Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa
WSOY 2015
Kansi Sanna-Reetta Meilahti
327 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Täällä lapsuus imeytyy Ottoon sitä enemmän mitä kauemmin hän on talossa. Aikoja katoaa välistä. Lapsuus on syyskesän illassa poltettujen risujen savussa ja vastaleikatun nurmikon terässä. Se on siinä, kun kävelee hiekkatietä mutkassa talolle, taivas korkealla pään yläpuolella.

Liki neljäkymmentä vuotta: 1970-luvun alkupuoli ja 2010-luku, välissä vuodet, vuosikymmenet - välissä, vaikka kyse on äidistä ja pojasta. Otto Marras on hieman alle nelikymppinen työterveyspsykologi, jonka Eloisa-vaimo on muuttanut uran perässä Tampereelle. Otto jää Helsinkiin murrosikäisen Valo-poikansa kanssa. Oton äiti Kaarina on viehättynyt plastiikkakirurgiasta, ehkä liikaakin, sillä hän tekee omanlaisensa irtioton arjestaan. Otto yrittää ymmärtää äitiään, mutta saako hän enää tähän yhteyttä?

Huomaan toistavani itseäni lukijana tänä syksynä: nimittäin neljä vuotta sitten luin Jonathan Franzenin Vapauden ja hiljattain oli Purityn vuoro. Ja samoin neljä vuotta sitten ihastuin Johanna Venhon Syntysanoihin, nyt tällä viikolla oli Venhon tuoreen romaanin Kaukana jossain onnenmaan aika.

Ja kaukana onnenmaa Venhon romaanissa onkin, sekä Kaarinalla että Otolla. Venho pohtii ihmisen olemusta onnen kautta: maailmanmenossa arki tulee päälle, parisuhteet särkyvät syystä jos toisestakin, on vastuuta, vanhenemista ja sen myötä pakenemista. Kyse on pitkälle siitä, miten arkeen uppoaa aikaa, mutta vuosista muistaa kirkkaita hetkiä, jotka nousivat saarekkeina esille hämärästä.

Myös ajankuvaa Venho rakentaa pääosin onnistuneesti: 1970-luvulla leveät lahkeet, mustaviinimarjamehu, puoluepolitiikka ja Kaarinan miehen, Oton Rami-isän kuvitteellisen Hämy-lehden kohujutut; 2010-luvulla Netflix, sosiaalisen median eri sovellukset (joista tosin Otto, minun ikäiseni korkeakoulutettu mies, on aika pihalla aavistuksen epäuskottavasti) osin oman identiteetinkin rakentajana. Elämän rytmin tarkka kuvailu yhdessä lumovoimaisten ilmaisujen - Miten metsästä tulee musta tuuli eikä maailma ole enää koskaan sama - kanssa ovat romaanin suurimpia vahvuuksia.

Kaukana jossain onnenmaa voisi olla yksi kirjavuoteni parhaimmista romaaneista, jos huomioisin vain kielen ja antaisin itseni haltioitua nimenomaan lauseista. Temaattisestikin kirja on kiehtova, sillä kukapa ei peilasi itseään vasten omaa elämäänsä. Tässä piilee myös Venhon romaanin ongelma: Kaarina ja Otto eivät kohtaa. Kaarina tuntuu piiloutuvan omaan maailmaansa ja omaan itseensä, onni syntyy kauneudesta. Kaarinasta ei oikein saa otetta, vaikka hänen kauttaan Venho pohtiikin tapoja, reseptiä, olla nainen. Otto on ehjempi ja moniulotteisempi henkilö, jonka kaikkia elämänvalintoja (myös ulkopuolelta tulleita) sävyttävät aiemmat elämänkokemukset. Koska Kaarinan ja Oton, äidin ja pojan, osiot eivät puhele keskenään, jäävät jännitteet ja romaanihenkilöiden välinen dynamiikka vähäiseksi, ne haihtuvan rivien väliin.

Vaikka jäin kaipaamaan Kaukana jossain onnenmaahan lisää jäntevyyttä ja jännitteitä niin vuosien kuin henkilöidenkin välille, nautin tavattomasti Venhon tavasta kirjoittaa - kirjoittaa upeasti siitä, kuinka ohimeneviä yhdessäolon hetket ovat. Miten paljon niissä hetkissä onkaan: toiveita, surua, iloa, täyttymystä, tyhjyyttäkin.

