Ian McEwan: Mitä voimme tietää

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Otava 2026
What We Can Know 2025
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kannen maalaus Louise Body: Sail To The Sky
359 sivua
Brittiläinen romaani


Muisti on pesusieni. Muisti imee itseensä aineistoa eri ajoista ja paikoista ja valuttaa sitten sisältönsä kulloinkin käsiteltävän hetken päälle.

Toista sataa vuotta aiemmin, vuonna 2014, runoilija lukee vaimonsa syntymäpäiväillallisilla runon. Runo on jonkinlainen avainteos, mutta se on kadonnut ja askarruttaa kirjallisuudentutkijoiden mieltä. Nyt eletään vuotta 2119, katastrofien seurauksena osa Euroopasta on peittynyt veteen ja maailman väkiluku laskenut. Tutkija Tom Metcalfe selvittelee Francis Blundyn vanhan runon kohtaloa. Sanojen merkitys on valtavampi kuin odottaa voisi.

Dystopiat eivät lähtökohtaisesti ole lempikirjallisuuttani, mutta jotkut lajin teokset (kuten vaikka Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tai Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta -sarja) ovat suursuosikkejani. Uskallan sanoa, että sinne suosikkien joukkoon heilahti hetimiten myös Ian McEwanin Mitä voimme tietää, josta tuli myös lempi-McEwanini.

Miten hieno romaani se onkaan! Mitä voimme tietää on upea niin yhteiskunnallisena romaanina, kerrontansa osalta, kirjallisuuskirjana, ihmissuhdekuvauksena kuin rakenteellisestikin. McEwan kirjoittaa kiinnostavia historiallisia risteytymiä meidän ajastamme, muun muassa Ukraina ja Iran ovat esillä. Kuviteltua ja ihan surullisen mahdollista tulevaisuutta on tietenkin ajatus siitä, että Iso-Britannia on peittynyt isoin osin veteen – syyt ovat yksinomaan ihmisten toiminnan, sotaisuuden, seurausta. Ihmisyys on aika samanlaista kuin aina: kilpailevaa ja kyräilevää, ihastuvaa, tosiasioilta piiloutuvaa, herkkääkin.

Kaikkea leimaa myös itseäni alati viehättävä brittiläisyys, kuten McEwanin teoksissa kai aina. Tällä kertaa muun muassa muistoissa olevat (oxfordilaiset) kirjakaupat, illalliset, luonto ennen tuhoutumistaan. Ja tietenmin myös (ei vain brittiläisenä): sivistys, tietty tietoisuus omasta asemasta osana akateemista ketjua.

McEwanin teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja siihen on nautinnollista uppoutua. Kaksiosaista romaania ei voi kuitenkaan kutsua helpoksi tai nopealukuiseksi, vaan se on niitä teoksia, jotka palkitsevat kärsivällisen lukijan. Se antaa pureskeltavaa niin yhteiskunnallisesti kuin romaanihenkilöidensä tasolla. Kulttuurihistoriallisia kerrostumia (humanisteille romaanissa on myös runsaasti kiinnekohtia) on paljon – menneestä tulevaan.

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Vieraan turva
Kustantaja: Otava 2010
Alkuteos: The Comfort of Strangers 1981
Suomennos: Marja Alopaeus
Kannen kuva: Harry Gruyaert / Magnum Photos
Sivuja: 138
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

He olisivat tuohtuneesti kieltäneet olevansa ikävästyneitä. He totesivat monesti että heidän oli vaikea muistaa toisen olevan erillinen ihminen. Toisiinsa katsoessaan he katsoivat sumenneeseen peiliin. Puhuessaan sukupuolielämän politiikasta josta he silloin tällöin puhuivat he eivät puhuneet itsestään. Juuri tämä liittoutuminen teki heidät haavoittuviksi ja toistensa suhteen yliherkiksi, alttiiksi pahoittamaan mielensä joutuessaan havaitsemaan tarpeittensa ja mielihalujensa olevan yksilöllisiä.

Mary ja Colin ovat keski-ikäistyvä pariskunta, joka lomailee Venetsiassa. He viettävät laiskoja lomapäiviä, suorittavat turistin velvollisuuksia: galleriat, museot, piazzat, hotelliin, illalliselle ja niin edelleen. Erään kerran he tutustuvat Robertiin, italialaiseen ravintoloitsijaan, jolla on machon elkeet. Mary ja Colin päätyvät Robertin johdattelemana tämän kotiin, jossa tapaavat myös Robertin kanadalaisen vaimon Carolinen, kummallisen alistetun ja sairaalloisen, mutta onnellisen oloisen naisen. Kohtaaminen jää Maryn ja Colinin mieleen ja pian mikään ei ole kuin ennen.

