Kjell Westö: Kangastus 38 (kirja ja teatteri)

KIRJA

Kjell Westö: Kangastus 38

Otava 2013 (pokkaripainos 2014)

Hägrin 38

Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

334 sivua

Kotimainen romaani

Ehkä puhuja oli Matilda. Käytännöllinen, hillitty Matilda. Ei hallitsematon Miljaneiti eikä kaikkia miellyttämään pyrkivä rouva Wiik.

Mutta jossakin hänen sisimmässään piilotteli myös Miljaneiti ja vahti häntä. Puhui hiljaa, melkein kuiskaamalla: Pysy täällä. Huomenna hän tulee. Ja jollei huomenna niin jonakin toisena päivänä, ennemmin tai myöhemmin.

Silloin.

Helsinki, marraskuun 16. päivä vuonna 1938. Asianajaja Thune on mietteissään: hänen konttoristinsa, taitava ja täsmällinen rouva Wiik ei ole ollut töihin. Viime aikoina on tapahtunut paljon, niin Thunen ystäväpiirissä kuin työelämässäkin. Kuukausia aiemmin Miljaneiti aikoo ostaa Elokuva-Aitan ja nauttia siitä kaikesta, mihin on elämässään yltänyt. Matilda on tehnyt puhtaaksikirjoitustyötä ja käynyt asioilla, hänellä on hetki aikaa ajatella veljeään Konnia. Erään Thunen vieraan ääni saa hänet jähmettymään: Ääni oli ehkä madaltunut hiukan, mutta nauru oli täsmälleen sama. Milja Matilda Alexandra Wiik. Nainen, jossa on jotain kulmikasta, jota – niin Thune huomaa – ympäröi yksinäisyys.

Kjell Westön Kangastus 38 kuljettaa nimensä mukaisesti vuoteen 1938, eräänlaiseen väliajan Helsinkiin: Suomen sisällissodasta, kuljetuksista ja leireistä, kauhusta, on 20 vuotta, mutta uusi sota kolkuttelee jo ovella. Eurooppalaiset aatteet ovat ainakin osin natsimielisiä: kun Thunen juutalaisen ystävän Jogin veljenpoika valheellisesti menettää juoksumitalinsa, on miltei liian helppoa kääntää katseensa toisaalle ja sanoa, että olen pahoillani, Jogi, olen kauhean pahoillani. Iskelmämusiikki kuitenkin soi, portviini virtaa, jotkut ovat jo unohtaneet 20 vuoden takaisen, mutta rouva Wiik yrityksistään huolimatta ei.

Westö rakentaa romaaninsa tyylikkäästi. Kaikki on kohdallaan: ajankuva, Helsingin kadut, uimarannat, asunnot, viihde-elämä. Yhtä lailla kohdillaan on myös henkilökuvaus, niin Thunen ystävällisyys ja elämäntilanne, rouva Wiikin eri persoonien (suorastaan hahmojen) häilyvyys kuin Thunen ystävien personaallisuudet. Jokainen on omalla tavallaan traaginen, oli kyseessä sitten avioliiton rikkoutuminen, menneisyyden järkyttävät kokemukset tai herkkä mieli paineenalaisen aikakauden vyöryessä päälle.

Romaani rakentuu jännitteiden ja tunnelmakuvien varaan, mitä kaikkea Westö kuljettaa tyylikkään juonivetoisesti. Rouva Wiikissä rakentuva jännite on psykologista ja vaikkei kokonaisuus yllätäkään täysin, onnistuu Westön kuvata sitä sisäistä maailmaa, jota riepoteltu ihmispolo elää. Kieli on hyvää, suomennos niin ikään erinomainen, tarinan kaari kulkee komeasti. Kaikkea tätä ajatellen ei ole ihmekään, että Westön romaanista on syntynyt oiva näytelmä.

Vaikka 1930-luvun lopun ilmapiirissä on paljon toiveikkuutta ja nostalgista estetiikkaa, nousee romaanissa voimakkaasti esille sekä menneen että nykyisyyden painolasti ja kirjan nimen mukaisesti myös:

Kangastus.

Kangastuksia maailma täynnä.