--
Myös Leena on lukenut Venhon romaanin.

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi
Sitruuna 2014
Tulagi Hotel 2010
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Kansi Satu Kontinen
Kotimainen, englannista käännetty romaani

Jack poimi lattialta puolutyhjän olutpullon, maistoi sen väljähtynyttä sisältöä ja näpräsi repsottavaa etikettiä peukalollaan, Hän tarvitsi jotakin joutavaa oheispuuhastelua voidakseen keskittyä ja pystyäkseen palauttamaan mieleensä sen lennon, sillä se oli muuttunut hänen muistissaan melkein saavuttamattomaksi. Fossiiliksi, jonka päällä oli kuoletettujen tunteiden sedimenttiä.
Hän lähti synkille vesille.

Toinen maailmansota on ohi ja merijalkaväen hävittäjälentäjänä toimineen Jack McGuiren arki sujuu Salomonsaarilla perustamansa hotelli Tulagin askareissa. Sodan muistot eivät kuitenkaan jätä Jackia rauhaan ja vielä voimakkaammaksi muistot yltyvät, kun sota-aikaisen ystävän Donin leski Kay Wheeler saapuu jututtamaan Jackia. Myös monet hotellivieraat ovat kokeneet sota-ajan kauhuja. Jackin levoton mieli ja ujo luonne saavat miehen käymään omaa sisäistä taisteluaan, muistelemaan tuskaisiakin kokemuksia.

Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi on yhdessä suhteessa mielenkiintoinen romaani: se on kustantajansa mukaan "tiettävästi ensimmäinen suomalaisen englanniksi julkaisema romaani". Englanniksi kirjoitetun, kauniskantisen esikoisromaanin on suomentanut Seppo Raudaskoski.

Kun Hietalan kirjaa lukee, ei ihmettele lainkaan että Hietala on kirjoittanut romaaninsa ensin englanniksi. Kyseessä on näet maailmanluokan lukuromaani. En väitä, että kirja uppoaisi täysin omaan makuni enkä myöskään sano, etteikö romaanissa olisi omat heikkoutensa, mutta Hotelli Tulagi on kokonaisuutena niin hyvin toimiva, että se sopisi kansainväliseksi bestselleriksi: päähenkilö on amerikkalainen, tapahtumapaikkoina ovat hotelli Salomonsaarilla sekä takaumissa Yhdysvaltain keskilänsi ja toisen maailmansodan aikaiset taistelulennot Tyynellämerellä.

Myös tarina on kansainvälisen lukuromaanin tasoa: muistot sodasta ja ystävistä, parisuhteista ja taisteluista ovat sellaisia, jotka puhuttelevat laajaa yleisöä. Jack on kelpo päähenkilö, joka asettuu siihen sympaattisten, sodan sirpaloittamien mieshahmojen jatkumoon, joita tällainen kirjallisuus tuottaa ja jollaisia lukijat usein rakastavat. Jackin lapsuuden ja nuoruuden kuvaus ihastuttaa: mennyt ja nykyisyys kohtaavat Jackin persoonassa.

Hietala kirjoittaa tunteikkaasti, muttei liian. Kieli on paikoin kömpelöä, mutten tiedä millaista alkuteksti on ollut; luenko Hietalan vai suomentajan kieltä? Sinänsä Raudaskoski on kääntänyt romaanin ihan mallikkaasti, mutta esimerkiksi alun lainauksen tunteiden "sedimentin" olisi voinut korvata vaikka kerrostumilla. Aivan kaikki muutkaan romaanin osaset eivät sovitu yhteen. Hotellivieraiden tarinoissa on paljon tarttumapintaa, mutta en usko että romaani olisi kärsinyt, vaikka joku kokemus olisi jätetty pois. Taistelukohtaukset ovat vetäviä, mutta on tietenkin lukijasta kiinni, minkä verran niistä saa irti. Minä en tempautunut mukaan ilmataisteluihin, mutta moni bloggaajakollegani on viehättynyt niistä. Hyvin kirjoitettuja, paikoin henkeäsalpaavia ne toki ovatkin, Hietala selvästi tuntee sen mistä kirjoittaa.

