Elena Ferrante: Tyttären varjo

 

Elena Ferrante: Tyttären varjo

WSOY 2020

La figlia oscura 2006

Suomentanut Helinä Kangas

Kannen kuva Duncan Smith; kansi Martti Ruokonen

175 sivua

Italialainen romaani

Autossa paluumatkalla rauhoituin. Tajusin, etten muistanut tarkasti hetkeä, jolloin olin tehnyt tuon teon, jota nyt pidin lähes koomisena, koomisena siksi, että se oli niin absurdi. Olin kuin tilanteessa, jossa ihminen toteaa hätääntyneen huvittuneena: kappas vain, mitä minulle tapahtui.

Jos kirjasta tehdään elokuva (tai toisin päin, ensin elokuva, tai tietenkin käsikirjoitus, ja siitä kirja), minkä verran ensin luettu tai katsottu vaikuttaa toisen teosmuodon vastaanottamiseen? Kyse ei ole siitä, kumpi teosmuoto olisi parempi (usein kirja on, muttei aina) eikä niitä ole muutenkaan tarvetta asettaa vastakkain. Itse useimmiten luen ensin kirjan, mutta toisinaan käy niin että koen elokuvan aiemmin. Ensin nähty elokuva muokkaa tietenkin sitä, millaisena romaanihenkilöt kokee: minkä näköisiä, missä miljöissä, minkä maalaisina jne.

Elena Ferrante on lempikirjailijoitani, mutta jostain käsittämättömästä syystä luin Tyttären varjon vasta tänä kesänä. Elokuvan näin keväällä 2022. Eipä siis ihme, että päähenkilöllä Ledalla on aina niin taitavan näyttelijän Olivia Colemanin kasvot, italialainen yliopistonopettaja on nyt amerikkalaista esittävä brittinäyttelijä, ja että kirjan Etelä-Italia on silmissäni elokuvan Kreikka. Lukiessani näin koko ajan elokuvan silmissäni, melkein tunsin sen särkyneen ja aistillisen maailman, kaikki kipeät ja ohikiitävät muistot, hämmennyksen, tiheän ja kireänkin tunnelman.

Tyttären varjossa keski-ikäinen yliopistonopettaja Leda kaipaa lepoa ja lähtee lomalle Etelä-Italiaan. Hän on eronnut, ja hänen aikuiset tyttärensä ovat muuttaneet isänsä luo Kanadaan. Lomalla Leda tarkkailee muita ihmisiä, erityisesti äänekästä napolilaisjoukkoa, nuorta äitiä Ninaa ja tämän tytärtä Elenaa. Sitten nukke katoaa. Perhe alkaa etsiä nukkea, Leda selvittelee omia ajatuksiaan niin menneisyyden kuin lomalla tapahtuvan osalta.

Olen luonnoton äiti.

Ferrante on, kuten aina, taitava ihmissuhteiden kuvaaja ja erinomainen ihmisemielen piinallisten tunteiden tulkki. Keskiöön nousee äitiys, naisen oikeus omiin ja helposti tuomittaviin päätöksiin, asioihin jotka eivät ole oikein tai väärin. Läsnä ovat myös luokkakysymykset: akateeminen Leda on eri maailmasta kuin rahvas ja keskenään niin tiiviissä väleissä oleva napolilaisväki - vai onko sittenkään? Romaanin tapahtumissa ja vielä enemmän Ledan sisäisessä maailmassa on kireyttä ja jännitteitä, jotka kuljetta kohti asioiden väistämätöntä kulminoitumista.

