Äänikirjoja ja kesäkuvia

Viime aikoina on taas lenkkeilty ja työmatkapyöräilty ja samalla viihdytty äänikirjojen kanssa. Aika tehdä pieni kooste. Äänikirjat on kuunneltu BookBeatin ja Storytelin kautta, vuorottelen palveluiden tilaamista.

Nyt työmatkapyöräily on jonkin aikaa tauolla, koska kesälomani alkoi viime perjantaina! Ihanaa, kaikenlaista kesäfiilistelyä siis tiedossa ehkä täällä blogissakin kirjojen lomassa. Muut kuin kirjojen kansikuvat ovat juhannukselta, järvimaisemista ja rakastamieni vanamoiden tuoksusta. Kuvista seuraavassa oleva jäätelö ei ole mikään sponsoroitu mainos, mutta ilahduin tavattomasti tuosta lapsuteeni kotipaikkakunnan Suonenjoen omasta tuotteesta: Pakkasmarjan Marja-jäätelöstä, jossa on 72% marjaa. Kokeilkaapa!

Mutta nyt kirjojen pariin. Kuuntelemistani äänikirjoista huomasin, että neljä menevät ikään kuin kahtena parina:

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

WSOY 2108

Nautin tavattomasti Rämön aiemmasta Islanti-kirjasta Islantilainen voittaa aina, viime kesänä kuuntelin suurella kiinnostuksella Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa, joka herätti monenlaisia, yhtä lailla innostuneita kuin ristiriitaisia, ajatuksia työstä. Oli siis aika lailla selvää, että Islantilainen kodinonni kiinnosti. Kirjaa oli ihana kuunnella: Rämön teksti on raikasta, hän kirjoittaa innostavasti islantilaisesta arjesta ja saa myös haluamaan tuonne saarivaltioon. Ihan kaikkea en toki nikottelematta ns. ostanut, koska vertailu uuden ja vanhan kotimaan välillä on aina jossain määrin kokijasta kiinni – ja niin pitää ollakin! Kyllä Suomessakin on laajennettuja perheitä tai kuntosaleja, jonne lapset voivat tulla. Mutta tällainen pieni (kuulijakohtainen!) provosointi vain ilahduttaa. Satu Rämö, jos luet tätä, niin kirjoita pian lisää – jotain, mitä vain, luen tai kuuntelen takuulla!

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Atena 2013
Suomentanut Heli Naski

Kuten Rämön kirja osoitti, on aina hauskaa lukea, miten muualta toiseen maahan muuttanut uuden kotimaansa kokee. Tällaisia kirjoja tehdäänkin aika paljon niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Schmitzin Täällä Pohjoisnavan alla on varmaankin mitä tyypillisin lajityyppinsä edustaja: sujuva, hauska, vanhan ja uuden kotimaan eroja ja yhtäläisyyksiä huomioiva. Paikoin stereotyyppistä, mutta pääosin mainiota lenkkiseuraa. Huomasin, että Schimitz on kirjoittanut uuden kirjan Kun sanat ei kiitä, jossa etsitään ”suomalaisinta sanaa”. Kuuntelulistalle!

Sophie Kinsella: Muistatko minut
WSOY 2010
Suomentanut Kaisa Kattelus


Kääk, Kinsella. Himoshoppaajat sun muut… Olen koettanut pariin otteeseen lukea ja kuunnella Kinsellan Himoshoppaajia, mutta ne ovat jääneet kesken. Liian viihteellistä kirjallisuutta on todellakin olemassa. Sen sijaan muistelen pitäneeni Kinsellan Twentie’s Girlistä, jonka kuuntelin äänikirjana vuosia sitten. Nyt annoin Kinsellalle ikään kuin uuden mahdollisuuden. Muistatko minut osoittautui oikein sujuvasti kuunneltavaksi tarinaksi naisesta, joka onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja palatessaan tajuihinsa huomaa koko elämäntilanteensa olevan ihan erilainen kuin mitä hänen muistinsa vakuuttelee. Tämä tarina vei mukanaan, vaikka onkin osin ennalta-arvattava. Lukiessa ärsyyntyisin siitä, että tiedän koko ajan mihin kerronta vie, mutta lenkkeilykuunneltavalta siedän hyvin erilaisia asioita. Viihdyin mainiosti, nauroin, jännitin, ihastuinkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomentanut Helene Bützow