Kokonaisuudessaan Hietalan romaani on sympaattinen ja sujuvalukuinen. Siinä on Tyynenmeren aaltojen kimallusta, suomalaislukijoille pientä tekstuaalista bongattavaa, sodan pauhua ja kaiken lisäksi aivan erityistä elokuvallisuutta. Hotelli Tulagin näkisin mielelläni valkokankaalla tai televisioruudusta.

--
Hotelli Tulagin ovat lukeneet muun muassa Isa, Hemuli, Linnea, Norkku, Maija, Zephyr, Satu ja Tani.

Ilona Pietiläinen: Talven hopeiset hiutaleet

Hyvät joulutontut,

kirjoitan teille näin joulunalusaikaan, koska varsinaisia joululukemisia toivon sitten Joulupukilta eivätkä ne ole joulukirjoja, vaan kunnollisia romaaneja. Nyt marras-joulukuussa te, hyvät tontut, olette liikkeellä, kurkistelette ihmisten jouluvalmisteluja, seuraatte varmaan kaikkea. Täten tiedättekin, että me jouluihmiset emme voi olla selaamatta joulukirjoja, niitä koreakantisia, joissa virittäydytään joulutunnelmaan.

Myönnän, että minulla on hyllyssäni jo useita joulukirjoja ja -lehtiäkin, mutta joka vuosi on hankittava edes yksi uusi. Toivoisin, että saisin täydellisen joulukirjan, mutta sellaisia on vain harvassa. Haluaisin, että joulukirjassani olisi ripaus kuuran raikkautta, hieman lämpöä, jotain punaista, jotain perinteistä, aimo annos graafista linjakkuutta, yhtä paljon hyvää kieltä ja runsaasti tunnelmallisia, mutta tyylikkäitä valokuvia.

Jätän tämän toiveeni teille tänäkin vuonna, sillä luin taas yhden ihan kivan ja kertakaikkisen suloisen joulukirjan, mutta omaan makuuni se ei ollut ihan tarpeeksi linjakas eikä tyylikäs. En tietenkään valita, sillä tämäkin kirja saa paikkansa joulukirjojeni joukosta. Odottelen kuitenkin unelmieni joulukirjaa.
Joulunodotusterveisin

Lumiomenan Katja

--

Ilona Pietiläinen: Talven hopeiset hiutaleet
Docendo 2015
168 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen joulukirja

Joulustelu - se on aivan parasta talven puuhaa!

Ilona Pietiläisen kirjan Talven hopeiset hiutaleet. Koti pukeutuu joulun tunnelmiin esipuheesta löytyvän lauseen kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Olen nimittäin joulustellut aika tavalla jo nyt marraskuussa: omenapuussamme on jo joulutalvivalot (ei sanota niitä jouluvaloiksi, etteivät tapakouluttajat hermostu - ja meillä nuo valot ovat ikkunassa iloisesti vielä helmikuussakin), olen lämmittänyt glögiä ja leiponut jo kahdesti piparkakkuja. Rakkaat joulukirjanikin kaivoin esille jokunen aika sitten.

Pietiläisen tuore kirja on hyvä lisä niiden joukkoon, joskin joka vuosi sanon saman: Pietiläisen kirjat ovat makuuni osin turhankin imeliä, mutta silti niissä on jotain houkuttavaa. Ehkä houkutus on kirjojen tuttuudessa, Pietiläinen jatkaa tutulla linjallaan: kirjat ovat kookkaita, niissä on paljon kuvia ja roppakaupalla tunnelmaa. On vinkkejä ja vihjeitä: ruokaohjeita, lahjojen paketointia, kranssin tekemistä, Pietiläisen omia sekä muutaman suositun bloggaajan sisustusratkaisuja, joulukukkia ja paljon, paljon muuta.

Kaikkea on liikaakin, mutta joulu on runsauden aikaa. Talven hopeisia hiutaleita onkin paras lukea pieninä annoksina, vaikkapa glögikupposen seurana, toisen kupposen aikaan suussa alkaa maistua jo liiakin makealle.