Ian McEwanin varhaistuotantoon lukeutuva Vieraan turva (1981) on eräänlainen avioliittoromaani, joka kuljettaa paitsi Venetsian kujille, myös ja ennen kaikkea ihmismielin pimeimpiin ja salatuimpiin puoliin. Lomamatkansa aikana - eräänlaisessa liminaalitilassa - Mary ja Colin kurkistavat kaikkein yksityisintä niin itsessään kuin Robertissa ja Carolinessakin.

"Onnistuneen loman juju on siinä että sen ansiosta haluaa lähteä kotiin."

Ian McEwan on kirjailija, jonka tuotannosta olen päättänyt pitää. Ensikosketukseni hänen romaanituotantoonsa olikin onnekas, sillä ihastuin varauksetta Rannalla-teokseen, joka on hienovireinen ja riviensä välissä viiltävän tarkkanäköinen kuvaus nuorenparin avioliiton alusta. Rannalla-romaanin perusteella latasin suuria odotuksia Vieraan turvaan, ja olin ennakkoon lukenut blogeista arvioita, joissa Maryn ja Colinin tarinaa kuvaillaan väkivaltaiseksi, mutta teemoiltaan tärkeäksi, puistattavan puhuttelevaksi, hyperventiaaliota aiheuttavaksi hienovireiseksi syväpsylogiaksi ja suorastaan brutaaliksi romaaniksi.

Odotukseni osoittautuivat osin oikeiksi: on totta, että Vieraan turva on loppupuoleltaan varsin brutaali kirja, tarkoituksellisen tai liiankin brutaali, kuten Jaana kirjoittaa. Siinä on väkivaltaisia ja seksuaalisia teemoja, jotka ovat puistattavia. Mutta koska tiesinkin odottaa jotain tuollaista, en hätkähtänyt kirjan äärellä, vaan ajattelin pikemminkin, että "tässäkö tämä oli, vai niin" ja suljin kirjan kannet. Täten odotukseni myös lässähtivät: en löytänyt kirjasta, en edes paikoin tunnelmallisesta alkuosasta, tärkeitä teemoja, en syvällistä psykologiaa, en suuria merkityksiä rivien välissä. Sen sijaan koin Vieraan turvan ennen kaikkea epäuskottavana; en voi millään uskoa, että järkevä pariskunta lähtee vieraiden mukaan edes ulkomaan matkalla etenkään, kun varoittavia vihjeitä on ilmassa. Toiseksi koin kirjan hivenen tylsäksi. Pidän yleensä kirjoista, joissa vatuloidaan, mutta tällä kertaa en päässyt sisälle McEwanin luomaan odottavaan tunnelmaan.

Toki myönnän, että McEwan kirjoittaa hienosti, vaikka 30 vuotta vanha suomennos on kömpelö. Ihailen McEwanin kykyä kirjoittaa tarina, joka kasvaa pikkuhiljaa ensin vihjeiden perusteella, sitten suoraan kasvoille läimäyttäen. Nyt koetankin unohtaa Maryn ja Colinin Venetsian-matkan mahdollisimman pian, ja lukea jonkun muun McEwanin teoksen.

Vieraan turva jätti minulle tympeän jälkimaun. Romaani on toki osin mieleenpainuva ja McEwan yrittää rakentaa siinä (Nigel Nicholsonin hienon kirjan nimeä vertauksessani muunnellen) eräiden avioliittojen muotokuvia. Minun oli vaikea saada irti mitään hyvää, syvää tai ajatteluttavaa. Lähinnä mietin, että miksi edes luin koko kirjan.

***

~Ian McEwan: Rannalla~

Joskus käy niin, että haluaa kovasti pitää jostain kirjasta, muttei syystä tai toisesta kykene siihen. Ja joskus tuo halu toteutuu yli odotusten, kuten minulle kävi brittiläisen Ian McEwanin Rannalla-romaanin kanssa.