Haa, toinen viihteellinen romaani naisesta, joka menettää muistinsa ja joutuu itselleen uuteen elämäntilanteeseen. Moriarty vaan on paljon parempi kertoja kuin Kinsella. Hänen romaanissaan on monia sävyjä, joten kokonaisuus paitsi viihdyttää, myös koskettaa ja antaa ajateltavaa. Olen lukenut Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet. Se ja nyt kuunneltu Nainen joka unohti saavat minut varmasti lukemaan tai kuuntelemaan lisää Moriartya. Mutta kumpi seuraavaksi: Hyvä aviomies vai Tavalliset pikku pihajuhlat?

Sitten vielä kaksi kirjaa, jotka eivät pariudu yhtä hyvin, mutta joita molempia voin lämpimästi suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi: 

Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Sandra ja Janne ovat nuori torpparipariskunta, jonka arjen katkaisee Suomen sisällissota, johon Janne punakaartilaisena osallistuu. Sandran mennyt alkaa valottua hänen tyttärentyttärelleen Klaaralle, joka tutkii suvun vanhoja muistiinpanoja. Kipeä menneisyys, torpan tapahtumat ja Klaaran rinnalla myös Klaaran Lyyti-kälyn elämä osoittavat sodan ajan mielettömyyden.  Heidi Köngäksen Sandra toimii sekin hyvin äänikirjana: eri kertojanäänet erottuvat helposti, tarinan kuuntelua tekee mieli jatkaa. Kokonaisuus koskettaa ja pysäyttää, Köngäs on koko ajan ihmisen puolella. Sandra on hieno romaani, mutta vinkkaan samalla Dora, Dorasta, joka on edelleen suosikkini Köngäkseltä.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos 2017

Vaikka aiheena on masennus, on Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja ilo kuunnella. Ilo siksi, että se on sujuva- ja suorasanaista kerrontaa kirjailijan omakohtaisesta masennuksesta: salaa hiipivistä oireista, jonkinlaisesta kieltämisestä, muiden puolelta tulevasta vähättelystä, yrityksestä pärjätä, huonohkosta ja onneksi myös hyvästä terapiasta, arjesta, unelmien puutteesta ja unelmien palaamisesta. Saastamoinen ei säästele itseään eikä lukijaansa, teksti on aivan kuin kirjan kansi: kirosanoja, kirkkauden peittämistä, harmaan ylivaltaa ja värien paluuta. Kokonaisuus on vapauttavaa kuunneltavaa. Tärkeä kirja, jolle vahva suositus. Toimii äänikirjana erinomaisesti.

Onko näissä teille tuttuja? Mitä äänikirjaa olette kuunnelleet viimeksi?

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015
Kansi Anna Lehtonen
285 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Minulle tuottaa mielihyvää sanoa hänen koko nimensä, sillä sekin on jollain lailla niin vahva ja miehekäs. Raamikas nimi, hyvin osuva. Miten minä selviäisin ilman Leinoa, ilman rakkauttani? Hän on päässyt hetkessä niin lähelle, melkein verenkiertoon. Juuri nyt mikään minussa ei kehota lähtemään, joutumaan eroon hänestä. On oltava realisti: mikäli palaan Moskovaan, tuskin pääsen enää takaisin Suomeen ja minua tarvitaan täällä.

Suomen tunnetuimpia rakkaustarinoita, ja Suomen ehkä tunnetuin kommunistinainen: vankilasta vapautunut Hertta Kuusinen ja ministeriksi noussut Yrjö Leino, joka Hertan sanoin soitti itsensä minuun. Taustalla vaikuttaa myös Yrjö Leinoa tarkkaileva Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki eikä Otto-Wille Kuusisen otekaan päästä Hertasta koskaan irti.   Tuoreessa romaanissaan Hertta Heidi Köngäs jatkaa toista maailmansotaa ympäröivien vuosien käsittelyä.  

