Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

Michael Cunningham: Lumikuningatar
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Snow Queen 2014
Suomennos: Raimo Salminen
Sivuja: 289
Kansi: Eevaliina Rusanen
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani


Barrett Meeks näki Central Parkin yllä taivaallisen valon neljä päivää sen jälkeen kun rakkaus oli jälleen kerran kohdellut häntä kaltoin. Tämä ei kuitenkaan ollut hänelle ensimmäinen kolaus lemmen saralla, mutta se oli ensimmäinen joka välittyi hänelle viisirivisen tekstiviestin muodossa [--]

Kaikki alkaa ilmestyksestä. On marraskuinen ilta. Barrett Meeksin on tullut taas kerran jätetyksi ja hän kävelee New Yorkin keskuspuiston halki ja huomaa taivaalla erikoisen valoilmiön, joka tuntuu jumalalliselta ilmestykseltä. Valon nähdessään Barrett on matkalla kotiinsa, jonka jakaa veljensä ja tämän tyttöystävän kanssa. Barrettin veli Tyler on lahjakas muusikko, joka elää köyhyydessä ja koettaa kirjoittaa laulun tyttöystävälleen Bethille, joka on vakavasti sairas. Kokaiini vetää Tyleria puoleensa, Beth taas koettaa elää uljaasti, vaikka sairaus vie voimia.

Michael Cunnighamin tuore, kauniskantinen Lumikuningatar kuvailee newyorkilaiskolmikon ja näiden ystävien kipuilua taiteen, rakkauden, huumeiden ja lumisen kaupungin pyörteissä. Muista romaaneistaan tuttuun tapaan Cunningham katsoo syvälle päähenkilöidensä ajatusmaailmaan ja antaa heille kaikille oman äänen. Lumikuningatar oli minulle eräs koko syksyn eniten odottamistani romaaneista, sillä Tunnit aikoinaan ja Illan tullen muutama vuosi sitten tekivät sopen sydämeeni. Sen sijaan esimerkiksi Koti maailman laidalla ei vakuuttanut.

Olin siis osannut varautunua siihen, että Cunninghamin tuotanto on laadukasta, joskin epätasaista ja Lumikuningatar näyttää, että jatkossakin on syytä varautua. Romaanissa on paljon hyvää. Cunningham kirjoittaa tälläkin kertaa niin kauniisti, että pakahduttaa. New York on huikea ja rosoinen. Amerikkalaisten -- ja muidenkin -- liberaalien trauma George W. Bushin toisesta presidenttikaudesta sekä Obaman ja McCainin vaalitaisto myöhemmin ovat kiinnostavaa, joskin melko tuttua luettavaa. Ironiaakin romaanissa on: He eivät luojan kiitos ole menettäneet kykyään puhua latteuksia.

Toki Lumikuningatar on paitsi kaunis, myös koskettava, surullinen ja oudolla tapaa valoisa ja vapauttavakin kirja, mutta kaikessa kauneudessaan ja koskettavuudessaankin romaani jää ontoksi, sen jännitteet eivät kanna, vaan kokonaisuus ajelehtii samalla tavalla kuin romaanihenkilötkin. Mietinkin, että kuinka monta romaania nuorehkoista aikuisista, taiteilijoista, huumeista ja New Yorkista onkaan kirjoitettu ja kuinka monta vielä tarvitaan? Lumikuningatar on romaani, joka on kirjoitettu monesti aiemminkin eikä se ole kaareltaakaan erityisen vahva, vaan luultavasti romaani, jonka ikävä kyllä tulen melko pian unohtamaan. Kirja nimikään ei täysin aukea, vaikka siinä onkin lunta niin paljon peittävänä sääilmiönä kuin kokaiinina -- toki kirjan naishahmot tai jopa New Yorkin voi nähdä lumikuningattarina, mutta en täysin vakuuttunut.

Lumikuningatar ei kuitenkaan missään nimessä ole huono romaani. Päinvastoin, se on uljaasti kirjoitettu teos, jonka tunnelmissa viipyilee mielellään. Cunningham on tunnelman tallentamisen taituri: taivaalta putoavat lumihiutaleet viivähtävät hetken Barrettin takilla ja kuinka herkkäuskoisuuden sumu voi olla se kaikkein mieleisin tila. Vaikka tunnustan olevani jossain määrin pettynyt Cunninghamin tuoreimpaan romaani, on minun -- tietenkin! -- todettava, että jos Lumikuningatar olisi ensimmäinen lukemani Cunninghamin teos, olisin varmastikin haltioissani ja hehkuttaisin löytäneeni uuden lempikirjailijan. Nyt tulin lukeneeksi yhden suosikkikirjailijani keskinkertaisen, mutta kauniin romaanin.