Lukemistani Westön kirjoista nousi Kangastus 38 suosikseni: se on elegantti, koskettava, syvä ja sujuvalukuinen.

♥

TEATTERI
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ohjaus Mikaela Hásan

Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hásanin kanssa
Rooleissa Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen Lisätietoja: Kansallisteatterin sivut

Kansallisteatteri: Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Luin Kangastus 38:n vasta senjälkeen, kun olin ensin käynyt katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän Kansallisteatterissa. Näytelmä lumosi minut täysin, poistuin teatterista ehkä hieman erilaisena ihmisenä, kuten hyvän kulttuurikokemuksen jälkeen aina käy.

Kumpi on parempi, romaani vai näytelmä? Sitä on mahdotonta sanoa, mutta koska kulttuurikokemusjärjestykseni oli nyt tämä, niin sanottakoon, että romaania lukiessani rouva Wiikillä (Cécile Orblin, Edith Holmström ja Noora Dadu) oli kolmet kasvot. Lavalla Thunen hahmo (Timo Tuominen) oli vielä koskettavampi kuin kirjassa, suorastaan sydämeenkäyvä. Koskettava oli myös Kristo Salmisen Jogi. Ylipäätään näyttelijäntyö oli taitavaa: ihmispolot menneisyyden painolastin ja uusien uhkien alla, tietoisina omasta avuttomuudestaan. Lukiessani näin mielessäni teatterilaisten hahmot.

Kansallisteatteri: Kristo Salminen ja Timo Tuominen. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Helsinki herää näytelmässä visuaalisesti eloon komeasti: valokuvat ja filminpätkät heijastuvat seinille – puut, talot, patsaat –, lavastus ja valotyö toimivat erinomaisesti. Myös puvustus ihastutti, samoin monet pienet yksityiskohdat, liike, musiikki.

Kansallisteatteri. Kuvaaja Mitro Härkönen.

Näyttämöllä Kangastus 38 toimii erinomaisesti. Kuin jokin (onneksi jo) mennyt olisi herännyt eloon, mutta viestittänyt tärkeää sanomaa myös nykyisyyteen. Kansallisteatterin tuotanto on tyylikäs, otteessaan pitävä, romaanin kulkua noudattava. Näytöksiä on pitkin kevättä, suosittelen lämpimästi!

--
Kirjasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena ja Sari, näytelmästä Laura, Suketus ja Simo, ja sekä kirjasta että teatterista Tiina.
Helmet-lukuhaasteessa mahdutan Westön romaanin kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa (useampaakin!).

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Otava 2017
Den svavelgula himlen
Suomentanut Laura Beck
461 sivua
Kotimainen romaani

Minä viihdytin itseäni parhaani mukaan loppumatkan ajan. Mutta kaiken pohjalla oli surua, jota sen enempää Stella kuin minäkään emme pystyneet kätkemään. Tiistaiaamuna söimme aamiaista eräässä kahvilassa Dresdner Strassella ja vaikenimme maitokahviemme ja mantelicroissantiemme ajan.

Nuoruus on kuin taikaa: loputtomat kesät Ramslandetissa, jossa kertoja tutustuu vauraan Rabellin perheen sisaruksiin Alexiin ja Stellaan. Ystävyys on aluksi seikkailua, sitten kasvamista yhteen ja erilleen, kiintymistä ja luopumista. Se mikä lapsuudessa tuntui onnelliselta, näyttäytyy aikuiselle tummana ja vieraanakin, menneisyytenä joka kumpuaa tulevaan ja kulkee aina rinnalla.

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas on yksi niistä romaaneista, joita odotin eniten tältä kirjasyksyltä. En lie ainoa, onhan Westön romaanit ihastuttaneet kriitikoita ja bloggareita, Finlandian valitsijoita ja teatteriväkeä. Ja uskon, että tämän uusimman myötäkin Westön tuotannon ystävät saavat sitä mitä haluavat: yksilön näkökulmasta avartuvaa proosaa, joka kuljettaa halki vuosikymmenten ja erilaisten ihmiskohtaloiden.