Kiehtovaa, monille tuttua, toisille uutta on siis fiktion pohjana. Ja periaatteessa Köngäs luokin kiehtovaa, sujuvasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta, joka antaa ymmärtää itse kunkin keskeishenkilön olleen jonkinlainen pelinappula suuremassa poliittisessa pelissä. Aate ja rakkaus vievät, vaan eivät ilman matkaan tulevia muttia. Ristiriidat repivät jokaista ja näiden ristoriitojen kuvauksessa Hertta on kiinnostavimmillaan. Harmi vain, että kiinnostavista ainesosistaan huolimatta Hertta jää romaanina etäiseksi pintaraapaisuksi. Ei auta, vaikka vain öisin minä huudan, mutta ääntäkään ei kuulu: Hertan huuto jää paperille, se ei yllä lukijan sieluun lukuun ottamatta erästä tapahtumaa kirjan loppupuolella.

Köngäksen romaani on nimittäin yllättävän tasapaksu, kun ottaa huomioon että siinä on kolme kertojaa ja että näiden kolmen kertojan kokemukset ovat niin poliittisen kuin tunteellisen myrskyn silmässä. Vaikka romaanin rakenne tekee selväksi sen, kenen näkökulmasta kaikkea katsotaan - lyhyet luvut tai oikeamminkin yksinpuhelut on nimetty kertojansa mukaan - ovat Hertan, Leinon ja Riekin kertojanäänet yllättävän samankaltaiset. Vaikka Köngäs kirjoittaa taidolla, ei hän saa erilaisiin hahmoihinsa syvyyttä. Kaikki se, mikä voisi olla koskettavaa tai ravistelevaakin, jää etäälle: rakkaus, luottamus ja epäluottamus, kaipuu omaa lasta kohtaan, isänmaa ja se, minkä kotimaalle parhaaksi näkee. Lähimmäksi tulee, totta kai, Hertta Kuusinen, jota käsittelevät osiot on nimetty etunimen mukaan, miesten luvut puolestaan sukunimellä.  Tasapaksuus sai minussa aikaan myös sen, etten erityisemmin odottanut Hertan pariin pääsyä: yleensä luen työmatkalla bussissa ja illalla ennen nukahtamista. Herttaa en ottanut bussikirjaksi, mikä kertoo siitä ettei se houkuttanut minua tarpeeksi.

Tasatahtisuudestaan huolimatta Hertta on kiinnostava romaani. Köngäs osaa kyllä peilata historiaa ja muuttaa sen fiktioksi. Yksityiskohdat ja ajankuvat ovat nekin kohdallaan. Historiallisesta taustastaan johtuen Hertan lukeminen on ristiriitaistakin: jokainen lukija suhtautuu varmasti omalla tavallaan Hertta Kuusiseen, kommunistien keskeisimpään naishahmoon ja oman aikansa superjulkkikseen.

Vaikkei Hertta minua täysin vakuuttanutkaan, on Heidi Köngäs hieno kirjailija ja Hertta kelpo romaani. Köngäksen tuotannosta kiinnostuneille suosittelen erityisesti vuonna 2012 ilmestynyttä Dora, Doraa.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Blogistanian Finlandia on taas täällä! Sallan lukupäiväkirjassa olevien kisaohjeiden mukaisesti olen valinnut vuonna 2012 ilmestyneistä kotimaisista kirjoista kolme omaa ehdokastani, kolme omaa suosikkiani. Kahden kärki oli helppo valita, mutta kolmannen valitseminen oli suoranaista kipuilua. Mietin viime metreille saakka, että nostanko Heidi Könkään upean Dora, Doran ohi nyt kolmanneksi nousseen romaanin ja voin paljastaa, että arpa ratkaisi. En yksinkertaisesti pystynyt tekemään eroa näiden hienojen kirjojen välille. Siksi tyydyn nyt suosittelemaan Dora, Doraa kaikille.

