Kjell Westö: Kangastus 38 (kirja ja teatteri)

KIRJA

Kjell Westö: Kangastus 38

Otava 2013 (pokkaripainos 2014)

Hägrin 38

Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

334 sivua

Kotimainen romaani

Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.

Mutta jossakin hänen sisimmässään piilotteli myös Miljaneiti ja vahti häntä. Puhui hiljaa, melkein kuiskaamalla: Pysy täällä. Huomenna hän tulee. Ja jollei huomenna niin jonakin toisena päivänä, ennemmin tai myöhemmin.

Silloin.

Helsinki, marraskuun 16. päivä vuonna 1938. Asianajaja Thune on mietteissään: hänen konttoristinsa, taitava ja täsmällinen rouva Wiik ei ole ollut töihin. Viime aikoina on tapahtunut paljon, niin Thunen ystäväpiirissä kuin työelämässäkin. Kuukausia aiemmin Miljaneiti aikoo ostaa Elokuva-Aitan ja nauttia siitä kaikesta, mihin on elämässään yltänyt. Matilda on tehnyt puhtaaksikirjoitustyötä ja käynyt asioilla, hänellä on hetki aikaa ajatella veljeään Konnia. Erään Thunen vieraan ääni saa hänet jähmettymään: Ääni oli ehkä madaltunut hiukan, mutta nauru oli täsmälleen sama. Milja Matilda Alexandra Wiik. Nainen, jossa on jotain kulmikasta, jota – niin Thune huomaa – ympäröi yksinäisyys.

Kjell Westön Kangastus 38 kuljettaa nimensä mukaisesti vuoteen 1938, eräänlaiseen väliajan Helsinkiin: Suomen sisällissodasta, kuljetuksista ja leireistä, kauhusta, on 20 vuotta, mutta uusi sota kolkuttelee jo ovella. Eurooppalaiset aatteet ovat ainakin osin natsimielisiä: kun Thunen juutalaisen ystävän Jogin veljenpoika valheellisesti menettää juoksumitalinsa, on miltei liian helppoa kääntää katseensa toisaalle ja sanoa, että olen pahoillani, Jogi, olen kauhean pahoillani. Iskelmämusiikki kuitenkin soi, portviini virtaa, jotkut ovat jo unohtaneet 20 vuoden takaisen, mutta rouva Wiik yrityksistään huolimatta ei.

Westö rakentaa romaaninsa tyylikkäästi. Kaikki on kohdallaan: ajankuva, Helsingin kadut, uimarannat, asunnot, viihde-elämä. Yhtä lailla kohdillaan on myös henkilökuvaus, niin Thunen ystävällisyys ja elämäntilanne, rouva Wiikin eri persoonien (suorastaan hahmojen) häilyvyys kuin Thunen ystävien personaallisuudet. Jokainen on omalla tavallaan traaginen, oli kyseessä sitten avioliiton rikkoutuminen, menneisyyden järkyttävät kokemukset tai herkkä mieli paineenalaisen aikakauden vyöryessä päälle.

Romaani rakentuu jännitteiden ja tunnelmakuvien varaan, mitä kaikkea Westö kuljettaa tyylikkään juonivetoisesti. Rouva Wiikissä rakentuva jännite on psykologista ja vaikkei kokonaisuus yllätäkään täysin, onnistuu Westön kuvata sitä sisäistä maailmaa, jota riepoteltu ihmispolo elää. Kieli on hyvää, suomennos niin ikään erinomainen, tarinan kaari kulkee komeasti. Kaikkea tätä ajatellen ei ole ihmekään, että Westön romaanista on syntynyt oiva näytelmä.

Vaikka 1930-luvun lopun ilmapiirissä on paljon toiveikkuutta ja nostalgista estetiikkaa, nousee romaanissa voimakkaasti esille sekä menneen että nykyisyyden painolasti ja kirjan nimen mukaisesti myös:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Lukemistani Westön kirjoista nousi Kangastus 38 suosikseni: se on elegantti, koskettava, syvä ja sujuvalukuinen.