Tyttären varjo teki minuun vaikutuksen elokuvana ja niin teki, tietenkin romaaninakin. Ferranten kipeitä perhesuhteita ja päähenkilön muitakin kipukohtia vaikuttavasti käsittelevä ja tiivis romaani on herkkä ja viiltävä, tarkkanäköinen ja kuin kuumeinen uni, psykologisesti monipuolinen, tunteisiin menevä ja hyvällä tavalla hämmentävä.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
La vita bugiarda degli adulti 2019
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
366 sivua
Italialainen romaani

Opin valehtelemaan vanhemmilleni yhä enemmän. Aluksi en ladellut suoranaisia valheita, mutta koska en jaksanut käydä heidän aina yhtä johdonmukaista maailmaansa vastaan, teeskentelin hyväksyväni sen karaten kuitenkin samalla omille poluilleni, joilta peräännyin nopeasti, jos huomasin heidän kasvojensa nyrpistyvän. Käyttäydyin samalla tavalla etenkin isäni seurassa, vaikka hänen jokainen sanansa oli minulle kuin laki, ja oli hermostuttavaa ja tuskallista yrittää huijata häntä.

Elena Ferranten romaani Aikuisten valheellinen elämä on niitä kirjoja, joista lukija voi jo ennakkoon tietää, mitä käsiinsä saa. Toki siinä tapauksessa, että tuntee ennestään kirjailijan muuta tuotantoa. Napoli-sarjan lukeneille tämä kirjailijan uusin on siis taattua ja laadukasta tavaraa (ja tämän siis sanon kehuen).

Napoli-sarjan tapaan Aikuisten valheellinen elämä vie Napoliin ja tarkastelee yhteiskuntaluokkia, sukupuolta, ystävyyttä, naiseksi kasvamista ja koulutusta nuoren naisen näkökulmasta. Giovanna on varsin turvattua elämää elävä 12-vuotias, joka kuulee isänsä kutsuvan häntä rumaksi. Isän sanat satuttavat, mutta samalla Giovannaa alkaa kiehtoa isän sisko, "aivan Napolin pohjalla" asuva Vittoria-täti, joka mainitaan rumaksi mutta on tietenkin oikeasti vetovoimainen ja monessa liemessä keitetty. Suorapuheinen Vittoria myös vetää Giovannan osaksi omaa elinpiiriään. 

Ferrante kirjoittaa (kai aina!) älykkäästi. Hänen henkilönsä ja Napolinsa ovat monikasvoisia suruineen ja iloineen. Kauneus ja rumuus elävät rinnakkain ja lomittain: köyhyys ja hyväosaisuus, välittäminen ja petollisuus. Ferrante ei kaunistele eikä kauhistele. Elämä Napolissa on kaukana tasa-arvoisesta, mutta toiset - Giovannan isän ohella tässäkin keskiöön nousee yliopisto-opettaja, puoleensa vetävä Roberto - ovat kokeneet luokkanousun, mutta lähtökohdat sulkevat ihmisissä ja suvuissa mukana ehkä hamaan ikuisuuteen. Ihmisten keskinäisten ongelmien symbolina toimii rannekoru: kenelle se on kuulunut, kenelle kuuluu, kenellä kulkee mukana, minne se jää. 

Teos on tietenkin (myös kasvukertomus), kipuja ja salaisuuksia täynnä. Aikuisten elämä näyttäytyy romaanin nimen mukaisesti valheita täynnä olevana. Uhmakas sääntöjen rikkominen on keino murtaa sitä, mitä tuleman kenties pitää. Loppu on osin brutaali, osin vapauttava ja kenties jatko-osaa ennustava (mutta kyllä tämä itsenäisenäkin romaanina toimii ja melkein toivon, että jääkin sellaiseksi).

Tätä sujuvalukuista romaania voi lämpimästi suositella kaikille Ferranten tuotannon ystäville.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

WSOY 2018

Storia di chi fugge e di chi resta 2013

Suomentanut Helinä Kangas

448 sivua

Kansi

Italialainen romaani

Niin kului se pitkä sateeton, mutta pimeä päivä. Ja noiden tapahtumien jälkeen Lilan ja minun suhteessa tapahtui yllättävä käänne, jossa näennäinen lähestymisemme jälkeen minussa heräsikin halu katkaista siteemme ja ruveta huolehtimaan vain omista asioistani. Tai ehkä se oli alkanut jo aikaisemmin, pienten pienten asioiden myötä, jotka olin hädin tuskin pannut merkille, mutta jotka olivat vähitellen kasaantuneet.