Lumiomenan ehdokkaat ovat tässä:

1. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Teos. (3p.)
"Itärannan romaani on kaunis ja vahva. Se luo pelottavan, mutta täysin mahdollisen vision tulevaisuudesta kantaen kuitenkin mukanaan ikiaikaisuuden sävyjä. Tästä syntyy ehjä romaani, joka ajatteluttaa sekä kertoo tärkeää viestiä siitä, ettei kaiken elämän perusedellytyksenä oleva vesi ole välttämättä itsestäänselvyys edes täällä tuhansien järvien maassa."

2. Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos ja Schildts & Söderströms (2p.)
"Lundberg kirjoittaa kaiken niin, että saaristoseudun elämä muuttuu todeksi, se pakahduttaa, jännittääkin. Lundbergin tekstiä on helppo myötäelää, sen kanssa on luontevaa olla silloinkin, kun tarina surettaa. Jää kertoo arjesta saaristossa, mutta siinä on jotain elämää suurempaa. Kuten Lundberg kirjoittaa, ei ihmisen tarvitse omistaa sitä, mitä rakastaa."

3. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (1p.)
"Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan."


Pidän peukkuja omille ehdokkailleni. Blogistanian Finlandian voittaja julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa tänään illalla klo 20.


Edit. illalla VOITTAJA!!

Blogistanian Finlandian voitti Aki Ollikaisen hieno Nälkävuosi. Lämpimät onnittelut! Kaikki pistesijat ja tarkemmat tiedot Sallan lukupäiväkirjasta.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kustantaja: Otava 2012
Kannen suunnittelut: Anna Lehtonen
Kotimainen romaani
Sivuja: 333

Jäämeren tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua. Vain laiha, kynnenvahvuinen kuu valaisee hankia, kun kolmen auton letka etenee kohti Norjaa. Ajan itse, tunnen kuinka ratti pitää minusta kiinni yhtä paljon kuin minä siitä. Olen matkalla, mutta tiedän, etten pääse pois. Kaamos on jonkinlaista hämärää kajoa, valoisampaa kuin odotin. Mietin, millaista olisi kaamoksen keskellä, jo silloin, kun näitä asioita opetettiin koulussa Mannheimissa. Silloin ajattelin kyllä enemmän yötöntä yötä, eräänlaista yön pohjoispuolta, jaksoa, jolloin aurinko ei kahteen kuukauteen laske ollenkaan horisontin alapuolelle. Miten yö voisi olla kirkas kuin päivä?

Jäätynyt maisema ja tomusokerin lailla pölisevä lumi hallitsevat maisemaa, kun Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer ajaa itse kohti Petsamoa. Hän haluaa Jäämeren rannalle, ja yhteys Führeriin on poikki. Speerin seurueessa ovat myös suomalainen tulkki Eero Kallankari, Speerin sihteeri Annemarie Kempf, varttijuutalaista taustaansa piilotteleva Taikuri sekä viulua soittava Boris, omaa kertojanääntään vaille jäävä sivuhenkilö. Saksan häviö sodassa alkaa olla selvillä jokaiselle, mutta kukaan ei lausu ajatusta ääneen. Itse kukin on kriittinen niin sotaa, natsiaatetta kuin omia tarkoitusperiään kohtaan, vaikkei noihin ajatuksiin ole varaa. Pienin pysähdin etenevä joulunaikaan sijoittuva matka pitää sisällään monia pieniä salattuja purkauksia ennen romaanin takakannessakin mainittua suurempaa räjähdystä.

Viidennessä romaanissaan, eräänlaisessa pohjoiseen suuntautuvassa road trip -kuvauksessa Dora, Dora (2012) Heidi Köngäs tarkastelee ihmisen mieltä sekä fyysistä himoa olosuhteissa, jolloin poikkeus on muuttunut säännöksi ja jokainen kaipaa jotain: kuka rauhanaikaa, kuka kotiaan, kuka puolisoaan. Ilmapiiriä vallitsee se omituinen ristiriita, jonka valtaan sota ja pohjoisen olosuhteet ihmisen ajavat.

