemi kuvaa eläinhahmojaan oivaltavasti onnistuen kertoa niiden biologiasta luontevana osana satua. Niinpä esimerkiksi Sisi-sisiliskon häntä putoaa eläimen säikähtäessä, eläimet vaipuvat talvihorrokseen tai varikset elävät laumoissa. Luonnossa eläminen on selviytymistaistelua, jossa vahvimmat selviävät ja osa menehtyy. Metsän Suloisin Paikka on rauhoitettu alue, jossa muita ei saa syödä. Täten Sam-sammakko ei pyydystä siellä kärpäsiä eikä joudu itsekään syödyksi.

Elämä metsässä, pelloilla tai edes Metsän Suloisimmassa Paikassa ei kuitenkaan ole jännitteetöntä. Eläimet uhittelevat toisiaan ja paha, raukkamainen Rikkosiipi jengeineen tuhoaa Onnimannin kodin. Vaikka Onnimanni on hyvä, on hän hyvin inhimillinen. Viha leimahtaa hänen silmissään ja hänkin hautoo kostoa, mutta omaa myös anteeksiannon taidon. Myöskään onnea ei anneta kaikille eläimille tasapuolisesti. Moni saa rukkaset kosiopuuhissaan ja Etena-Etana-Etanan hitaudelle nauraa itse Onnimannikin.

Juuri silloin kun hämärä laskeutui, hämärä ohuempi lukin seittiä, tuli suolta karkeloiden viisi virvatulta. Kukin niistä tuikkasi omalta suunnaltaan tulen kokkoon ja loimahtaen nousivat liekit yöntotiselle taivaalle. Korkealle lensivät liekkilinnut, ajaen toisiaan takaa ja vaipuen ohueen sineen. Pian oli kokko valkeana tuhkana, mutta suolta karkeloi yhä uusia virvatulia, yhtyen piiriin suitsuavan tuhkakasan ympärille. Ne alkoivat huiman karkelon ja metsän väki katseli sitä, yhtyen siihen kuka halusi.

Onnimanissa on korostetun paljon laveaa luontokuvausta. Talvijättiläinen ajaa ylväänä ruhtinaana jalokivikoristeissa lumiturkissaan, ottaa kuuset vasalleikseen ja pyryttää lumisen vaipan kaiken ylle. Se voi myös pihtailla lumessa antaen vain pakkaskannujensa kilistä. Aurinkolintu lentää matalaa kaartaan ja ilma on lasinhaurasta. Keväällä taas aurinko paistaa kirkkaasti, tuuli henkäilee lauhkeasti ja puut kuuntelevat kaikkea hiirenkorvat höröllään. Kurenniemen kieli on vivahteikasta ja niin maalailevaa, että olin aidosti ihmeissäni siitä, kuinka keskittyneenä, miltei hartaana ja silti kiinnostuneena, viisivuotias tyttäreni jaksoi tarinaa kuunnella. Minä itse olin kirjaa lukiessani paikoin väsyä iltasadun venymiseen, mutta olen tavattoman iloinen siitä, että vauhditonkin lastenkirja voi viehättää leikki-ikäistä. Aina ei tarvita disneymäistä menoa tai Tatun ja Patun (ihanaa!) reippautta, vaan kirjan äärellä voi myös hiljentyä. Maija Karman herttaisia kuviakaan Onnimannissa ei ole kuin siellä täällä.

Oli ennen Onnimanni on lumoava kirja, mutta siinä on paljon sellaista, joka vaivasi omaa aikuisajan lukukokemustani. Onnimanni on ennen kaikkea saturomaani, jonka hahmoja ovat puhuvat eläimet, haltiamainen Onnimanni, Valpuri-Keijukainen, Talvijättiläinen sekä virvatulet. Onnimannissa on kuitenkin päälleliimatun tuntuista kreationismivaikutteista uskonnollisuutta. Jumalan luomistyöstä lajien synnyn kohdalla puhutaan paljon. Olen itse luterilaisen kirkon jäsen, mutta evoluutioteorian vankkumaton kannattaja ja siksi luin näitä pätkiä lapselleni hieman ristiriitaisin miettein.

Myös Onnimannin naiskuva on vanhanaikainen, se henkii 1950-luvun asenteita. Ja miksikäs ei henkisi, koska kirja on kirjoitettu vuonna 1953. Nykykontekstissa luettuna minua vaivasi se, että vaikka kirja on naisen kirjoittama, on sen jokainen keskeinen toimija mies. Onnimanni, Sisi, Sam, Rikkosiipi ja jopa naurettava Etana-Etana-Etana ovat kaikki miehiä. Ainoat suuren roolin saavat naishahmot ovat tyttömäisen koreileva ja siksi turhamaisena kuvattu hiirineito Ruusunnuppu sekä kaunis kevääntuoja Valpuri-keiju, joka sentään taidoillaan pelastaa jopa Onnimannin. Valpuri on kuitenkin vain sivuroolissa. Olen iloinen siitä, että Onneli ja Anneli-kirjoissa sekä nuortenromaanissa Kesälintu Kurenniemen naishahmot ovat vahvempia, jopa kaiken keskiössä.

Kaikesta huolimatta Onnimanni on ihana kirja. Olen iloinen, että sain nyt syyn lukea sen uudelleen ja että sen keskeiset teemat, luonnonrakkaus, hyvyys ja monimuotoisen elämän kunnioittaminen, kantavat yhä samalla tavalla kuin Metsän Suloisimman Paikan taika.

Jenni peräänkuulutti kevätkirjoja jokin aika sitten. En silloin keksinyt kovinkaan monta kevätkirjaa, mutta nyt muistin Oli ennen Onnimannin olevan sellainen. Kirjassa vuodenkierto kulkee kesästä kesään, mutta juuri kevät Valpuri-keijuineen on kaiken muuttava vuodenaika, eräänlainen käännekohta ja uuden elämän alku. Lisäksi omaa näkemystäni Oli ennen Onnimannista värittää se muisto, että kahdeksanvuotiaana lainasin kirjan pääsiäislukemiseksi ja samana vuonna taisin maistella ensimmäistä kertaa Mignonia. Näin ollen Onnimanni herättää minussa aina mielleyhtymän keväästä, pääsiäisestä ja Mignoneista.

Onko Onnimanni tuttu kenellekään muulle? Ja jos teillä on lapsia, luetteko oman lapsuutenne suosikkeja heille? Jos ei ole, niin voisitteko kuvitella lukevanne?

****-

P.S. Blogger on kuulemma monien kohdalla kadottanut kommentteja. Jos tuntuu, että olette kommentoineet jotain blogikirjoistani eikä kommenttejanne käy, nykäistä virtuaalisesta hihastani!