Rannalla on yhdenpäivän-, oikeammin yhdenillan- ja yönromaani, jonka keskiössä on vastanaineen pariskunnan, Florencen ja Edwardin hääyö vaaleassa merenrantahotellissa eteläisessä Englannissa. Vuoden seurustelun, kävelyretkien, älykkäiden keskustelujen, tenniksen, konserttien ja hyvien aterioiden jälkeen pariskunta on fyysisesti päässyt varovaisen suutelun asteelle, muu koskettelu on ollut enemmän haaveen tai pelon kuin tekojen tasolla. Eletään vuotta 1962, jolloin Iso-Britanniassa (ja muuallakin Euroopassa) on syntymässä railo seksuaalisesti pidättäytyvän ja kokeilevan sukupolven välille.

Ja mikä heitä esti? Heidän persoonallisuutensa ja menneisyytensä, tietämättömyytensä ja pelkonsa, arkuutensa, turhankainoutensa, kyvyttömyytensä vaatia asioita, kokemuksen puutteensa ja jäykkyytensä, joka oli jäännettä uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, heidän englantilaisuutensa ja luokka-asemansa sekä historia itse. Ei siis paljon mikään.

Hääyö on Florencen ja Edwardin tuoreen avioliiiton sekä koko heidän suhteensa kulminoitumispiste. Häänyön kuvaukset, etenkin tuoreen avioparin tunteet, tulevat toisinaan miltei kiusallisen lähelle. Florencen pidättyväisyys ja pelkkien kirjoista opittujen yököttävien termien penetraatio, limakalvo ja terska pelko, Edwardin varovaisuuden ja yli-innokkuuden vuorottelu sekä väärintulkitut viestit tekevät lukijan olosta lähes tuskaisen. Samalla molempia on helppo ymmärtää, kun peilaa pariskunnan käytöstä, pelkoja ja toiveita heidän kummankin taustoihinsa.

McEwan osaa kertoa paljon kirjoittaessaan jostain pienestä asiasta. Hän kirjoittaa kauniisti ja vahvasti, paikoin melkein tylsästi, mutta kuitenkin väkevästi ja mukaansatempaavasti. Vaikka hääyö rantahotellissa on romaanin keskiö ja pienet eleet ja aikeet ratkaisevat kaiken, kattaa Rannalla paljon enemmän. McEwan tuo taitavalla kerronnallaan lukijan tietoon niin brittiläisen luokkayhteiskunnan tapakulttuuria kuin koko Eurooppaa 1960-luvulla ravistelleen moraalisen muutoksen syyt ja seuraukset.

Kuinka mies, joka on kasvanut pienessä talossa Turville Heathilla voi onnistua naimaan naisen, joka on koko elämänsä syönyt muutakin juustoa kuin cheddaria ja kasvanut pohjoisoxfordilaisittainkin paremmissa piireissä. Mies on hillitty, mutta salaisesti äkkipikainen uuden rytmimusiikin ystävä, nainen on hillitty, aseksuaalinen ammattiviulisti. Kysymys onkin osin siitä, voivatko eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevat ihmiset koskaan todella kohdata toisiaan. Ennen kaikkea kyse on siitä, kuinka sattuma, pieninkin ilme, ele tai asian tekemättä jättäminen, laukaisee päätöksiin, joista ei ole paluuta. Hetken merkitys on kauaskantoinen.

Rannalla on periaatteessa ensimmäinen lukemani Ian McEwanin kirja. Helsingin Sanomien Klassikkoautomaatti suositteli minulle kymmenkunta vuotta sitten McEwanin varhaisteosta Ajan lapsi, joka jäi minulta kesken molemmilla lukuyrityskerroilla. Se, etten päässyt sisälle Ajan lapseen, aikaansai turhanpäiväistä vieroksumista McEwania kohtaan. Rannalla taisi ollakin erinomainen valinta uudelle alulle, koska minua Florencen ja Edwardin tarina onnistui koskettamaan. Olen edelleen heidän ajatustensa ja valintojensa maailmassa.

Florencen ja Edwardin hääyö tuo lukijan eteen koko Britannian ja Länsi-Euroopan seksuaalisen murroksen mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Kaikki toiveet, epäröinnit, takaumat sekä hääyötä seuraavat tapahtumat kertovat siitä, mitä tuon ajan lapsille tapahtui. Pidin tavattomasti kirjan loppuratkaisusta. Se ei ollut sitä, mitä odotin, vaan jotain paljon parempaa. Uudesta ei voi enää palata vanhaan.

Otan ilolla ja mielenkiinnolla vastaan suosituksia seuraavasta McEwanista. Ajan lapsi saa kuitenkin edelleen odottaa hyllyssäni.

*****-