perjantai 11. heinäkuuta 2014

W. G. Sebald: Austerlitz

W. G. Sebald: Austerlitz
Kustantaja: Tammi 2002, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Austerlitz 2001
Suomennos: Oili Suominen
Sivuja: 341
Saksalainen yleiseurooppalainen romaani

En ollut koskaan ajatellut oikeaa syntyperääni, sanoi Austerlitz. Enkä koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään ammattiryhmään taikka uskontokuntaan. Sovin yhtä huonosti taiteilijoiden ja intellektuellien joukkoon kuin porvarilliseen elämään, enkä ollut pitkiin aikoihin kyennyt solmimaan henkilökohtaista ystävyyssuhdetta.

Antwerpenin aseman hämäryydessä seisoo vaaleatukkainen nuorukainen, jolla on nukkavierut vaatteet ja joka keskittyy tekemään luonnoksia vihkoonsa. Eletään 1960-lukua. Mies on nimeltään Jacques Austerlitz, yksinäinen vaeltaja, jonka nimettömäksi jäävä minäkertoja kohtaa vuosikymmenten aikana tuon tuostakin. Antwerpenissä alkaa tuttavuus, joka johdattaa asemille, yliopistolle, lapsuuteen ja aikuisuuteen - eri puolille Eurooppaa.

Tämä on lähtökohta romaanille ja fiktiiviselle esseelle, joka kertoo Austerlitzin pala palalta rakentuvan tarinan. Austerlitz on ensimmäinen W. G. Sebaldilta lukemani kirja: meillä on kotihyllyssä joitakin Sebaldin kirjoja, jotka kuuluvat miehelleni. Olen jo kauan aikonut lukea kirjailijaa ja koska halusin matkalla lukea jotain hyvää saksalaista kirjallisuutta, päädyin Sebaldiin. Saksalaisen sijaan voi puhua pikemminkin yleiseurooppalaisesta kirjallisuudesta. Miksi? Se selviää toivottavasti pian.

Saksalaissyntyinen, Englannissa asunut Sebald piirtää kuvaa juurettoman oloisesta miehestä ja useasta eurooppalaisesta kaupungista, satunnaisesta kohtaamispaikasta, läpikulkumaisemasta, kodista tai työpaikasta. Matkakohteeni Münchenkin toki mainitaan, mutta keskiössä ovat itselleni ikirakas Lontoo sekä muun muassa Pariisi, Praha, Antwerpen ja Walesin kukkulat. Minulle Selbaldin kirja sopi matkakirjaksi oikein hyvin, mutta se ei sovi kiireessä luettavaksi. Toisin sanoen työmatkalukemisena ruuhkabussissa kirja olisi varmasti ollut ainakin osin tuskaisaa luettavaa. Sen sijaan lentokentän anomyymissä hälinässä ja alkuyön tunteina hotellihuoneessa romaani oli juuri oikeanlainen, kiireetön ja silti liikkeessä oleva.

Suosikkikirjailijani Joel Haahtela kuvailee Austerlitzia Sebaldin kauneimmaksi romaaniksi. En ole vielä (!) lukenut muita Sebaldin teoksia, mutta Austerlitz on nimenomaan kaunis romaani, miltei uskomattoman kaunis. Se kantaa sisällään haikeutta ja ikuista etsintää, mutta myös vastauksia ja sitä myöten uusia kysymyksiä. Sebald tuntuu huomaavan pienimmätkin yksityiskohdat, kuten yöperhoset, jotka tanssivat kuin lumihiutaleet lampun ympärillä hiljaisena pyrynä; sulkapallon lentorata on iltahämärään piirretty valkoinen raita; Lontoon iltaruuhkassa hän näkee hopeisten pisaroiden peittämät tuulilasit. Paikat ja pienet havainnoit saavat enemmän huomiota kuin ihmiset, vaikka ihmiset ovat kaiken alkusyy. Kokonaisuudessaan Sebald kirjoittaa ehjän tarinan, jonka lukeminen ei ole juonivetoista ja helppoa, vaan haastavaa.