♥

TEATTERI
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus Mikaela Hásan

Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hásanin kanssa
Rooleissa Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen Lisätietoja: Kansallisteatterin sivut

Kansallisteatteri: Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Luin Kangastus 38:n vasta senjälkeen, kun olin ensin käynyt katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän Kansallisteatterissa. Näytelmä lumosi minut täysin, poistuin teatterista ehkä hieman erilaisena ihmisenä, kuten hyvän kulttuurikokemuksen jälkeen aina käy.

Kumpi on parempi, romaani vai näytelmä? Sitä on mahdotonta sanoa, mutta koska kulttuurikokemusjärjestykseni oli nyt tämä, niin sanottakoon, että romaania lukiessani rouva Wiikillä (Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu) oli kolmet kasvot. Lavalla Thunen hahmo (Timo Tuominen) oli vielä koskettavampi kuin kirjassa, suorastaan sydämeenkäyvä. Koskettava oli myös Kristo Salmisen Jogi. Ylipäätään näyttelijäntyö oli taitavaa: ihmispolot menneisyyden painolastin ja uusien uhkien alla, tietoisina omasta avuttomuudestaan. Lukiessani näin mielessäni teatterilaisten hahmot.

Kansallisteatteri: Kristo Salminen ja Timo Tuominen. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Helsinki herää näytelmässä visuaalisesti eloon komeasti: valokuvat ja filminpätkät heijastuvat seinille – puut, talot, patsaat –, lavastus ja valotyö toimivat erinomaisesti. Myös puvustus ihastutti, samoin monet pienet yksityiskohdat, liike, musiikki.

Kansallisteatteri. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Näyttämöllä Kangastus 38 toimii erinomaisesti. Kuin jokin (onneksi jo) mennyt olisi herännyt eloon, mutta viestittänyt tärkeää sanomaa myös nykyisyyteen. Kansallisteatterin tuotanto on tyylikäs, otteessaan pitävä, romaanin kulkua noudattava. Näytöksiä on pitkin kevättä, suosittelen lämpimästi!

--
Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena ja Sari, näytelmästä Laura, Suketus ja Simo, ja sekä kirjasta että teatterista Tiina.
Helmet-lukuhaasteessa mahdutan Westön romaanin kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (useampaakin!).

Menoja ja mekkoja

Tänään on ollut niin syksyinen päivä, että täytyy aloittaa bloggaus herttaisella kuvalla. Syksy sinänsä on monessakin mielessä ihanaa aikaa, kun voi nauttia kotihiireilystä, kuten itse mieluiten teen, tai aktivoitua kulttuuririennoista, joista toisinaan nautin.

Muutamia menoja olen merkinnyt kalenteriini. Turun ja Helsingin kirjamessuja odotan tietenkin kovasti, mutta messuihin tulen palaamaan täällä blogissani sitten aikanaan. Nyt muutamia muita tärppejä.

Kirja vieköön meidät taas Savoy-teatteriin hauskojen, koskettavien, yllättävien ja säkenöivien keskustelujen äärelle. Kevätkauden tapaan iltoja emännöi Baba Lybeck ja monologeja kirjoista esittävät Milka Ahlroth, Vera Kiiskinen, Kristiina Halttu, Taisto Oksanen ja Ilkka Merivaara.

Syksyn ensimmäinen Kirja vieköön! -ilta on ensi viikon keskiviikkona 13.9. Silloin lavalle astuvat Anni Kytömäki, Kati Tervo, Selja Ahava, Rosa Liksom, Tuomas Kyrö ja Eero Huovinen. Varmasti upea ilta tulossa. Illan kirjailijoiden teoksista olen lukenut Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, josta vaikutuin aika lailla: hienoa, henkilökohtaista ja taidolla kirjoitettua proosaa. Anni Kytömäen Kivitaskun suunnittelen lukevani syyslomalla, Kultarintaanhan ihastuin pari vuotta sitten.

Syyskuun jälkeen on vielä kaksi Kirja vieköön -iltaa. Ne järjestetään

7.11.2017 klo 19

Ja

13.12.2017 klo 19

molemmat tietenkin Savoy-teatterissa.

Lisätietoa tapahtumasta: Kirja vieköön!