Koska joulu on listausten aikaa - usein esimerkiksi lasten kirjeet Joulupukille ovat melkoisia toivelistoja -, laadin Talven hopeisten hiutaleiden plussat ja miinukset. Aloitan miinuksista, koska jätän mieluusti sokerin pohjalle:

- Kansi, jota on vaikea arvostella, koska lapsi on tietenkin suloinen ja ihana. Mutta: valkoisuus vetoaa varmasti moniin, mutta kirjan värikkääseen sisältöön nähden se on valju. Minulle sisustusaiheista eniten kylmiä väreitä aiheuttavat enkelit, joten ei voi mitään, kannen perusteella jättäisin kirjan kauppaan.
- Kaiken liiallisuus: kirja pursuilee liikaa, etenkin taittonsa puolesta. Yhdellä aukeamalla saattaa olla jopa 18 kuvaa (yleensä toki 3-8). Kuvat sinänsä ovat viehättäviä.
+- Maalaisromantiikka ja rustiikki, jota kirja viljelee. Pieninä annoksina jees pliis, isoina ei voi välttää ähkyä, selkeyttä alkaa väkisinkin kaivata. Talven hopeiset hiutaleet taiteilee vähän näillä rajoilla.
+ "Joulustelu", Pietiläisen itsensä käyttämä termi, joka sopii tähän kirjaan. Ja juuri joulustelun vuoksi annan anteeksi taiton runsaudenkin, sillä joulu jos mikä on runsauden aikaa.
+ Ohjeet ja vinkit. Ikkunakoriste marmeladikuulista! Kranssi callunoista! Hauskoja ideoita paketointiin ja kaikkea muuta. Ohjeissa on paljon sellaista, joita suunnittelen toteuttavani. Toteutus jää nähtäväksi.
+ Pietiläisen teksti ja kuvat: tekstistä välittyy aito innostus ja rakkaus joulun aikaa kohtaan. Kuvia on liikaa, mutta yksittäisinä melkein kaikki ovat vuodenaikakirjaan sopivia ja sellaisenaan tunnelmaa täynnä.

Pieninä annoksina Talven hopeiset hiutaleet asettuu jatkumoon muiden Pietiläisen kirjojen kanssa. Kokonaisuudessa on liikaa osasia, mutta Pietiläisen kirjojen selaaminen on minulle jo jonkinlainen joulunalusajan uusperinne: yksi väylä joulustella hieman lisää.

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity
Siltala 2015
Suomentanut Raimo Salminen
Kansi Jonathan Pelham
600 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Äiti nojautui äkisti takaisin tuoliinsa ja käänsi taas katseensa tyhjään ikkunaan. "Olet oikeassa", hän sanoi. "En tosiaan kerro mitään millä olisi merkitystä. Minulla on omat syyni, mutta niin se on."
"Sitten saat jättää minut rauhaan. Ei sinulla ole mitään oikeuksia minun suhteeni."
"Minulla on oikeus rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa".
"Eikä ole!" Pip parkaisi. "Ei ole! Ei ole!"

Pip Tyler on 24-vuotias nainen, joka vihaa oikeaa nimeään Purity ja jolla on taakkanaan 130 000 dollarin suuruinen opintolaina. Pipillä ei ole mitään tietoa isästään ja suhde äitiinkin on ongelmallinen osin äidistä johtuen. Pip asuu anarkistien valtaamassa talossa, jossa hän kohtaa saksalaisia rauhanliikeaktivisteja ja matkustaa Kolumbiaan. Kolumbiassa Sunlight-projektin johtajalla, entisellä itäsaksalaisella Andreas Wolfilla on karismaa ja taito paljastaa maailmanpoliittisia salaisuuksia Julian Assangen tapaan. Tom Aberrant on  Denver Independent -lehden toimittaja, joka on naimisissa alaisensa toimittaja Leila Heloun kanssa. Jokaisen mainitun henkilön elämänpolut kohtaavat idealismin, salaisuuksien ja yhteiskunnallisten kipukohtien risteytyessä.