--
Karoliinakaan ei täysin vakuuttunut, mutta löysi kirjasta hapuilevaa viisautta. Leenan mielestä romaani on yhtä uniikki kuin lumihiutale. Ulla sai upean lukukokemuksen.

Michael Cunningham: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall 2010
Suomennos: Laura Jänisniemi
Kannen kuva: Istockphoto
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 301


Siis okei, emme me ihmiset varmaan ole yksin ollessamme mitenkään merkittävällä tavalla tai edes näkyvästi erilaisia, mutta mistä sen itse asiassa voi tietää, kenestäkään muusta tai itsestään? Eikö taiteesta etsitä muun muassa juuri tätä: pelastusta yksinäisyydestä ja subjektiivisuudesta; yhteyden tunnetta menneisyyden ja ulkomaailman kanssa; ja samaan aikaan ihmisen mysteeriä valaisevat ja syventävät Giotton Aadam ja Eeva, jotka on karkotettu paratiisista, Rembrandtin viimeiset omakuvat ja Walker Evansin valokuvat Halen piirikunnasta. Menneiden aikojen taide yritti antaa meille jotain sellaista mitä Peterille nyt tapahtuu: mahdollisuuden kurkistaa toisen ihmisen syvyyksiin.

Newyorkilainen taidegalleristi Peter Harris on keski-ikäinen mies. Hän keskilännen Milwaukeesta lähtöisin oleva puhdasverisen ruotsalaisen naisen ja komean, mutta epämääräisen suomalaisen miehen ainoa elossa oleva poika. Hänen puolisonsa Rebecca on itärannikon älymystöperheen tytär ja arvostetun taidelehden päätoimittaja. Heidän ainoa tyttärensä Bea on hakenut vanhemmistaan irtiottoa. Peterin elämä on hyvää: arki soljuu taidekauppojen- ja näyttelyjen sekä liikelounaiden merkeissä, sunnuntait on varattu Rebeccan ja Peterin omaksi päiväksi, hieman laiskaksi parisuhteen ylläpitopäiväksi. Mukavaan elämään iskee oman särönsä Rebeccan nuori pikkuveli Mizzy (Mistake, vahinko) - narkkari, kaunis ja levoton itsensä etsijä, nykyajan nomadi. Mizzy saa Peterin huomaamaan jotain itsessään ja nuori mies valtaa hänen ajatuksensa, kuitenkin hyvin monisyisellä tavalla.

Michael Cunnighamin perhe- ja älymystöromaani Illan tullen (2010) kulkee New Yorkin kaduilla, kurkistaa taiteilijoiden työtiloihin sekä erään parisuhteen raameihin. Romaani on kertomus keski-ikäistymisestä ja taiteesta. Se sisältää pitkiäkin pohdintoja taidemarkkinoista sekä taidehistoriasta palautuen aina päähenkilöidensä elämän henkilökohtaisimpiin tuntemuksiin. Kirja on paitsi älykäs ihmissuhderomaani, myös keskiluokkakuvaus sekä ennen kaikkea rakkaudentunnustus mielikuvien New Yorkille.

Cunningham tarjoaa lukijalleen Peterin näkökulmia menneseen ja tulevaan. Kaiken keskiössä oleva Mizzy on kaunis kuin Rodinin pronssiveistos, hän on samalla kuin isosiskonsa Rebeccan nuorempi kaksoisolento. Hän nostaa Peterin mielessä esille ajatuksia, joita tämä ei ollut voinut kuvitellakaan päässään risteilevän. Mutta mistä saa haaveilla, mitä tehdä? Ja mistä Peterin ajatukset oikeastaan kertovat?

Ja hetken, ohikiitävän hetken, Peter kuvittelee että hänkin voisi olla Rodinin veistos, ei tietenkään Pronssikauden poika mutta ei myöskään Calaisin porvari; hän voisi olla veistos, jota ei ole vielä löydetty, ikääntyvä mutta suoraselkäinen, tiukan arvokas hahmo, joka seisoo jalat vähän harallaan, aseettomana, rinta paljaana (hänen rintansa on yhä lihaksekas eikä vatsakaan näytä hassummalta) ja kangas lanteillaan niin kuin varttuneelle herrasmiehelle sopii (koska hän ei ole kovin tyytyväinen takamukseensa).