Kirja vieköön vei minut ja joukon muita kirjabloggaajia myös viettämään iltaa Sokos hotelli Presidentin uuteen Bistro Manuun, jossa kuultiin kirjoista ja päästin maistamaan Manun illallista. Tässä tapauksessa Manu ei ole edesmennyt presidenttimme, vaan ”mestari”. Manun ruoista pidin etenkin kaloista, niin alkupaloissa kuin pääruoassa. Pääruokana olleen lohen punajuurikastike oli kerrassaan herkullista.

♥

Jos kirjallisuus vie, niin varmasti myös teatteri. Jokunen aika sitten kävin Kansallisteatterin Bloggariklubilla, jossa Panu Rajala ja Kjell Westö kertoivat kiehtovasti kirjoistaan Virvatuli ja Rikinkeltainen taivas. Westön romaani onkin minulla luettavana parhaimmillaan, joten siitä lisää myöhemmin. Rajalan oivallisesti nimetty teos puolestaan on katsaus Eino Leinon elämään ja aikakauden Helsinkiin - tai oikeammin Kämpin ja Kappelin väliseen alueeseen, kuten Rajala Bloggariklubin aikana totesi.

Kansallisteatterin syksyyn kuuluvat muun muassa Westön Kangastus 38 -romaaniin pohjautuva näytelmä sekä Anne Rautiaisen ohjaama Mestari ja Margarita, joka pohjautuu tietenkin Mihail Bulkagovin romaaniin Saatana saapuu Moskovaan. Rautiainen kertoi illan aikana, miten mukana on nukketeatteria, muttei perinteisellä tavalla. Saatana saapuu Moskovaan on muuten ollut lukulistallani kauan. Olisi varmasti aika siirtyä suunnittelusta lukutekoon.

Kirjallisuus vai teatteri, kumpi teitä vie? Vai molemmat?

♥

Kumpi vain, minulla on menoihin kaksi niin oivaa mekkoa, ne esittelen nekin. Mekot ovat oikeastaan vähän kirjallisia, koska kankaiden suunnittelija Satu Kontinen on kuvittanut upeita kirjoja, esimerkiksi yhdessä Laura Ertimon kanssa tekemänsä Yö- ja Vesi-kirjat. Vesi-kirjan julkkareiden jälkeen innostuin tilaamaan kankaita Nupusta. Itse en osaa ommella ollenkaan (tämä on totta, voin samalla kertoa, että koulussakin minulle kaikkein vaikein oppiaine oli käsityö; en osaa virkata tai neuloakaan), mutta onneksi serkkuni osaa. Kiitos hänen sain nämä kuvakirjamekkoni, jotka jaksavat kukkia syksyä ja talveakin kohti.

Kirja vieköön -ilta ja Bloggariklubi järjestäjien kautta; Nuput ihan omalla kustannuksella.

Maaliskuu: Rajoja ja elämyksiä

Maaliskuu on aina ollut minulle monenlaisten rajojen kuukausi: miellän sen alkupuolen aina talveksi, mikä johtunee siitä että lapsuusseudullani hiihtolomaa vietetään vasta maaliskuun alussa. Maaliskuun alussa vietän myös syntymäpäivääni, kuun lopussa taas eräs rakkaimmista ystävistäni on juhlavuorossa – ja tähän syntymäpäiviemme väliin mahtuu talven taittuminen kevääksi.

Mutta eivät maaliskuun rajat ole pelkästään vuodenajan vaihtumisen ja syntymäpäivien aikaa. Mieli kirmailee sinne tänne, hieman levottamana ja odottavana, kuten usein juuri nyt. Ja mieli myös kaipaa. Ajatus maaliskuusta rajana sai uuden merkityksensä nyt, kun kirjablogimaailmaa kosketti surullinen uutinen. Lukutoukan kulttuuriblogia pitänyt Krista menehtyi maanantaina sairaskohtaukseen, kertoi hänen äitinsä blogissaan Pihakuiskaajan puutarha. Kirjoja rakastanut, lukemisen ilosta paljon puhunut Krista tuli minullekin blogituttavaksi kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa. Vasta vuosi sitten Jyväskylässä hän haastatteli Ammaa ja minua, ja vasta nyt tässä samassa rajaisessa maaliskuussa, vain muutama viikko sitten, halasin häntä Helsingin Akateemisessa, jossa jaettiin blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Mietin nyt, miten hauras elämä on. Miten joku voi olla ja sitten onkin poissa. Toivon, että Kristalla on ikuisesti maailman parhaimpia kirjoja ja paljon valoa. Lähetän Kristan läheisille syvimmät osanottoni.