Jonathan Franzenin Purity on kirjailijalle tyypillinen yhteiskunnallinen runsaudensarvi. Se on runsas kooltaan, siinä on useita keskeishenkilöitä (useita muitakin kuin mainitsemani), sen tapahtumapaikat yltävät Itä-Saksasta Kaliforniaan ja Kolumbiaan, se kulkee nykyhetkestä taaksepäin ja takaisin nykyisyyteen, temaattisesti siinä on ajankohtaisia ja lähihistoriallisia kysymyksiä, perheiden ja sukujen ongelmia, sukupuolisuutta ja tietenkin Purityn - niin henkilöhahmon kuin romaanin - nimen aikaansaamia kysymyksiä. Kaikki on tietenkin kirjoitettu fiksuja lukijoita miellyttäväksi lukupaketiksi. Huh! 

Franzenin kohdalla huh-huudahduksen voi unohtaa ainakin siinä mielessä, että Purity vetää mukaansa. Se on monenlaisia käänteitä sisältävä juoniromaani, jonka näkökulmat vaihtelevat kertojan mukaan. Purityssa on selkeämpi juoni kuin vaikkapa joitakin vuosia sitten ilmestyneessä, sinänsä paremmassa Vapaudessa, ja lukijan koukuttuminen on kuta kuinkin taattua. 

Maailmalla Purity on saanut enimmäkseen kehuvia, muttei suinkaan ristiriidattomia arvioita. Franzenia on kehuttu sujuvaksi ja älykkääksi kirjoittajaksi, mutta Purityn naiskuvaa on moitittu tylsäksi ja stereotyyppiseksi. Luin kirjan tietoisena näistä arvioista ja tietenkin ne osuvat oikeaan, mutta vain osin. Nimittäin myös Purityn miehet ovat melkoisia - noh, nyt tätä sanaa voi kerrankin käyttää - runkkareita eikä Franzen kuvaile heitäkään kovin mairittelevasti. Ohuita Franzenin romaanin päähenkilöt eivät ole, vaan pikemminkin kompleksisia ja ongelmissaan moniulotteisia. Franzen kuvaa taidokkaasti ihmisten pyristelyä niin omien halujensa ja toiveidensa kuin ulkopuolisten vaikutteiden määräämien olosuhteiden aallokossa.

Puritya voisi luonnehtia yhteiskunnalliseksi älykkösaippuaksi, niin kiemuraisia sen juonenkäänteet ovat. Purityssa on melkoinen tarina, joka leviää romaaniin yhteen teemaan sopivasti verkostomaiseksi osaksi kaikkien henkilöhahmojen elämää. Monipaikkaisuuskin toimii pääsääntöisesti hyvin. Eikä Franzen olisi Franzen, jos hän ei viittailisi ja paikoin leikittelisi eri suuntiin. Viittaus Dickensin Suuriin odotuksiin olisi miltei tarpeetonta nostaa esille, ellei Franzen itse osoittelisi sitä suorastaan sormella: Pipiä kohtaan on suuria odotuksia. Yhtä ironisesti, ja ehkä itsekorosteisesti romaanissa replikoidaan, että on kirjallisia Jonathaneja maanvaivaksi asti. Lukija huvittuu, ehkä kuivasti, mutta väistämättä - ja toisin paikoin lukija pakahtuu, hyvällä tavalla.

Purity on laatutyötä. Se on kieltämättä (ehkä tarkoituksellisenkin) itsetietoinen ja siinä on omat juonelliset kiemuransa. Mutta se on loistavasti kirjoitettu ja hyvin suomennettu teos: Purity on nautittavaa luettavaa: älyllinen juoniromaani, joka pitää otteessaan alusta loppuun saakka.

Johanna Suominen ja Heli Manninen: Kaunista letittäen

Johanna Suominen ja Heli Manninen: 
Kaunista letittäen. 21 selkeää ohjetta lettikampausten tekoon
Lettitehdas 2015
Kotimainen tietokirja

Oletteko huomanneet, että lettejä on vähän siellä sun täällä? Juhlissa, arjessa, pikkutytöillä, ladylookia kantavilla naisilla, varmaan itsenäisyyspäivän vastaanotolla linnan juhlissakin. Kirjamessuilla letitetään, Youtubessa on niin koti- kuin ulkomaisia lettivideoita ja tänä syksynä on ilmestynyt ainakin kolme kotimaista lettikirjaa, joista yhden nyt esittelen.