Austerlitz vaatii lukijaltaan paljon. Toisinaan Sebald luennoi, kertoo arkkitehtuurista, toisesta maailmansodasta ja juutalaisten historiasta. Hän sirottelee romaaniinsa arvoituksellisia valokuvia, jotka antavat kertomukselle lisämerkityksiä, toisinaan selvästi, toisinaan viittaillen ja piilotellenkin. Kuvat voi nähdä myös eräänlaisena fiktiivisenä dokumentaationa - jonkinlaisina mikrohistoriallisina johtolankoina ja siten dokumentaationa Austerlitzin olemassaolosta tai todisteina nimettömäksi jäävän kertojan kokemuksista ja havainnoista tämän jäljittäessä Austerlitzin tarinaa. Onkin mielenkiintoista, miten minäkertoja ei ole tippaakaan kiinnostava, vaan täysin anonyymi välikappale Austerlitzin tavoittamiseksi. Vaativinta on kuitenkin Sebaldin tapa kirjoittaa. Sebald pohdiskelee ja näin ollen kuljettaa romaaniaan esseemäisesti. Lauseet ovat paikoin pituudeltaan hurjia, sekosin jo laskuissa, mutta yksi lause kesti useamman sivun. Tästä syystä Austerlitzin lukeminen vaatii keskittymistä, mutta se myös palkitsee.

Yhden ihmisen historia on yhtä eurooppalaisen historiankirjoituksen kanssa: se on yksinäistä, muttei eristäytynyttä, vierasta, muttei torjuvaa. Austerlitz tarjoaa melankolista ja rauhallista luettavaa. Kun kirjan kannet sulkeutuvat, jää lukijalle haikea, muttei suinkaan lohduton mieli. On kuin jotain avautuisi sisällä ja koko ympärillä oleva maisema tuntuisi avarammalta.

--

P.S. Kuvasin kirjan Münchenin vanhalla eteläisellä hautausmaalla.

P.P.S. Huomasin, että kirjoitin tästä kirjasta melkein yhtä aikaa ihanan Saran kanssa.

14 kommenttia:

  1. Luin arviosi jo heti illalla, nyt ehdin vihdoin kommentoimaankin. :) Ensinnäkin: onpa hieno kuva! <3 Ja olen kanssasi aivan samoilla linjoilla. Austerlitz on todellakin uskomattoman kaunis ja siksi lumoava teos. Noita pieniä yksityiskohtia ja niiden taitavaa kuvailua minäkin rakastin. Ja erittäin hyvin sanottu tuo loppukaneettisi, kirjan kannet suljettuaan olo tuntui tosiaan juuri tuollaiselta. Sebaldia täytyy lukea lisää!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos. <3 Austerlitzissä on kyllä jotain ihmeellistä taikaa. Väärässä hetkessä luettuna kirja voisi olla miltei liiankin vaikea, mutta nyt se on oikea aarre. Minäkin aion lukea lisää Sebaldia. Mietin juuri, että Saturnuksen renkaat tai Vieraalla maalla.

      Poista
  2. Luin Austerlitzin englanniksi vuonna 2002 -- muistan sen näin hyvin koska pokkari oli mukanani matkallani hetitologi-kongressiin Turkissa ja eräs brittipariskunta valisti minua siitä, että Sebald oli itse asiassa saksalainen (olisin hankkinut kirjan saksaksi jos olisin ajatellut :) ) ja kuollut juuri edellisenä vuonna. Pidin Austerlitzista paljon, sen jälkeen olen lukenut suomeksikin ilmestyneen Die Ringe des Saturn, koska eräs hyvä ystäväni on syntynyt ja kasvanut Great Yarmouthissa, missä tarinassakin osittain liikutaan. Saturnuksen renkaat eivät kuitenkaan tehneet niin suurta vaikutusta kuin Austerlitz. On sääli, että Sebald poistui keskuudestamme, ehkä hän olisi kirjoittanut lisää hyviä romaaneja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, sinulla on hyviä ja samalla hieman haikeita muistoja, kun ajattelee lukuajankohtaasi noin pian Sebaldin kuoleman jälkeen. Sebald oli oikea euroopankansalainen - mietin, että sijoitanko kirjan tunnisteissa Saksaan tai Britanniaan ja merkitsin sitten molemmat maat.