Minun pitäisi nöyryyttää hänet kunnolla, pakottaa nuolemaan saappaiden pohjia. Vain minä tiedän, kuinka hän nauttisi siitä.

Jään usein pohtimaan kirjan nimeä. Dora, Doran kannessa siteerataan Köngäksen Speerin mieleen kirjoittamaa ajatusta Dora, Dora on minun kuvani eikä siinä ole muuta kaunista kuin se naisen nimi. Se, että Speerin mietteet nousevat jo kirjan kanteen, osoittaa kirjailijan - tai kustannustoimittajan - hyvää tyylitajua. Suurin osa lukijoista varmasti tietää, että Mittelbau-Dora oli keskitysleiri, jossa "tarjottiin työvoimaa" V2-ohjusten valmistamiseen. Vaikka tietoisuus Dorasta on varmasti suuri, tulee ainakin itselleni kirjan toisteisesta nimekkeestä mieleen jonkinlainen viihteellisyys tai jopa iskelmällisyys; Dora, Dora, kuin sanoilla olisi rytmi. Tästä syystä Speerin pään sisälle katsominen jo kannessa kertoo siitä, ettei kyse ole viihdekirjasta, vaan Köngäkselle ominaisesta ihmisen mielenliikkeiden kuvauksesta, sisäisen ja ulkoisen maailman aikaansaamien ristipaineiden auki kirjoittamisesta. Vaikka romaanissa on neljä minäkertojaa, neljä sivumäärällisesti kuta kuinkin yhtä paljon tilaa saavaa päähenkilöä, on Speer Dora, Doran keskeishenkilö. Hänen ulkoisesti viilipyttymäinen olemuksensa kätkee sisälleen turtumusta, vihaa, rakkautta, himoa ja ikuista oman aatteensa kyseenalaistamista. Historiankirjoihin Hitlerin pääarkkitehtina tunnettu Speer on jäänyt natsina, joka pyysi anteeksi; natsina, joka katui: Minun olisi pitänyt huomata, että elimme kaltevalla pinnalla, pohtii Speer jo Lapin-matkallaan. Köngäs luo taas yhden kuvitteellisen näkökulman Speerin henkilökuvaan ja hänen Hitler-suhteeseensa.

Speerin lisäksi kaikki muutkin henkilöhahmot on rakennettu hienosti - pääosin. Tulkki, Raahen-ikävää potevaa kaunis suomalainen mies, on eräänlainen himojen välikappale. Sellaiseksi hän valitettavasti jää, sillä Köngäs olisi voinut hyödyntää Eeron hahmoa enemmänkin kirjan ainoana keskeisenä suomalaisena, joka katsoo natsiaatetta kyseenalaistaen, mutta samalla saksalaisille uskollisena. Speerin sihteeri Annemarie, Auschwitzinkin laajennussuunnitelman puhtaaksi kirjoittanut nainen, on kuullut liian paljon sellaista, minkä on halunnut painaa pois tietoisuudestaan, mutta ei ole osannut. Hän on kirjan henkilöistä kaikkein tarkkanäköisin ja herkin. Taikuri piilottelee taustaansa ja elää Lapissa toisaalta kuin paossa, toisaalta vapaammin hengittäen. Annemarien ja Taikurin koti-ikävä kertoo välillisesti myös tavallisten saksalaisten sota-ajan arjesta sekä kaipuusta kohti rauhanaikaa, vaikkei kukaan enää muista millaista elämä olisi silloin, kun sotaa ei ollut. Jokaisen henkilön näkökulma raivaa tietään kohti eräänlaista pohjoisen pimeyden keskiötä.