Savukalkkunawraplounaita. Ruskeaan paperiin käärittyjä taideteoksia, kauniita sellaisinaankin. Rebeccan älymystöllisesti ränsistynyt lapsuudenkoti simpukankuorineen. Museoita ja taiteilija-ateljeita. Kävelyjä Ison omenan yössä. Voi että. Minun kirjallisen makuni tuntevat arvannevat, että olen ihastuksissani. Mainitsen Cunninghamin usein eräänä suosikkikirjailijanani, vaikka olen aiemmin lukenut vain kaksi hänen teostaan. Niistä Tunnit on yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, mutta Koti maailman laidalla ei ole jäänyt mieleeni mitenkään erityisenä. Illan tullen asettuu mukavasti niiden väliin, mutta ehdottomasti lähemmäs Tunteja. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä uuttuutta Tunteihin, mikä on tietenkin hivenen epäreilua, mutta varmasti ymmärrettävää. Siinä, missä Tunnit on minulle silkkaa neroutta, on Illan tullen "vain" erittäin hyvä romaani, joka osoittaa Cunninghamin olevan sanojen ja ennen kaikkea tunnelmien taituri.

Vaikkei Illan tullen yllä mielessäni samaan kuin Tunnit, on se hieno ja pienieleisyydessään minuun vahvasti vaikuttava romaani. Cunningham osaa sovittaa suuret ja pienet linjat yhteen. Kun Peter soittaa Bea-tyttärelleen öisellä kävelyllään Battery Parkissa Ellis Islandille katsoen, jylisee tumma kimmeltävä vesi rantaan kääröinä, ei aaltoina. Cunningham osaa kirjoittaa paitsi taidokkaasti ja kauniisti, myös  erilaisia tehokeinoja hyödyntäen. Peter on tyypillinen kolmannen persoonamuodon kertoja, jonka ajatuksiin lukijat pääsevät koko ajan sisälle. Peterin kaikkein yksityisimmät, omimmat ajatukset ja niiden sivupolut Cunningham kätkee sulkeisiin, joita käyttääkin melko runsaasti. Hänen tekstinsä leijuttaa kauneudellaan, minkä vuoksi kirosanat ja alatyyliset ilmaisut toimivat huomiokeinoina erinomaisesti. Cunningham kirjoittaa niin hienovireisesti ja kuitenkin vahvasti, että hänen tekstissään edes tumputtaminen ei hyppää silmille. Pelkkää kauneutta hänen romaaninsa ei (onneksi) ole, vaan Peterin AIDSiin kuollut isoveli Matthew sekä Mizzyn yölliset huumekaupat kertovat toisenlaisesta elämästä.

Totta kai kaikessa on kyse varsin tavallisesta keski-iän kriisistä, ihastumisesta johonkin luvattomaan. Mutta koska Cunningham on niin taitava kirjoittaja, saa hän ihmiselon ristiriidat tuntumaan kaikelta muulta kuin ahdistavalta. Hänen henkilönsä ovat kaikessa elitistisyydessään rakastettavia. Hänen teoksensa runsas erotiikka on oikeasti aistikasta, hieman etäistä, tyylikästä ja siksi aikuista. Cunninghamin käyttämät vastaparit: nuoruus ja vanheneminen, vanhemmuus ja parisuhde, New York ja Milwaukee, terveys ja sairaus, korkea taide- ja alhainen populaarikulttuuri sekä naiseus ja miehuus toimivat.

Vaikka pinnan alla kuohuu ja ihmisen epävarmuus on vakio, tulee Cunninghamin tekstistä levollinen ja hyvä olo. Taidemaailman ihmeellisyys, ihmiskehon pronssipatsaan kaltainen kauneus ja newyorkilainen älymystö luovat puitteet kirjalle, jonka teksti kannattelee. Illan tullen kaikki tuntuu ihmeesti kuulaalta, kipeistäkin aiheistaan huolimatta kepeältä ja hivenen kirpeältä.

****½

Illan tullen on ollut blogeissa erittäin ahkerasti luettu kirja. Laiskuuteni vuoksi linkitän nyt vain Linnean arvion. Tuoreimpana tekstinä se pitää sisällään linkit lukuisiin muihin blogiarvioihin, joihin tutustumista suosittelen lämpimästi.