Helsinkiä ennen ja nyt, seksiä – emme kyllästyneet naimiseen, se oli kuin parantumatonta kutinaa –, kirjailijuutta, häpeää ja suomenruotsalaisten yhteisluokaluokkien törmäyksiä. Voisi sanoa, että useissa Westön romaaneissa rakenne ja teematiikka ovat keskenään samanlaisia eikä nytkään luvassa ole kovin suuria yllätyksiä. Mutta näin on monen muunkin erinomaisen kirjailijan teoksissa, joten tälläkin kertaa odotukset ja täyttymys kohtaavat.

Ensisijaisesti ne kohtaavat runsaan, mutta hyvin jäsennellyn henkilögallerian vuoksi. Westö kirjoittaa romaanihenkilönsä eläviksi. Jossain ovat pojat, jotka runkkaavat samassa huoneessa rinnakkain mutta erillään, toisaalla on mies jolla on kirjamessuyleisöä vain kourallinen, yhtäällä pahoinpidelty nainen, toisena aikana nainen joka on kauniimpi nyt kuin nuorena, ja sitten on taas ihmisten välisiä kuiluja, halua vapauteen.

Henkilöt kulkevat läpi vuosikymmenten: aina soi George Harrison, Länsi-Berliinin Ku´dammilla lehtipuut ovat alastomia, Olof Palme kuolee, Neuvostoliitto hajoaa, Musiikkitalo ja Tiger-yökerho kutsuvat luokseen, Skypella koetetaan lähentää perhettä. Yhä lailla kuljetaan halki Helsingin, tai laajemmin koko pääkaupunkiseudun, kaupunginosien Eirasta Munkkiniemeen, Vantaalta Espooseen. Ihmisiään ja paikkojaan Westö kuvaa vinolla hellyydellä, elämänmakuisesti – tavalla, joka saa kiintymään (melkein) kaikkiin silloinkin, kun vastassa on inhottavia asioita.

Kokonaisuus on lavea, hetkittäin jopa turruttava, ja luin romaania hitaasti. Hitaudesta huolimatta edessäni oli koko ajan laadukasta luettavaa. Muutama päivä sitten keskustelin eräässä seurueessa romaanien aloittamisen ja lopettamisen taidosta. Westö hallitsee molemmat, Rikinkeltaisessa taivaassa etenkin lopussa ilmaan jäävä kysymys pysäyttää tavalla, joka saa minut pohtimaan täydellisen lopetuksen merkitystä.

Täydellisine lopetuksineen Rikinkeltainen taivas on hyvässä mielessä perinteinen romaani, jossa kerronta on sujuvaa, henkilöhahmot moniulotteisia ja tapahtumat eri aikakausia peilaavia. Se on romaani, jossa ei kikkailla liikoja. Se on romaani, jonka lukeminen on nautittavaa ja jonka maailma jää väreilemään mielessä vielä hyvän aikaa lukemisen jälkeenkin – joutsenpariskuntineen, tajunnanhetkineen.

--

Rikinkeltaisesta taivaasta ovat kirjoittaneet myös mm. niin ikään täydellisen lopun huomioinut Jaana, sekä Omppu, Riitta, Tuija, Mai ja Jokke.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Kustantaja: Otava 1996 (7. painos 1998)
Alkuteos: Drakarna över Helsinginfors
Kansi: Jaakko Ollikainen
Sivuja: 527
Kotimainen romaani

Sellaista on, kun elämä on vielä mustavalkoista ja laulut ovat värillisiä.
Joku viisas on sanonut: Muistaessaan seisoo lumottuna paikoillaan ja katsoo kuinka unohtaa.

Munkkiniemi, Skrottoms, itäiset lähiöt, Westend. Jokerit ja HIFK, Lepakko, metron valmistuminen, mukulakivikadut, Kolme kruunua. Muuttuva Helsinki, "olio joka on ympäröinyt" Riku Bexaria koko hänen elämänsä ajan. Jalkahiki, luokkahuoneet, leikin ja halun välinen maasto. Ja sitten: viini ja savukkeet, kokoukset, työmatkat, ahtaat eteiset ja aravat valkoiset kodit. Imagine ja Easy Living. Riku Bexar on ensin poika, sitten mies, joka hakee ja kaipaa paikkaansa maailmassa.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on kertomus paitsi Rikusta, myös hänen veljestään Danista ja siskostaan Marinasta, liikemiesisästään Henrikistä ja äidistään Benitasta sekä runsaasta tuttavajoukosta. 1960-luvulta alkava romaani kattaa noin kolmenkymmenen vuoden ajanjakson, ja minä ihmettelen, miksi en ole lukenut Westön teoksia aiemmin.