1970-luku on kuohuvaa aikaa niin Italiassa kuin muuallakin Euroopassa. Vanhat käsitykset ovat murtumassa, vaikka toisaalta patriarkaaliset asenteet ohjaavatkin vielä niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaa. Elena ja Lila, lapsuudenystävät, ovat ajatuneet erilleen elämän kiemuroissa: toisella on loistava ura, koko maailma tuntuu olevan avoin, kun taas toinen on jäänyt Napoliin ja työskentelee makkaratehtaalla ankeissa oloissa. Voimakas side naisten välillä ei kuitenkaan katkea, vaikka ystävyys ja suoranainen viha, katkeruus, ikävä, vieraantuminen ja läheisyyden tunne vuorottelevat.

Kuulun heihin, jotka Elena Ferranten Napoli-sarja on koukuttanut. Kun sarjan kolmannen osan suomennos Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi vuoden alussa, suuntasin innoissani kirjakauppaan kuitenkin vailla aiettakaan lukea kirjaa heti. Säästelin sitä, halusin syventyä Lenún ja Lilan tarinaan rauhallisempana aikana, hiihtolomalla. Päästä taas siihen tuttuun, mutta samalla epäoikeudenmukaiseenkin maailmaan, tyttöjen ja nyt jo naisten välisen ystävyyden ristiaallokkoon.

Pääsinkin, totta kai. Siinä määrin, että kirjaa aloiteltuani mietin, voisiko bloggauksen tehdä palapelimenetelmällä – itseään kopioiden. Kas näin:

Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikki revityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen. *

Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. [--] on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta. *

Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. **

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin. **

Kirjoitin edelliset pätkät huhtikuussa 2016* ja toukokuussa 2017**. Olen edelleen samaa mieltä kirjoittamani kanssa mitä sekä romaanien kehykseen että Helinä Kankaan suomennokseen tulee. Nuo kaksi aiempaa bloggaustani kertovat sen, miten Napoli-sarjan koen: millainen on Ferranten tapa kuljettaa tarinaa, miten henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen kohtaavat, kuinka elinolojen muutokset vaikuttavat keskeishenkilöiden, kuinka lahjakkuus ruokkii ja näivettää. Ja tietenkin: millainen on minäkertoja ja kaiken kokija, millainen se josta kerrotaan, joka koetaan läheisesti ja etäältä – elämänmittainen ihmissuhde, joka on ristiriitojen repimä, monesta syystä kaikkea muuta kuin tasaveroinen.

Mutta sitten palapelistä puuttuisi vielä koko joukko paloja, vastauksia kysymyksiin, solmujen aukemista – jotain, mitä lukija kenties aavistaa ja jotain, mikä ehkä tulee yllättämään. Myös ympäristö muuttuu: Firenzen akateemisuus on kaukana tehdastyöläisen maailmasta, ja monia muitakin uusia ulottuvuuksia tulee aina vanhemmuuden kysymyksistä politiikkaan.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät syventää entisestään Lenún – tai nyt Elenan – ja Lilan –tai Linan – tarinaa: tuntemuksia, etäisyyttä, kokonaista maailmojen kuilua. Tietyllä tavalla oma lukukokemuskin on paitsi syvempi, myös ristiriitaisempi. Hetkittäin kumpikin hahmo jopa ärsyttää, vaikka kertojana toimivan Elenan tarkkanäköisyys ihastuttaa. Käy niin kuin pitkissä ihmissuhteissa, joissa ärtymys kielii kiintymyksestä.

Ferranten romaanisarjan henkilöihin kasvaa kiinni, palapelissä on siis vielä monta palaa jäljellä. Onneksi Elenan ja Lilan tarina jatkuu vielä yhden osan verran.