Blogistanian palkintojen lisäksi maaliskuu sisälsi paljon muitakin menoja – paljon ainakin kaltaiselleni kotona viihtyvälle ihmiselle. Vuosisadan naiset -elokuvan kävin katsomassa muutaman rakkaan ystäväni kanssa. Mike Millsin ohjaana draamakomedia oli lajityyppinsä mukainen: se itketti ja nauratti, sai miettimään sattumaa. 1970-luvulle sijoittuva elokuva ihastutti keskusteluillaan ja roolituksillaan: miten pienesti Anette Bening hahmonsa loi. Hieno elokuva, menkää katsomaan! Ja aivan ihana oli myös Kaunotar ja hirviö, jonka näin yhdessä 11-vuotiaan tyttäreni kanssa. Mielestäni ihmiselokuvaversio oli jopa parempi kuin 1991 valmistunut melko konventionaalinen, vaikka toki komea animaatio. Nyt musikaalina erinomaisesti toimiva elokuva sai Emma Watsonin hahmon myötä pieniä feministisiä kaikuja, ja myös Bellen isän hahmo sai syvyyttä Kevin Klinen roolissa. Lumotun linnan hahmoja esittivät niin ääninä kuin ihmisinäkin muun muassa mainiot Emma Thompson ja sir Ian McKellen.

Elokuvien tarjoaman visuaalisuuden lisäksi nautin myös taiteesta. Rakastan taidemuseoita, mutta olen vähän huono galleriavieras. Nyt kuitenkin kävin Galleria Huudossa Uudenmaankadulla katsomassa Kira Leskisen Sabroso-näyttelyn. Näyttely on valitettavasti jo päättynyt, mutta suosittelen seuraamaan Leskisen uraa. Hän muuten kuvasi nelisen vuotta sitten Hannan ja minun Rivien välissä -kirjan kannenkin.

Teatteriinkin ehdin. Kansallisteatterin Macbeth-sovitus jäi mieleeni osin aika ristiriitaisena. Tuija on kirjoittanut ajatuksiaan niin hyvin, että kehotan lukemaan hänen mietteensä. Teatteri-iltaa edeltävän keskustelun Kansallisteatterin Bloggariklubilla sen sijaan koin innostavana. Teatterin ullakolla WSOY:n kustannustoimittajat Saara Pääkkönen ja Alice Martin, joka on myös arvostamani suomentaja, näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä ja dramaturgi Eva Buchwald valottivat omaa Shakespeare-suhdettaan ja pohtivat muun muassa käännösten ja näytelmien yhteen sovittumista. Keskustelussa todettiin, että Shakespearen näytelmissä näkyy rikkaana koko elämän kirjo, ihmisyyden skaala. Nyt suurella näyttämöllä menevä Macbeth symboloi omaa aikaamme muun muassa oman edun tavoittelussa, pienen näyttämön Richard III puolestaan on tahallisen vanhanaikainen, mutta yhtä lailla ajankohtainen, hauskakin.

Juhlista ihanimpia ovat kirjajuhlat. Töiden puolesta olin iloitsemassa Krista Launosen LAVA – kauhu ja himo -kirjan ilmestymistä Urbansaunassa, joka olikin oiva juhlapaikka. Vaikken työkirjojani periaatteen vuoksi enempää blogissani esittele, kerron että Krista Launosen kirjasta sain monenlaisia oivalluksia, jotka koetan muistaa esimerkiksi mahdollisten tulevien kirjamessuesiintymisten aikaan.