Minäkin olen opetellut letittämistä. Aiemmin osasin tehdä vain tavallisen letin ja tavallisen ranskalaisen letin, viime keväänä opin tekemään kalanruotoletin tyttärelleni. Olen kuitenkin jossain määrin käsityötaidoton ihminen ja letit ovat minulle vähän samaa kuin virkkaaminen, neulominen tai solmujen näprääminen. Kesällä opin sitkeän harjoittelun tuloksena tekemään itselleni pari erilaista lettinutturaa. Haluni oppia tekemään kauniita lettikampauksia on vain kasvanut.

Olikin enemmän kuin iloinen saadessani luettavakseni Johanna Suomisen ja Heli Mannisen kirjan Kaunista letittäen. Kirja on Lettitehdas-nimisen yrityksen omakustanne, ja kuten moni omakustanne nykyisin, teos on tehty kauniisti, laadusta tinkimättä. Heli Mannisen ottamat kuvat ovat samalla kertaa herkkiä ja informatiivisia - ja alati ihania (!). Suomisen ohjeet ovat niin selkeitä, että minäkin olen oppinut jo pari uutta mallia. Myös Meri Yjänä-Siivosen toteuttama taitto on levollinen, tasapainoinen ja yhtä viehko kuin kirjan nimi.

Suominen on jakanut ohjeet kolmeen ryhmään vaikeusasteen mukaan. Yhden tähden ohjeet ovat helppoja, kahden tähden haastavia ja kolme tähteä saavat letit ovat vaikeusasteeltaan jo luokkaa "kieli keskellä suuta". Monimutkaisemmat mallit perustuvat helpompien lettien tekniikkaan, joten "alkuohjeilla" pääsee harjoittelemaan ja saa aikaan kelpo kampauksia. Ajan ja taitojen kehittymisen myötä voi kokeilla sitten Kieli keskellä suuta -vaikeusasteen lettejä. Itse epäilen, etten opi niitä koskaan, mutta olen onnellinen jo muutamista oppimistani helpoista ja haastavista malleista:

Mallina tyttäreni: hollantilainen letti, puoliksi onnistunut ja silti ihan hieno Ainotar sekä vesiputousletti, suosikkini

Kaunista letittäen on onnistuneesti toteutettu kirja, jonka ohjeilla voi hyvin letittää niin omansa kuin läheistensä hiuksia vaikkapa pikkujouluihin tai joulujuhliin (vaikka kirjan kuvat ovatkin kuvausprosessin ajankohdan vuoksi melko kesäisiä). Arkikampauksia ajatellen pipokausi on vähän sääli, mutta toisaalta nyt syystalvella on hyvää aikaa harjoitella lettien tekemistä.

Tämä blogiteksti kuulostaa varmasti jo markkinointipuheelta, vaikkei minulla ei ole sidoksia kirjan tekijöihin. Olen vaan niin iloinen, että kerrankin opin letittämään - jopa niitä vaikeusasteeltaan haastavia lettejä.

--
Lumiomena ei ole ainoa kirjablogi, jossa on innostuttu leteistä. Myös Kia on esitellyt Kauniisti letittäen -kirjan.

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani
Reuna 2015
Kannen suunnittelu Gravision
141 sivua
Kotimainen romaani

Tuorila on paikka jossa ihminen syntyy ja elää. Se on paikka ossa ihminen kasvaa, rakentaa uutta, korjaa vanhaa ja paikkaa lahonnutta, ja josta hän lähtee pois, mutta hänen sydämensä palaa aina Tuorilaan.

Tuorila, pieni kylä Merikarvialla Satakunnassa, ja New Orleans, jazzin ja voodoon täyttämä suurkaupunki. Tuorilalaista miestä viedään rakkauden kiemuroihin ja savuisen jazzin tunnelmiin, kun hän ensin kohtaa elämänsä naisen kotikylänsä Cafe Rintasessa ja naisesta lumoutuneena lähtee tämän jäljille New Orleansiin saakka. Nainen on kuin Audrey Hepburn. Tuorilassa mukana menossa on myös kyläoriginelli Nestori.