--

Ferranten Napoli-sarjan kolmannesta osasta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena, Tuija ja Tiina, sarjan kaikista kolmesta osasta yhteispostauksen on kirjoittanut Arja.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

WSOY 2017
Il giorni dell’abbandono 2002
Suomentanut Taru Nyström 2004*
253 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Jokainen löytämäni vastaus vaikutti järjettömältä. Olin eksyksissä enkä tiennyt, mitä tein. En osannut vastata kysymyksiini. Minusta oli tullut tällainen yhden yön aikana. Olin taistellut vastaan kuukausia, mutta ehkä nyt myönnyin näkemään itseni romaanien henkilöissä. Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.

Olga tulee jätetyksi eräänä huhtikuisena päivänä. Keskellä tavallista arkea hänen miehensä Mario ilmoittaa, että on rakastunut toiseen ja sen seurauksena hylkää perheensä. Siitä alkaa Olgan kiirastuli, joka ylittää omakohtaisten tuntemusten rajat ja vaikuttaa koko perheen elämään. Olga kyllä yrittää, tarjoilee rauhallisesti muina naisina miehelleen, lastensa isälle, lihapullia. Mutta lihapullissa on jotain terävää; Onko niissä askel kohti hulluutta?

Elena Ferranten romaani Hylkäämisen päivät käsittelee erästä kirjallisuuden kestoaihetta: eroa ja sitä, mitä hylätyksi tuleminen ihmisessä aiheuttaa. Hylkäämisen päivissä varhaiskeski-ikäisen naisen elämänhallinta romahtaa: parisuhteen hajoaminen rikkoo paitsi Olgan mielen, vie myös sen konkreettisen turvan, arjen jakamisen, jonka kotiäiti on puolisoltaan saanut.

Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. [--] olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Jo heti romaanin tehokkaassa alussa Ferrante menee syvälle Olgan mieleen. Jos lukijalla on illuusioita mukavasta viikonloppulukemisesta, joutuu hän asennoitumaan teokseen uudella tavalla. Minulle kävi näin, vaikka tiesin kyllä sekä Ferranten taitavuuden kirjailijana että Hylkäämisen päivien aihepiirin. Odotin silti ehkä jotain Napoli-sarjan kaltaista luettavaa. Ferrante ei säästele Olgaa eikä lukijaakaan, hetkittäin julma romaani kuvailee, kuinka Olga tuntuu käyvän läpi kaikki normaaleiksi luokitellut tunnetilat, kuten hämmennyksen ja vihan, mutta sitten: Olin menettänyt kaiken, myös itseni, lopullisesti.

Hylkääminen ja siitä seuraava hulluus repivät Olgaa, joka sisäistä maailmaa Ferrante kuvaa intiimisti ja taidolla. Samalla Ferrante katsoo Olgaansa kauemmaksi, sinne minkä lukija jo huomaa: eikö Olga nähnyt varoitusmerkkejä jo aiemmin? Eikö Olgan mieli särykin pala palalta? Olgan mies tekee väärin, on välinpitämätön ja toimii käsittämättömästi lapsiaan kohtaan, mutta kysyykö rakastuminen aikaa tai paikkaa? Pahinta on kuitenkin se, miten Olga katsoo itseään kauhuissaan, kuten lapsensakin häntä katsovat.

Toisin kuin Napoli-sarjaa, Hylkäämisen päiviä ei siis ole ihana lukea. Nyt Ferrante ei kirjoita fiksua ja yhteiskunnallista, mutta nautittavaa luettavaa, vaan hän kirjoittaa fiksua ja yhteiskunnallista, mutta raastavaa luettavaa, jotain Napoli-sarjaa vahvemmin koettavaa. Hylkäämisen päivät kulkee surusta rivouteen: jossain kulkee Olgalle ilmestyvä Mazzinin aukion hylätty naisparka, toisaalla kärsijäksi joutuu viaton luontokappale, yhtäällä - kuvitelmissa - eritteet lentävät. Raastavuus on tietenkin yksi Ferranten taituruuden osoitus.