Köngäs kirjoittaa hyvin, muttei virheettömästi. Pidän hänen pienieleisestä tekstistään, siitä että asiat tapahtuvat kuin vaivihkaa; hiljakseen silloinkin, kun koko maailma kiehuu toisen maailmansodan loppuvaiheiden kauhuissa ja ihmismieli askaroi omatunnon, halun ja aatteen välisessä maastossa. Pienet kielellisesti huolimattomuudet sopivat mielestäni kirjaan, sillä se rakentuu ihmisten sisäisen haparoinnin varaan. Dora, Dorassa kaikki vaiettu, sodan pimeimmät ja toisaalta herkimmät yksityiset puolet muuttuvat henkilöidensä yksinpuheluiksi, vain lukija tietää jokaisen henkilön ajatukset. Köngäs ei peittele mitään, mutta hän ei myöskään kerro kaikkea. Kauneus ja rumuus sekoittuvat keskenään ja ne sekoittuvat sodan aiheuttamaan hulluuteen. Tästä syystä kirjassa olevat emotionaaliset ja seksuaaliset räjähdykset tulevat ainakin minun lukijamieleeni voimakkaammin kuin kaikki haarat heti auki läväyttävä kerronta.

Paha ja hyvä menevät lomittain, mutta eivät kadota merkitystään pohjoisessa Suomessa, jossa on vain valkoista pimeää ja kaiken alleen peittävä puuterilumi.

****½

Heidi Köngäs: Vieras mies

Heidi Köngäs: Vieras mies
Kustantaja: Otava 2002 (pokkaripainos 2004)
Kansi: Jaakko Tervasmäki
Kotimainen romaani
Sivuja: 333

Pidän siitä miten hän on, täysin vailla minkäänlaista poseerausta, jotenkin omissa oloissaan. Ja silti hänen olemuksensa voima tuntuu niissä kuvissa. Jokainen kuva antaa uuden näkökulman hänen kasvoihinsa. Miehen kasvoihin. Katsoessa voi nähdä, miten erilainen hän on joka kerta, miten valot muuttavat kaiken, jopa hänen silmänsä.
Ja koko ajan tiedän, että parhaan kuvan jätin ottamatta.

Eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Raahessa, Perämeren rannalla. Polion seurauksena raajarikkona elävä keski-ikäinen valokuvaaja Iiris elää rauhallista vanhanpiian elämäänsä Raahessa. Hän pitää valokuvaamoa, peittää oman naisellisuutensa reilunkokoiseen työtakkiinsa ja ahkeraan kuvaamiseen. Eräänä päivänä hänen liikkeeseensä astuu mies, nuori vieras mies, jolla on vahvat ja ihmeelliset, kuvaamoon täysin sopimattomat kädet. Tuomas Vasama hakee töitä ja Iiris tietää miehen olevan kulkija, mutta pyytää tämän kuitenkin uudelleen liikkeeseen ajatellen tiesin heti, että ottaisin hänet.

Älkää välittäkö kirjan tietynlaista romantiikkaa pursuavasta kansikuvasta! Heidi Köngäksen romaani Vieras mies (2002) on vahvasti läsnäoleva, kipeä ja kaunis, hienovireisessä eroottisuudessaan yllättävä sekä mieleenpainuva romaani sodanjälkeisestä Suomesta sekä kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka koettavat selvityä omien tunteidensa kanssa. Köngäs kasvattaa naisen ja miehen - Iiriksen ja Vasaman - tarinan elämänmakuisiin mittoihin. Sodan riivaama mies välittää vain pullosta ja pillusta, nainen kunniallisesta elämästään, valokuvistaan ja omasta rauhastaan. Toisilleen he ovat kuin magneetin vastakkaiset navat.

Villiviini kiertää punaisena aitaa ja pysähtyy ennen omenapuuta, jonka oksilla on vielä muutama omena, enin osa makaa puun helmoissa maassa. Koulupoika jättää laukkunsa jalkakäytävälle, hyppää aidalle ja saa otteen oksasta ja ravistaa. Omenat tippuvat rytisten maahan, poika poimii muutaman ja työntää taskuunsa. Katselen ikkunasta ulos enkä tee mitään.
Vasama vihaa äitiään, minä vihaan isääni. Kaksi vihaa kohtaa valokuvaamossa ja yrittää ylettyä toisiinsa. Vihasta voisi kasvattaa holvin, villiviinin peittämän holvin, jonka alla me olisimme kuin Hannu ja Kerttu kertomassa pahoista päivistämme.