Ella Fitzgerald, Miles Davis ja monet muut soivat mielessä, kun luettavana on Juha Mäntylän romaani Audrey, rakkaani. Pienikokoinen romaani on realismin rajat ylittävä, yllättävän elokuvallinen kertomus erään satakuntalaismiehen juurista ja siivistä.

Olen iloinen, että luin Mäntylän kirjan. En siksi, että teos olisi kaunokirjallisesti erityinen, sillä sitä se ei ole. Kirjoittajana Mäntylä on kyllä sujuvakynäinen, mutta hänen lauseensa on melko tavanomainen ja tarinakin on naiivi, mistä Audrey-hahmon haavekuvamainen täydellisyys ja siloisuuskin kielii. Mitään uskottavuutta romaanissa ei ole, muttei kuulu ollakaan, sillä Audrey, rakkaani on romaani joka kurottaa jonnekin arjen yläpuolelle. 

Se on myös varsin miehinen kirja: herkkä ja silti toiminnallinen päähenkilön haaveineen ja tekoineen. Mies tarvitsee naista, tuntuu romaani kielivän. Entinen tuorilalainen Mäntylä tavoittaa tietenkin tuorilalaisen miehen sielunmaiseman ja kurkottelee myös kohti neworleanslaisen miehen tuntoja: Neworleansilainen mies rakastaa vaimoaan, lapsiaan, kotiaan ja jazzia ja katsoo aina taaksepäin. Hän miettii, miten palata eiliseen, miten tuoda vanhaa nykypäivään ja miten selvitä huomiseen.

Luin kirjan jo syyslomalla ja nyt kun lukemisesta on aikaa, mietin että vaikka Audrey, rakkaani saattaa olla enemmänkin sympaattinen kuin omaan kirjamakuuni istuva, niin jotain taikaa pienessä romaanissa on. Ehkä se taika on Mäntylän selvästi tuntema (ja ehkä rakastama) vanha jazz, ehkä pienen ja suuren - Tuorilan ja New Orleansin - rinnastaminen, ehkä rakkaus. Suurin taika on varmasti, että kaikki on mahdollista kun vain uskaltaa antaa mielikuvituksensa lentää.

--
Myös Jonna, Kaisa Reetta ja Krista ovat kirjamatkanneet Tuorilan ja New Orleansin välillä.

Lauri Laukkanen: Camp Creative. Luova valokuvaus ja kuvankäsittely

Lauri Laukkanen: Camp Creative. Luova valokuvaus ja kuvankäsittely
Docendo 2015
176 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Luova ajattelu on prosessi, joka koostuu useista eri välivaiheista, jotka kaikki ovat yhtä tärkeitä.

Kuinka totta, etenkin kaltaiselleni kärsimättömälle sielulle; ihmiselle, joka haluaisi oppia kuvaamaan paremmin ja käsittelemään valokuvia taidolla ja ennen kaikkea luovasti. Luovuuteen kuvakäsittelyssä keskittyy minulla viime aikoina kovassa käytössä ollut Lauri Laukkasen kirja Camp Creative. Luova valokuvaus ja kuvankäsittely, joka on ulkoasultaan näyttävä kirjakaunokainen.

Camp Creative on takakansitekstinsä mukaan "Suomen ensimmäinen kattava luovuutta, valokuvaamista ja luovaa kuvankäsittelyä käsittelevä teos". Valokuvaamisen suhteen Laukkanen keskittyy luovaan tarinalliseen valokuvaan, ei siis siihen että otetaan kuva, vaan siihen että kuvauskohde valitaan kuvaajan oman visuaalisen identiteetin mukaan. Tämä on kiinnostavaa, sillä jokainen haluaa varmasti löytää sen "oman juttunsa". Laukkasen käyttämät esimerkkikuvat ovat kauniita ja monipuolisia, ja hänen vinkkinsä lukijan oman kuvapankin kokoamisesta on sellainen, jota olen jonkun verran harrastanut ja jota tahdon harjoittaa järjestelmällisemmin.