Hylkäämisen päivät vie mukanaan ja miltei mykistää. Ferranten romaani on eräs voimakkaimmista elämänhallinnan menettämisen kuvauksista, jonka olen aikoihin lukenut. Siinä elävät rinnakkain pettymys, mustasukkaisuus, viha, raivo, huolenpito, hulluus, rakkaus ja hetkittäin hellyyskin - myös usko parempiin päiviin.

--

* Julkaistu alkujaan Avaimen kustantamana. Uuden käännöksen on tarkastanut Alice Martin.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

WSOY 2017
Storia del nuovo cognome 2012
Suomentanut Helinä Kangas
Kansi Martti Ruokonen
508 sivua
Italialainen romaani

Silti, pakko myöntää, koin myös jonkinlaista mielihyvää. Olin tyytyväinen huomatessani että Lila tarvitsi apua, ehkä myös suojelua, ja olin otettu, että hän näytti haurautensa minulle eikä korttelin muille ihmisille. Tunsin, että etäisyys välillämme oli odottamatta jälleen lyhentynyt [--].

En tiedä, miten salanimen taakse kätkeytyvä Elena Ferrante tekee sen: kirjoittaa lukuromaanin tavoin vetävää tarinaa, mutta sisällyttää tuotantoonsa sellaisia yhteiskunnallisia ja yksityisiä tasoja, että kokonaisuudesta tulee laadukasta ja omaperäistä proosaa, joka ei vain viihdytä, vaan herättelee lukijansa, houkuttelee tämän sisälle keskeishenkilöidensä maailmaan, tyttöyteen ja naiseuteen, italialaisen arjen ihanuuteen ja kauheuteen.

Ferranten Napolilaissarjan toinen osa Uuden nimen tarina on melkoinen lukunautinto. Se syventää Loistavasta ystävästäni tuttujen Lenún, eli Elenan, ja Lilan, Raffaellan, maailmaa. Tyttöys on muuttumassa naiseudeksi, lapsuudenkoti aviopuolison asunnoksi tai opiskelijaelämäksi. Elämän aallokoissa ystävyys pysyy, mutta ei muuttumattomana eikä välttämättä edes kovin läheisenä.

Kaiken kertojana toimii edelleen Lenú, jonka muistoista kokonaiskuva syntyy. Hän kertoo tarinaa myös Lilan puolesta. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, onko Lenú epäluotettava kertoja vai objektiivisuuteen pyrkivä ystävä. Lenú kertoo niin itsestään kuin Lilasta elävästi ja tunteikkaasti, mutta vailla liiallista nostalgiaa tai kaihomieltä. Kaiken Ferrante on kirjoittanut taidokkaasti. Hän hiljentää ja kiihdyttää, valottaa nykyhetkeä ja uppoaa menneeseen. Helinä Kankaan suomennos on sujuvaa luettavaa sekin.

Keskiössä on edelleen ystävyys. Siinä missä Loistava ystäväni syventyi Lilan ja Lenún tyttöyteen, lapsuuden ja nuoruuden maailman rajapintoihin, hiipuviin leikkeihin ja orastavaan seksuaalisuuteen, kuljettaa Uuden nimen tarina ystävysten elämää entistä syvemmälle naiseuden maailmaan. Roolit kääntyvät, ainakin osin. Leikki muuttuu siksi todeksi, joka raottui jo lapsuuden naapurustossa. Hienojen vaatteiden ja itsevarmuuden ylväys muuttuu aurinkolasien verhoamiksi kasvoiksi. Sanat ja haaveet muuttuvat teoiksi, jotka saavat puntaroimaan luottamusta ja läheisyyttä. Maailma ei ole lempeä, mutta kasvattaako sen julmuuskaan?

