Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Otava, Otavan kirjasto 2023
The French Braid 2022
Suomentanut Markku Päkkilä
248 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia”, David sanoi. “Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”

Kun viikon viikolla luin loppuun hienon japanilaisen “Voita”-romaanin, kirjoitin kaipaavani sen runsauden jälkeen jotain tiivistä. Ehkä tiivis voi tarkoittaa myös arkista, ainakin jotain tavallisuudessaan ihastuttavaa, kuin hyvää leipää, josta jokaisella haukkaisulla paljastuu monenlaisia makuvihahteita. (Olen muuten suuri leipäfani.)

Anne Tyler on yksi arkikuvausten mestari samaan tapaan kuin Carol Shields (ja osin myös Elizabeth Strout, joka luo kuitenkin ehkä hieman karikatyyrisempiä hahmoja – no, rakastan kaikkien kolmen mainitun kirjailijan teoksia). Hän kirjoittaa tavallisuudesta, useamman sukupolven ihmisistä, avioliitoista, vanhemmista ja lapsista, kodeista, töistä, pyykinpesusta, pääruoasta ja salaateista, tuttuudesta ja vieraudesta ja siitä, miten näennäisesti samana toistuva elämä on pinnan alla jatkuvassa liikkeessä.

Palmikon alku ei ole tarinan alku tai loppu. Kaikki alkaa, kun nuori Serena Drew on poikaystävänsä Jamesin kanssa Philadelphian rautatieasemalla. Serena näkee siellä serkkunsa Nicholasin, muttei ole kuitenkaan aivan varma, onko kyseessä Nicholas. Se kummastuttaa Jamesia. Miten voi olla mahdollista, ettei tunne omaa serkkuaan niin hyvin? Mutta sellainen Serenan perhe on. Seuraavassa luvussa eletään Serenan äidin Lilyn nuoruuden kesää:  Garrettien äiti Mercy taidemaalaa, isä Robin työskentelee perheen putkifirmassa, Lilyä ja Alice-siskoa nuoruus vie eri suuntiin ja nuorimmaisella Davidilla on omat juttunsa. Perhe elää yhdessä muttei ole yhdessä. Vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, mutta sen suurempaa henkistä läheisyyttä tai sukuyhteyttä heillä ei ole.

Anne Tylerin romaani oli juuri sitä mitä olin nyt luettavakseni kaivannut: sujuvaa ja vaivatonta luettavaa, ei varmastikaan mieleenjäävää, mutta keskiluokkaisessa arkisuudessaan elämänmakuista ja (ehkä sittenkin myös hivenen liiankin) siistiä. Tekstin ja rakenteenkin osalta taidokasta. Tunnetasolla romaani ei tule kovin lähelle lukijaa eikä tarvitsekaan, sillä tällaisiakin monet perheet voivat olla. Tehdään asioita yhdessä silloin kun on aika kokoontua, mutta siinä välissä jokainen elää omaa elämäänsä.

Palmikko, tai “ranskalainen letti” kuten romaanin englanninkielinen nimi viittaa, on kuvaava nimi teokselle, jossa suvun säikeet kietoutuvat yhteen lujasti mutta samalla irtonaiset suortuvat koettavat erkaantua punotusta.

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

~Anne Tyler: pako~

Anne Tylerin uran varhainen teos Pako (1977) kertoo pankkiryöstäjän ja panttivangin matkasta osavaltioiden halki. Charlotte Emory on avioliittoonsa kyllästynyt Saul-nimisen saarnaajan vaimo, joka ei usko miehensä kirkon oppeihin eikä halua jatkaa jämähtäneessä liitossaan. Hän on useaan otteeseen päättänyt jättää miehensä, mutta on aina syystä tai toisesta jäänyt puolisonsa rinnalle. Sattuma puuttuu peliin, kun nuori mies nimeltä Jake Simms ryöstää pankin ja ottaa Charlotten pankkivangikseen.

Jaken ja Charlotten pakomatka on pitkä aina Marylandista kohti Floridaa. Se on ulkoisesti vain kaappaajan ja panttivangin matka, mutta sisäisesti pakomatka herättää paljon kysymyksiä sitoutumisesta ja lojaalisuudesta, omasta menneisyydestä ja oikeuksista omiin ratkaisuihin. Romaanissa liikutaan kahdessa aikatasossa, Charlotten menneisyydessä aina lapsuudesta alkaen sekä Jaken ja Charlotten nykyisyydessä, pakomatkassa. Molemmissa keskiössä ovat nimenomaan Charlotten ajatukset.

