Säikähdin huomatessani, että olin jo salaa mielessäni tehnyt päätöksen. Äidin kanssa käymäni keskustelunpätkä palasi mieleeni ja koin tunnontuskia. Pettäisinkö sukuni, jos lähtisin niin arveluttavalle uralle? En ollut huolissani itsestäni, ainoastaan siitä, että äiti saisi joskus tietää.
Mitähän osaisin tästä kirjasta sanoa? Elina Tiilikan Punainen mekko (Gummerus 2010) on monille kirjabloggaajille tuttu ja monet kirjaa lukemattomatkin muistanevat kirjasta ja Tiilikasta kirjoitetut naisten- ja sanomalehtijutut vuoden takaa. Punainen mekko perustuu ainakin löyhästi Tiilikan omiin kokemuksiin prostituoituna.
Noora on parikymppinen oman elämänsä vetelehtijä. Häntä ei huvita hakeutua töihin, vaan jättää siivojanpestinsä yhden työpäivän jälkeen. Päivät sujuvat nettisurffailun, satunnaisten kaverikeskustelujen ja äidin motkotuksen merkeissä. Vuokra on rästissä ja sähkölasku maksamatta. Noora kokee, että jos jonkun tavaran, kuten kondomit, voi saada helposti varastamisen myötä ilmaiseksi, miksi niistä pitäisi maksaa. Hän vaikuttaa heti kirjan alussa jotenkin selkärangattomalta ja omaa silti huonon itsetunnon. Sattuman oikusta Noora osuu nettisivulle, jolla haetaan stripparia. Hän päätyy esiintymään kauas Huittisiin, muttei koe tanssimista omakseen. Seksi on paljon helpompaa. Noora laittaa kokeeksi ilmoituksen internetisivulle ja alkaa pian saada puhelinsoittoja. Ennen pitkää hänellä on prepaid-liittymällä varustettu bisnespuhelin sekä liuta nuoria ja vanhoja, impotentteja ja taitavia, ujoja, ryhdikkäitä, vammaisia ja kovanaamaisia asiakkaita. Mihinkään erikoisuuksiin Noora ei suostu ja oppii olemaan puhelimessakin tarvittavan tyly.
Raha tuntuu määräävän Nooran elämää. Hän tienaa ilotyttönä olemisella hyvin ja kuluttaa sen mukaisesti. Siksi rahapula on ainainen ja melko häikäilemättä Noora hakee rahaa sossusta. Työkeikoilla tuntuu saavan lisää rahaa, mutta toki myös sukupuolitaudin, itseinhoa sekä yksinäisyyttä, jonka lievittäjänä seksikumppanit tietämättään toimivat. Likaiset astiat ja käytetyt kondomit lojuvat rinnakkain Nooran asunnon pöydällä ja hän syö makaronia suoraan kattilasta kunnes saa taas uutta ponta työskentelyyn. Kaiken keskellä Noora vain on, hän ei juuri näytä tuntevan mitään eikä saa lukijassakaan aikaan juuri muita tunnereaktioita kuin ihmettelyä siitä, onko Noora masentunut.
Mutta joinakin päivinä olin varma, että olisin ikuisesti tässä oravanpyörässä, josta ei yksin ole mahdollista päästä irti. Tunsin häpäiseväni ruumiini ja itseni kokonaan antamalla vieraiden koskea muhun. Yleensä tunne meni ohi seuraavana päivänä, jolloin en ollut muistavinani edellispäivän lupausta lopettaa nämä hommat. Helppo raha oli huumetta. Samoin itsensä satuttaminen.
Helppoa rahaa: Satanen, jopa kaksi puolen tunnin panosta, joka oikeasti saattaa kestää vain viisi minuuttia. Kirjaa lukiessa minua alkoi ärsyttää Nooran asenne kaikkeen. Mikään työ tai lopulta edes sosiaalituki ei kelpaa. Ymmärrän kyllä, että siivoojana toimiminen on fyysisesti raskasta, mutta Nooralla ei ole lukion jälkeen minkäänlaista koulutusta eikä edes opiskelupaikkaa, jota hän ei yritäkään hakea. Miten joku voi olla niin lahnamainen?
Tiilikka kirjoittaa puhekieltä. En ole suuri puhekielen ystävä kaunokirjallisuuden suhteen, mutta Punaisessa mekossa puhekielisyys toimii tyylikeinona varsin hyvin. Tarina on selvästi vain ja ainoastaan Nooran tarina, muut henkilöt ovat statisteja, vaikka Tiilikka yrittää kuvailla Nooran äitisuhdetta ja antaa äidin motkotuksesta eräänlaisen syyn hankkiutua huoran hommiin. Kun Noora saa rahaa seksistä, ei hänen tarvitse kinuta sitä äidiltään.
Suosittelenko Punaista mekkoa muiden luettavaksi? En osaa sanoa. Jos haluaa tarkastella prostituutiota yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuulla yhden naisen tarinan, niin kyllä tämä lukemisen arvoinen on, mutta prostituutiosta on julkaistu hyvää tutkimuskirjallisuuttakin. Jos taas kaiken tuon vereslihalle saakka yltävän jyystämisen ja keltahampaisten asiakkaiden kohtaaminen tuntuu puuduttavalta, tylsältä tai vaikealta, en voi kirjaa suositella. En myöskään voi sanoa pitäneeni kirjasta, vaikka luin sen yhdessä illassa. Kaunokirjana Punainen mekko ei mielestäni ole vahva, mutta paljaana kertomuksena se kyllä kantaa. Eläinten ystävänä järkytyin ja voin kuvainnollisesti pahoin yhdestä kirjan kohtauksesta. Sen sijaan Nooran kohtaamiset asiakkaiden kanssa jättivät minut kylmäksi.
Noora ei lopulta pysty näyttämään pitkää nenää moraalisille kysymyksille. Kuulostakoot kuinka kuluneelta (etenkin tämän kirjan kohdalla) tahansa, niin voin sanoa tuntevani ainoastaan kiitollisuutta siitä, että opiskeluaikoina kituutin opintorahalla ja kesäisin paiskin töitä muun muassa toimiston juoksutyttönä, mansikanpoimijana ja pikaruokaravintolan kassana. Ei sillä, että prostituutio olisi koskaan edes käynyt mielessäni. Ehkä siksi en voi tai halua kirjan Nooraa koskaan ymmärtääkään eikä hän minua henkilöhahmona juuri koskettanut.
**
P.S. Punaisesta mekosta on kirjoittanut ainakin Anni m., Hanna sekä Susa P (vanhassa kirjastossaan).