Vaikka Uuden nimen tarinan keskeisjuonne jatkaa Lenún ja Lilan ristiriitaisen ystävyyden kuvausta, on Ferranten romaani myös mitä yhteiskunnallisin. Poliittisuus kulkee romaanissa sekä avoimesti että rivien välissä, siinä millainen naisen osa on niin seinien sisällä kuin niiden ulkopuolella; miten ulkoisesti vahva voi olla alistettu ja miten sille kaikelle annetaan ei-niin-hiljainen hyväksyntä. Sukupuolinenkin valta on kaikkialla läsnä. Kenellä valta sitten on? Sillä, joka pahoinpitelee vai sillä jolla on nokkela äly? Sillä joka sivaltaa sanoilla vai joka hakkaa nyrkeillä?

Myös Italia näyttää kaksipuoleiset kasvonsa: köyhän etelän ja vauraan pohjoisen, hävettävän Napolin murteen, kirkkaat rantapäivät ja ahtaat kadut ja porttikäytävät. Politiikka on mukana myös Lenún elämässä, opiskeluajan liikehdinnässä. Politiikka yhdistää ja erottaa yhtä lailla kuin elämä itse: joku jää ja joku lähtee, havahtumista voi tapahtua niin yhteiskunnan suurten linjojen kuin pienten yksittäisten valintojen suhteen. Lenún sanoin: annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä.

Uuden nimen tarina jatkaa komeasti sitä, minkä Loistava ystäväni aloitti. Se on vahvasti otteessaan pitävää, suorastaan säkenöivää kertomakirjallisuutta, jossa viihdyttävyys ja älyllisyys sovittuvat saumattomasti yhteen.

Nyt en oikeastaan voi juuri muuta sanoa kuin että odotan innokkaasti kvartologian kolmannen osan ilmestymistä. Mihin suuntaan Lilan ja Lenún ystävyys kehittyy? Miten he muuttuvat? Miten Italia? Naiseus? Ja – elämä?  

--

Uuden nimen tarinasta ovat kirjoittaneet muun muassa Riitta K, Omppu, Kirjaluotsi ja Leena.

P.S. Huomasin, että syksyllä ilmestyy uusi laitos Avaimen aikoinaan julkaisemasta Hylkäämisen päivistä. Hurraa!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
WSOY 2016
L'amica geniale 2011
Suomentanut Helinä Kangas
362 sivua (ennakkolukukappale)
Italialainen romaani

Minusta oli hauskaa löytää sen kaltaisia yhteyksiä, etenkin jos ne koskivat Lilaa. Vedin linjoja kaukaisten hetkien ja tapahtumien välillä, määrittelin yhtenevyyksiä ja eroavuuksia. Vähitellen siitä tuli minulle päivittäin harjoitus: mitä paremmin minä olin voinut Ischialla, sitä huonommin Lila oli voinut korttelimme ankeudessa; mitä enemmän minä olin kärsinyt lähdettyäni saarelta, sitä onnellisemmaksi hänen elämänsä naapurustossa oli muuttunut.

Lila, Raffaella, ja Lenù, Elena, ovat napolilaiset ystävykset. Romaani alkaa siitä, kun Lila on kadonnut ja hänen poikansa soittaa asiasta Elenalle, minäkertojalle. Mutta oikeasti kaikki alkaa vuosikymmeniä aiemmin, kun pienet tytöt leikkivät osin todeksi koettuja kauhuja Napolin köyhimmillä kulmilla eivätkä luottaneet valoon, joka lankesi kiviin, kerrostaloihin, kauempana avautuvalle joutomaalle - eivätkä kaikkiin ihmisiin. Aluksi toisinaan kyräilevistä tytöistä kasvaa toisiinsa luottavat ystävykset, vaikka elämä johdattaa heitä pienestä saakka eri teille napolilaisesta loukosta. 