Anne Tyler on loistava kertoja ja arjen kuvaaja. Paossa on nähtävillä monet niistä elementeistä, jotka tekevät Tylerista todenmukaisten henkilöhahmojen taitavan luojan; Ulkoinen ja sisäinen kauneus sekä rumuus vuorottelevat samassa henkilössä; Hiukset roikkuvat rasvaisina ja olemus on hontelo, mutta samaan aikaan henkilö on kauniskatseinen. Samoin hänen ajatuksensa harhailevat, mutta silti ihmisessä voi olla tiettyä määrätietoisuutta. Nämä arkiset asiat vain vahvistavat henkilön, Charlotten tai Jaken, todentuntuisuutta. Toisin kuin Turnerin myöhemmissä kirjoissa, on Paon muutama sivuhenkilö hivenen kliseinen: Jaken raskaana oleva tyttöystävä on tyypillinen pikkupimu (nykykielellä pissis) ja Charlotten lihava äiti tuo mieleeni hieman hoikemman version Lasse Hallströmin loistavan elokuvan Gilbert Grapen äidistä.

Olen lukenut lukuisia Anne Tylerin kirjoista, joista suosikkejani ovat Aikaa sitten aikuisina sekä Yksinäinen matkailija. Oli hauska huomata, että myös Tylerin varhaimmissa teoksissa on paljon ammettavaa ja pidettävää.

Kiitos tästä kirjasta kuullu anni.m:lle Oota, mä luen tän eka loppuun-blogista. Sain kirjan sekä ihanat suklaat Annin arvonnan kautta. Lämpimät kiitokset sekä kirjasta että suklaa-addiktin vatsaa aina niin täyttävistä suklaista!

***

PS. Niitä Amsterdam-kuvia tulee vihdoin ja viimein seuraavassa postauksessani.

~ANNE TYLER: AMERIKAN LAPSET~

Anne Tylerin Amerikan lapset on monitahoinen romaani, jossa nimensä mukaisesti kuvataan amerikkalaistumiseen liittyviä näkökulmia. Teoksen kehystarina kuvaa kahden Baltimoressa asuvan perheen, "unelma-amerikkalaisten" Donaldsonien sekä iranilaislähtöisten Yazdaneiden ystävyyttä, joka syntyy molempien perheiden adoptoidessa pienet tyttäret Koreasta.

Kirjan tapahtumat keskittyvät perheiden elämään sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen; Haravointitalkoisiin, tyttöjen kasvamiseen, läheisen ihmisen poismenoon, arjen valintojen ristiriitoihin sekä uusien ystävyys- tai luottamussuhteiden syntymiseen. Kaikkea sävyttävät kulttuurierot, vaikka Yazdanien elämäntapa tuntuu ihannoivan amerikkalaisuutta melkein enemmän kuin Donaldsonien, jotka pitävät tyttärellään alkuperäisen korealaisen nimen. Korealaisuus, iranilaisuus ja amerikkalaisuus eivät eroa toisistaan niin suuresti, vaikka kulttuurierojen teema kulkee eräänä kirjan punaisena lankana.

Avioliiton lyhyt oppimäärä  poislukien olen nauttinut kaikista lukemistani Anne Tylerin kirjoista. Tyler on lähes yhtä hyvä arjen kuvauksen mestari kuin edesmennyt kanadalainen Carol Shields. Tylerin kirjoissa ei tapahdu suuria - tai toki lapsen saaminen on elämän suurimpia asioita - mutta Tyler kirjoittaa niin erinomaisesti, että arki tuntuu  juuri niin merkitykselliseltä kuin sen kuuluisikin tuntua. Ruoanvalmistus, sisustustekstiilien valinta, tapa elehtiä toisten kanssa puhuttaessa, sosiaalinen tyhjäkäynti lastenkutsujen aikana tai vaikkapa syksyisten lehtien haravoiminen ovat Tylerin kynästä lähteneenä äärimmäisen mukaansatempaavaa ja fiksua luettavaa. Myös loistavalla suomentajalla on oma roolinsa lukunautinnon tuottajana. Amerikan lapset on suomentanut John Irving-kääntäjänäkin tunnettu Kristiina Rikman.

Toki tämäkin lukukokemus on subjektiivinen. Minulla on paha tapa selailla kirja-arvosteluja ja blogitekstejä aina oman lukukokemukseni yhteydessä tai sen jälkeen. Kriitikoilta Tyler saa lähes poikkeuksetta hyvät arvostelut, mutta muutamissa blogeissa hänen tyyliään on luonnehdittu tasapaksuksi. Tasapaksuus voi toisinaan olla hyve, etenkin silloin, kun se on taitavaa tasapaksuutta. Arki soljuu ja elämä jatkuu, se lie eräs Tylerin kirjojen ydinteema, vaikkei niissä värikkäitä tapahtumakäänteitä olekaan.

***½