Pieni blogiväsymys on vaivannut, minkä huomannee tästä hieman laiskemmasta bloggaustahdista. Onneksi hyville kirjoille löytyy aina paikkansa. Nyt olen lukemassa rankkaa ja puhuttelevaa kirjapaksukaista, Hanya Yanagiharan Pientä elämää, joka pitää otteessaan, kauhistuttaa ja pakottaa lukemaan vielä sen yhden sivun. Palaan kirjaan täällä blogissa, kunhan olen tuon yli 900-sivuisen romaanin selättänyt.

Niitä hyviä, uusia ja uusia sivuja toivon teille kaikille Lumiompun lukijoillekin. Kevään valoa!

Syyshaaste ja Kansallisteatterin kulisseissa

Kaimani ja syyssielunsiskoni Kirjojen kamarista muisti minua haasteella. Kiitos, haaste ilahdutti suuresti! Olen melko hyvä vastaamaan haasteisiin, mutta huono lähettämään niitä eteenpäin. Nyt haastan (ketään erikseen nimeämättä) mukaan kaikki ne, jotka ovat jo hieman joulumielellä. Katjan kysymykset ovat niin hyviä, että niihin voivat joulumielisetkin vastata.

1. Jos olisit kirjallisuuden henkilöhahmo, kuka olisit? Saat myös perustella mutta ei ole pakko.

Olisin varmasti Elinor Dashwood. Olen aiemminkin kertonut, että siskoni ja minä olemme jossain määrin kuin Marianne ja Elinor: siskoni menee tunteella kaikkeen, minä toimin isosiskomaisen järkevästi. Tämä ei tietenkään - todellakaan! - tarkoita sitä, ettenkö kokisi hyvinkin suuria tunteita, mutta olen ehdottomasti jossain määrin pidättyväinen ja järkevä Elinor.


2. Mikä oli lapsuusaikojesi lempikirja? Tai mitkä, saat sanoa useammankin. 
(Yhden valitseminen on usein kamalan vaikeaa.)

Valitseminen on vaikeaa, jos alan pohtia kaikkia lapsuuteni rakkaimpia lukukokemuksia. Lempikirja ylitse muiden oli ja on Astrid Lindgrenin Marikki - tai kaksi Marikki-kirjaa, Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku. Ruotsalainen huvilaidylli yhdistettynä vahvaan sosiaaliseen omatuntoon viehättää minua edelleen. Marikki opettaa paljon yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Lapsena olisin halunnut itselleni samanlaiset hiukset kuin Marikilla, nyt asuisin mielelläni nykyaikaistetussa Kesäkummussa - jos joku muu hoitaisi kaikki remonttihommat.

3. Kerro kolme kirjaa, jotka ovat jättäneet sinuun erityisen merkittävän jäljen.

Tämä on vaikea. Suurimman jäljen on jättänyt varmastikin Audrey Niffeneggerin sinänsä melko viihdyttävä lukuromaani Aikamatkustajan vaimo. Luin kirjan aikana jolloin toivuin yhdestä henkeäni uhanneesta tapahtumasta ja kirja oli osa omaa toipumisprosessiani. Sen vuoksi rakastan sitä kirjaa ja se on aina jonkinlainen sielukirjani. Mutta ne kaksi muuta, ai ai... Niitähän on vaikka kuinka! Mutta ehkäpä John Irvingin Kaikki isäni hotellit sen vuoksi, että se tutustutti minut Keltaiseen kirjastoon ja koukutti tarinankerronnallaan. Ja sitten - todella vaikeaa! - W.G. Sebaldin Austerlitz, jonka luin toissakesänä Münchenissä. Useista elämäntarinoista rakentuu eurooppalaisen mikrohistorian verkosto, romaani kantaa sivistystä, surua ja kokonaisen maanosan traumoja kauniisti. Sebaldin teksti avarataa mieltä.


4. Ja kolme kirjaa, joita et ole lukenut mutta jotka joskus haluaisit lukea.

Mihail Bulkagovin Saatana saapuu Moskovaan, jota moni on suositellut. Hilary Mantellin Susipalatsi, koska rakastan monia Isoon-Britanniaan liittyviä seikkoja ja kirjasta tehty tv-sarja oli kiinnostavalla tavalla unettava ja virkistävä. Kolmanneksi nostan Haruki Murakamin uusimman, koska Murakami nyt vaan kuuluu lukulistalleni.