Muuttumaton Helsinki.
Kuluneet ja kupuraiset mukulakivikadut. Keskustan kirkot jykevänraskaine ruhoineen. Kajanokan ja Eiran jugendreservaatti. Stockmann joka oli kököttänyt kaupungin sydämessä jo kuusikymmentä vuotta, kokonaisen ihmisiän.
Ja toisaalta: kaupunki joka muuttui, hengästyttävää vauhtia ja mitään miettimättä.
Kaikki se joka katosi.

Leijat Helsingin yllä on paitsi romaani Riku Bexarista ja hänen lukuisista läheisistään, myös romaani Helsingistä. Westö kirjoittaa kotikaupunkinsa lähihistoriaa osin kaipaavin äänin. Hän - tai hänen kertojansa - kaipaa tyhjiä tontteja ja joutomaita: konttien Ruoholahtea, täyttömaata jossa seikkailla ennen toimistorakennusten tuloa, keskustan vanhoja elokuvateattereita ja ravintoloita, joissa on valkoiset pöytäliinat. Nykyisyyden kanssa on elettävä, niin ihmissuhteissa kuin kotikaupungissakin.

Riku Baxar on kuitenkin kirjan keskeishenkilö, ja hänen lisäkseen Westö esittelee lukijoilleen sellaisen ihmiskavalkadin, johon on määränsä vuoksi aluksi vaikea kiinnittyä, mutta jota lukemisen lopettamisen jälkeen huomaa ajattelevansa tuon tuostakin. Leijat Helsingin yllä on Rikun kertomus, mutta se sisältää monta tarinaa: perheen, ystäviä, rakkaita, satunnaisia tuttavuuksia. Toisinaan kertojana on Riku itse, joskus Rikua katsotaan Marinan silmin ja muutamissa luvuissa kertoja on niin kutsuttu kaikkitietävä kertoja. Kertojan- ja aikakaudenvaihdokset saavat aikaan fragmentaarisuutta romaanin sisällä.

Westön kerronta poukkoilee omiin suuntiinsa ja kuitenkin kertoo Bexareista ja muista taiten. Westö osaa asettua henkilöhahmojensa sisälle, niin naisten kuin miesten: hän kirjoittaa nuorukaisten vimman ja uhon sekä aikuistuvien ihmisten epävarmuuden ja herkkyyden tavalla, josta saa kiinni, vaikkei kaikkea ymmärtäisikään. Populaarimusiikki soi, vuodet vaihtuvat. Ihastuin keväällä Tua Harnon romaaniin Ne jotka jäävät. Olen edelleen sitä mieltä, että kirja on paras tähän mennessä lukemani kotimainen esikoinen tänä vuonna (huomio naurattaa minua, sillä en ole tainnut lukea muita kotimaisia esikoisia tänä vuonna - vielä!), mutta nyt huomaan että Harno on westönsä lukenut. Ja mikäs siinä, sillä "Leijoissa" on esikuvaa niin kerrontatapansa kuin ihmis-, miljöö- ja historiakuvauksensakin osalta. Rikun ja hänen läheistensä tarina on samalla kertaa ruma ja ihana (!), rujo ja herkkä.

Kirjan loppu on eräs kauneimmista, joita olen lukenut. Sen haluan säilöä muistiini ja palauttaa mieleeni silloin, kun kävelen Helsingissä - kaupungissa, jota liki kahdeksan pääkaupunkiseudulla vietetyn vuoden jälkeenkin katselen osin turistin silmin. Leijat suljin tyytyväisenä enkä ihmettele muuta kuin sitä, miksi tosiaan luin Westöä ensimmäisen kerran vasta nyt.