      Poista
  3. Tuo mitä kerrot, vahvistaa halua tutustua kirjailijaan. Sebaldin nimi on jo jonkin aikaa kaikunut hyvänä korvissa vaikka syyt ovat unohtuneet, annoit nyt monta hyvää syytä lisää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, suosittelen ehdottomasti. Uskon, että pidät. :)

      Poista
  4. Katja, Sebald on näkijä! Ja kun sanot, että Austerlitz vaatii lukialtaan paljon, sen teki myös Sebaldin Saturnuksen renkaat. R. jopa totesi sen luettuaan, miten 'jaksoin/kestin' tuon kaiken. Ehkä lukemaasi kirjaa kuitenkin hieman keventää kauneus yöperhosineen, jotka kuin lumihiutaleet ja tuo hieno lause sulkapallon lentoradasta. Saturnuksen renkaat vyörytti enemmän eteen ihmiskunnan salattua ja kauheaakin historiaa, mutta luonnollisesti se oli minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Sebaldia lukenut ei häntä voi unohtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, aion lukea myös Saturnuksen renkaat. Aloitin kuitenkin Austerlitzistä, koska olen ymmärtänyt tämän olleen eräs Sebaldin päätöistä ja yleisesti kirjailijan paras - jos kirjoja ylipäätään voi parhuusjärjestykseen laittaa. Mitään keventävää tässä ei ole, mutta minulla on tapana löytää kauniit kohdat kirjasta kuin kirjasta. Se salattu ja kauhea historia on tässäkin, fragmentaarisesti, monikerroksisesti, upeasti.

      Poista
    2. No sitten se on totta, mitä hänestä sanotaan, että 'hyvä kirjailija, mutta synkkä maailmankuva'. R. koki Saturnuksen renkaat tosi synkäksi. Minä taas taidan vähän sellaista aika ajoin oikein hakea;) Hän on todellakin upea kertoja, pidin siitä miten tarian toisensa jälkeen liukui toiseen.

      Poista
  5. Yksi blogien loistava puoli on se, että ne mahdollistavat vuosia sitten luettujen kirjojen mieleenpalauttamisen. Austerlitzistä muistin juurikin nuo valokuvat ja väliin tuskallisen pitkät lauseet sekä sen, että teoksen luettuani oli hartaan ihastuksen vallassa.

    Kun nyt luin kirjoituksesi voin ymmärtää, miksi pidin joskus tästä teoksesta niin paljon. Erinomainen kirjoitus ja hienosti teoksen kokoava viimeinen kappale.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, olen samaa mieltä blogeista. On aika ihanaa sukeltaa takavuosien kirjasuosikkeihin jonkun toisen kirjoittamana.

      Sebaldin lauseet ovat välillä turhankin pitkiä ja vaativat keskittymistä. Minulla oli tämän suhteen otollinen lukuhetki (tai useampikin hetki, luin tätä verkkaisesti, mutta intensiivisesti), mikä tietenkin lisäsi rakkauttani tätä kirjaa kohtaan.

      Poista
  6. Pakko kertoa tässä, miten nolosti minulle on tämän kirjan kanssa käynyt. Kun opiskelin kaksi vuotta siellä Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa, lukuisat opettajat kehuivat tätä kirjaa, kertoivat siitä hyvin analyyttisiäkin arvioita yms. Ja minä ajattelin, että hyvänen aika, tämän täytyy olla loistava kirja ja ostin sen pokkarialesta itselleni. Vähän sen jälkeen siivosin vinttiä ja löysin vanhan muistikirjan, johon olin kirjannut ylös kirjoja, joita olen lukenut ja olin jopa antanut niille arvosanan. Tämä Austerlitz oli listalle! Olin siis lukenut sen 11 vuotta sitten, mutten muistanut kirjasta mitään, en edes muistanut lukeneeni sitä. Uskomatonta. Panen tämän sen piikkiin, että luin kirjan silloin, kun nuorimmainen oli ihan pieni...todennäköisesti luin sitä väsyneenä ja pienissä pätkissä. Nyt se odottaa tuossa uusintalukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, hassua - ja niint tuttua! Minusta tuntuu, etten muista juurikaan niitä kirjoja, joita luin lasteni ollessa vauvoja. Tai muutaman muistan, mutta en niinkään kirjallisista syistä, vaan tietyllä tapaa eheyttävistä. :) Austerlitz kestä kyllä uudenkin lukemisen.

      Poista