5. Mikä on suomalainen suosikkiklassikkosi? Miksi? 
No joo, saat sanoa tähänkin kolme. Jos tahdot.

Juhani Ahon Papin tytär ja sen jatkokirja Papin rouva. Miten komeasti Aho liittää luonnon ja tunnetilat yhteen, kuinka onnistuneesti hän kuvaa naisen sielunelämää! Aho saa nyt riittää, vaikka nyökyttelen täällä toki muihinkin suuntiin (erityisesti Minna Canthin).

6. Minkä kirjan voisit lukea loputtoman monta kertaa?

Nyt vastaan useammalla kirjalla! Joel Haahtelan tuotannon ja L.M. Montgomeryn Annat. Molempia olen lukenutkin osin jo joitakin kertoja ja molemmista saan jokaisella lukukerralla jotain uutta irti. Haahtelan tekstissä miellyttää melankolisuuden takana oleva lempeys, tietty yleiseurooppalaisuus ja irrallisuus vailla juurettomuutta. Montgomeryssa taas Annan kasvaminen: Annaan voin aina kiinnittyä, Annat ovat lohtukirjoja parhaimmillaan.


7. Kuvaile kirjamieltymyksiäsi kolmella sanalla.

Ilmavuus, melankolisuus, omaperäisyys. (Ilmavuus tekstissä, täytyy olla tilaa lukuhengittää; melankolisuus tunnelmana, mutta valoa kantaen; omaperäisyys on itsestäänselvyys, kirjasta on hyvä saada jotain uutta.)


8. Mitä kirjoista kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Rakasta harrastusta, bloggaaminen antaa paljon ja auttaa muistamaan luetut kirjat.


9. Onko sinulla kesken useampia kirjoja samaan kirjaan? 

Kyllä, aina. On bussikirja, yöpöytäromaani, ääneen luettava lastenkirja, sohvalla selailtava fiilistelykirja ja näiden lisäksi tietenkin liuta työkirjoja.

10. Jos sinussa olisi kannet, millaiset ne olisivat?

Reunoilta sumuiset, mutta keskellä olisi terävyyttä.


11. Aiotko toivoa Joulupukilta kirjoja? (Ai liian aikaista kysyä tätä? Eikä ole. Maassa on jo monena aamuna ollut kuuraa.)

Koskaan ei ole liian aikaista kysyä. Vastakysymys: mikä joulu se sellainen olisi, ettei lahjaksi tulisi yhtää kirjaa? ;)

Jouluinen kysymys sopii hyvin tähän marraskuun ensimmäiseen sunnuntaihin. En nimittäin mahda luonteelleni mitään ja aion juuri aloittaa joulutorttujen leipomisen. Ensimmäiset joulutalvivalotkin koristavat jo yhtä omenapuuta. Tästä se alkaa, blogi saa toki olla marrasrauhassa vielä muutaman viikon: tulevalla viikolla koetan ehtiä esitellä täällä muutaman kirjan, joissa ollaan toisenlaisissa tunnelmissa.

P.S. Eikö Kansallisteatterin kulisseissa näytäkin kiehtovalta? Tätä haastevastausta kuvittavat tiistaina kännykällä ottamani kuvat. Pääsin Bloggariklubin mukana kurkistamaan teatterin näyttämöiden taakse, kuulin talon historiasta ja muun muassa Nummisuutareiden lavastuksesta ja puvustamisesta. Kiitos Bloggariklubin järjestäjille!

(Ai niin, Cision julkaisi lokakuun lopussa listan kymmenestä suosituimmasta kirjablogista. Lumiomppukin on mukana listalla: ilahduttavaa ja toisaalta häkellyttävääkin.)

Teatterissa: Onnellisuuden tasavalta

Onnellisuuden tasavalta
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Martin Crimp: In the Republic of Happiness
Ohjaus Minna Leino
Dramaturgia Jukka-Pekka Pajunen ja Eva Buchwald
Rooleissa Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov


En muista, olenko kirjoittanut teatteri-, elokuva- tai konserttireissuista blogiini. Luultavasti olen mainintoina siellä täällä, mutta en laajemmin. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Lumiomena on pääasiassa kirjablogi ja siitä, että kirjallisuus on minulle taiteenlajeista rakkain. Nautin kuitenkin - ja tietenkin! - tavattomasti kaikenlaisista hyvistä kulttuurielämyksistä.