Elena Ferranten Loistava ystäväni aloittaa napolilaissarjaksi kutsutun romaanikvartologian. Luen kirjasarjoja (tai sarjakirjoja) vain valikoidusti. En yleensä erityisemmin pidä jatko-osista. Poikkeukset ovatkin sitten todella hyviä. Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikkirevityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen.

Sitä, mikä Ferranten romaanissa niin vaikuttavaa on, on vaikea pukea sanoiksi. Kyllähän näitä vahvasti kirjoitettuja, tarinavetoisia kirjoja, joissa yhtä keskeishenkilöä katsoo toinen päähenkilö, on runsaasti. Loistavassa ystävässä loistava ystävä Lila on se, josta Elena kertoo. Lila on luonnonlahjakkuus kaikessa, mutta olosuhteet eivät anna hänelle mahdollisuutta kukoistaa tavalla johon hän pystyisi. Lila myös kokee ääriviivojen hälvenemistä, jonka uumoilen sarjan jatko-osissa voimistuvan. Elena pääsee lukioon, hänkin on hyvä oppimaan, mutta joutuu koulussa pänttäämään. Tämä on yksi ristiriidoista ja samalla myös sidoksista tyttöjen välillä. Aika näyttää, millaiseksi Elenan kertojanääni muodostuu kvartologian muissa osissa. Onko Elena muisteleva kertoja, ratkooko hän arvoitusta tai onko hän kenties epäluotettava kertoja? Tätä en voi tietää, spekuloin vain. Ensimmäisessä osassa hän muistelee tyttöjen lapsuus- ja nuoruusvuosia.

Sarjan ensimmäisessä romaanissa kuva Elenan ja Lilan ystävyydestä muodostuu vahvaksi, mutta ristiriitaiseksi: Lila on Elenan mielestä paha, joka levittää ympärilleen jotakin vielä häijympää. Toisaalta Lila on se, joka rohkaisee ja auttaa vaatimuksillaan, mutta joskus myös pelkällä läsnäolollaan. Tytöt ovat kuin magneetit, jotka vetävät toisiaan puoleensa ja saavat toisistaan voimaa. Ja kuitenkin, kuin taikaiskusta, magneetin samat navat kääntyvät toisiaan kohti ja siinä missä toinen kukoistaa, toinen lakastuu, kuten alun lainaus osoittaa.

Loistava ystäväni on paljon muutakin kuin ystävyyden kuvausta. Ferrante kertoo monenlaisen vastakkainasettelun ajan Italiasta, jonka mikrokosmoksena Napoli toimii erinomaisesti. Elena ja Lila elävät köyhyydessä, mutteivät toivottomuudessa. Kurjuus, väkivalta, pelot, häpeä ja seksismi ovat heidän arkeaan. Mutta toisaalta arkea ovat myös kirjat, etenkin ihana Pikku naiset ja naapuruston runoileva rautatieläinen, pastellinvärisenä hahmona kohoava Vesuvius, sekä aurinkoiset päivät, jäätelö ja orastavat seurustelusuhteet. Lyhyt, Ischialla vietetty aika on Elenalle hetkellisesti vahvistava irtiotto toisenlaiseen maailmaan.

Ferrante mahduttaa romaaniinsa paljon, muttei uuvuta lukijaansa. Loistava ystäväni on juonivetoinen, muttei yksioikoinen, vaan silkkaa lukunautintoa: Ystävyyden kuvauksen rinnalla kulkee tarina ihmiselon kurjuudesta ja kirkkaudesta, sekä sodanjälkeisestä Italiasta. Ferrante saa sekä romaanihenkilönsä että Napolin elämään tavalla, että jatko-osaa odottaa uteliaana ja ennen kaikkea innokkaana. 

--
Elenan ja Lilan kanssa Napolin kujilla ovat vaeltaneet ainakin Leena, Krista ja Laura. Myös blogissa Yökyöpeli hapankorppu lukee on hieno teksti Ferranten romaanista.