Vierasta miestä halkoo kolme teemaa: seksuaalisuus, sota ja valokuvaus. Näistä etenkin valokuvaus toimii hyvin välineenä: se on Iirikselle tapa katsoa kaikkia muita kuin itseään, vaikka kuvatessaan elämän rikkomia ihmisiä, hän tiedostamattaan tarkasteleekin linssin läpi oman minuutensa rakentumista. Nimenomaan Iiriksestä Köngäs rakentaakin uskottavan ja rikkonaisuudessaan ehjän ihmisen. Huomasin lukiessani miltei hengittäväni hänen tahtiinsa, vaikkei omassa maailmassani juuri mitään yhteistä hänen kanssaan olekaan. Se, jos joku on voimakkaan kirjan merkki. Vasamaa Köngäs kuvailee niin ikään taidokkaasti, mutta Vasama jää kuitenkin jonkinlaiseksi vahvakätiseksi objektiksi - vieraaksi mieheksi. Ehkä se on tarkoituskin, vaikka romaani rakentuu tasa-arvoisesti sekä naisen että miehen näkemyksille. Toisaalta juuri Vasama näkee Iiriksen muunakin kuin kampurajalkaisena vanhapiikana. Hän näkee Iiriksen naisena.

Romaanin jännite rakentuu intensiiviseksi, Iiris ja Vasama kertovat kaikesta vuoroluvuin. Vieraan miehen kieli on kikkailemattomuudessaan kuulasta. Se on hiottua, miltei täydellistä, muttei missään vaiheessa hengetöntä. Köngäs on kuin maalari, joka muutamalla siveltimen vedolla saa aikaan jotain vaikuttavaa; hän osaa tehdä pienestä suurta ja pääsee muutamilla lauseillakin niin syvälle Iiriksen ja Vasaman tunteisiin, että lukija kyllä huomaa heidän keskinäisen intohimonsa sekä omaa itseään koskevan vihan ja hellyyden ristiaallokon. Pidän siitä. Vain muutamassa kohtaa pohdin kielen olevan ehkä liiankin lähellä nykyhetkeä: kuvailisiko 1940-luvun Perämeren rannikkoseudun asukas meren tuoksua orgaaniseksi? Minä en lukijana olisi oma itseni, jos en hyvänkään kirjan kohdalla kiinnittäisi huomiota tällaisiin pikkuseikkoihin. En kuitenkaan halua takertua niihin, sillä Iiriksen ja Vasaman odotuksentäyteisestä ja varsin eroottisesti lautautuneesta suhteesta muodostuu niin kahden siipirikon yhteinen tarina kuin heidän oma yksinpuhelunsakin. Samalla kirja on myös kaikkien sodan särkemien ihmisen ja maisemien arkinen peili: mereltä tuulee, lumi kehystää naiseman, mies jännittyy kaarelle ja tulee, valokuvaamossa vuoroaan odottava maatilanemäntä vuolee puukolla siivuja evääksi ottamastaan siankyljestä, viina vie sodan maun suusta ja tilhiparvi tyhjentää pihlajan marjoista.

Vieras mies on kaunis ja pienieleisyydessään voimakas kirja. Vieras mies on loppuaan myöten oikea helmi kirjaksi ja Köngäs kirjailija, jolta aion lukea muutakin. Hän kuvaa keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen välistä vetovoimaa tavalla, joka on samaan aikaan väkevää ja hienovireistä. Hän osoittaa, että ihmisessä on enemmän puolia kuin mitä tämä ehkä itse oivaltaakaan. Ja kun oivalluksen hetki tulee kohdalle, on mahdollista uskoa mihin vain sillä Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.


****+

Vieras mies on kirja, jolle toivon suuresti blogisavuja. Blogimaailmassa kirjasta on kirjoittanut Pekka, johon Vieras mies vaikutti lähes salamaniskun tavoin. Kiiltomadossa kirja yllätti myönteisesti. Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi vertaa Köngästä jopa Maria Jotuniin.