Siksi olinkin iloinen, kun pääsin eilen Kansallisteatteriin katsomaan Onnellisuuden tasavaltaa ensi-iltaan. Brittiläisen Martin Crimpin kirjoittama, Minna Leinon ohjaama näytelmä syventyy erään laajennetun perheen traumoihin. Onnellisuuden tasavallan rakenne mukailee Danten Jumalaista näytelmää: ensin kohdataan helvetti, sitten kiirastuli ja sen jälkeen paratiisi. Mutta miten? Millainen voi nykyihmisen helvetti olla? Onko paratiisi vapauttava?

Onnellisuuden tasavalta eroaa juoninäytelmästä virkistävällä tavalla, vaikka toki kokonaisuuden voi nähdä tarinanakin. Ensimmäisen näytöksen, helvetin, jouluillallinen on asetelmaltaan monelle tuttu: mitä tapahtuu kun vähemmän kaivattu eno tulee yllätysvierailulle kesken aterian, jonka tunnelma on jo aiemmin muuttunut kärkeväksi ja naljailevaksi? Ja kun eno välittää perheelle viestin omituiselta vaimoltaan. Toisessa näytöksessä, joka kuvastaa kiirastulta, ei enää keskustella, vaan pikemminkin lauotaan ajatuksia osittain tajunnavirtaisesti mutta kuitenkin näytelmän tematiikkaan osuvasti. Kolmas näytös on taas omanlaisensa enkä siitä sano muuta kuin että se leijuu jo omissa sfääreissään. Kannattaa käydä katsomassa!

Mitä jäi mielen? Napakka, ironinen ja osin tarkoituksella harhaileva alkujaan peribrittiläinen dialogi, joka naurattaa ja kylmää, viiltää ja osuu; loistava näyttelijäntyö (en halua nyt nostaa erityisesti ketään, mutta Hannu-Pekka Björkman on melkoinen näyttelijä, Milka Ahlroth ja Kristo Salminen tekivät mainiot roolit pariskuntana, Markku Maalismaa ja Terhi Panula saivat nauramaan ja tuntemaan jonkinlaista kummallista hellyyttä ja kyllä etenkin Marja Salo sekä Alina Tomnikov ja Cécile Orblin tekivät hyvät roolit hekin); valaistus joka vaihteli hämärästä hetkeksi sokaisevaan kirkkauteen; kaikenlaisten tunteiden läpikäyminen. Ironia ja/tai satiiri, ilkeys ja lempeys, suoranainen angsti. Läpivalaistu juusto, onnellisuuslaulu - ja se ikuisesti ajankohtainen kysymys siitä, millä keinoin onnen voi saavuttaa - tai voiko ollenkaan?

Pidinkö näytelmästä? Kyllä, kovasti. Jos näytelmä jättää olon ensin tutuksi, sitten hyvällä tavalla hämmentyneeksi ja yllättää tuon tuostakin, sen voisi mielihyvin katsoa uudelleenkin. 

Ilta Onnellisuuden tasavaltaa katsoen oli paitsi muutama tunti laadukkaan näytelmän parissa, myös muistutus siitä miksi aina tilaisuuden tullen kannattaa lähteä teatteriin. Vaikka arki väsyttäisi - olin vähän uupunut ja kotisohva houkutti -niin teatteriesityksen jälkeen olo on aina osin tästä maailmasta irrallinen. Bussia odottaessani koko Rautatientori näytti taianomaiselta paikalta, etenkin kun katsoin teatterin suuntaan.

--
Näytelmäkuvat: Tuomo Manninen / Kansallisteatterin mediapankki
Sain teatteriliput Kansallisteatterin Bloggariklubin kautta, kiitos! Myös Isa ja Linnea ovat bloganneet Onnellisuuden tasavallan ensi-illasta.