Valokuvaukseen kirja keskittyy kuitenkin yllättävän vähän, vaikka Laukkanen antaakin lukijoilleen varsin hyviä tehtäviä. Keskiössä on luova kuvankäsittely. Laurin Workflow -osioissa on monipuolisia ja yksityiskohtaisia ohjeita erilaisten kuvankäsittelijöiden tarpeeseen aina värinmäärittelystä terävöitykseen ja savuverhon luomisesta vinjetointiin. Pienilläkin keinoilla kuvaan saa ihmeellisesti uutta ilmettä, sama kuva voi käyttää yllättävän erilaiselta! Ohjeet perustuvat Photoshopiin, mikä on tietenkin ymmärrettävä ratkaisu: on luontevaa keskittyä seikkaperäisesti yhteen ohjelmaan. Photoshopittomana jouduin - tai pääsin! - kokeilemaan omaa luovuuttani muilla ohjelmilla ja paikoin turhauduin sekä Laukkasen kirjaan että näihin muihin ohjelmiin.

Laukkanen on paitsi kuvaaja, myös kysytty opettaja. Hän tuokin kirjassaan esille erilaisia iskulauseita, joista osa on lainattu tunnetuilta vaikuttajilta Steve Jobsista alkaen. Laukkanen myös haluaa saada lukijansa ajattelemaan: "miksi kuvaat niitä kuvia, joita kuvaat tällä hetkellä?" Hyvä kysymys! Kaikkien Laukkasen ajatusten kanssa en kuitenkaan ole aina samaa mieltä. En esimerkiksi usko että koulujärjestelmämme olisi kehottanut meitä siirtymään pois uusien ratkaisumallien ideoimisesta ja näin "johtanut luovuuden tason laskuun". Päinvastoin, käsitykseni mukaan luovuus kyllä kukkii yltäkylläisesti: kouluissa opitaan eri tavoin kuin aiemmin, runouspiireissä kuohuu ja kuplii, pöytälaatikkokirjoittajat saavat julkaistua tekstejään parempitasoisena kuin aiemmin ja kuvankäsittelyohjelmat mahdollisivat harrastajakuvaajallekin ihan uudenlaisia sfäärejä toteuttaa itseään. En myöskään innostunut sananparsiluetteloista enkä psykologisista harjoitteista. Mutta nämä ovat tietenkin kokemusasioita ja Laukkasen tavoite on rohkaista lukijoitaan uskaltamaan enemmän ja siten paremmin. Valokuvauksessa(kin) se on hyvä se - ja Laukkasen kirja kyllä innostaa ja haastaakin.

Kokonaisuudessaan Camp Creative on tasokkaasti tehty kirja. Se on mietitty kokonaisuus, kooltaan ja visuaaliselta ilmeeltään komea ja ohjeiltaan selkeä. On lukijasta kiinni, miten hän kokee Laukkasen viljelemät innoituslauseet, mutta kuvankäsittelyyn kirja todellakin innostaa. Siitä iso kiitos!

--

Blogiani seuraavat tietävät, että olen innokas harrastajakuvaaja. Kuljen mielelläni kameran kanssa. En ole kuitenkaan koskaan käynyt mitään kuvauskursseja lukuun ottamatta visuaalisen antropologian kurssia opiskelu(- ja filmikamera-)aikaan, ja sen kurssin tavoite oli tukea kulttuurintutkijan kenttätöitä. Kuvankäsittelyä olen kuitenkin harjoittanut jo vuosia. Käsittelen ihan tavalliset blogiräpsytkin, terävöitän, syvennän ja tummennan tai vaalennan kuvia. Käytän ilmaista Photoscape-ohjelmaa, Laukkasen kirjassa esiintyvää Photoshopia olen käyttänyt vain satunnaisesti töissä.

Laukkasen kirjasta niin ikään postanneen Kaisa Reetan esimerkistä innostuneena latasin koneelleni ilmaisohjelma Gimpin, joka toimii osin samalla logiikalla kuin Photoshop. Isänpäiväpostaukseeni toin muutaman Gimpillä (yli)käsitellyn kuvan. Gimp on mielestäni hankala, jopa tuskastuttava ohjelma käyttää, sillä sen valikot ovat sekavat ja niinkin yksinkertainen asia kuin siveltimen värin vaihtaminen on mutkien takana. Ärsyttävää! Hauskaa kuvaleikittelyä ohjelmalla voi kuitenkin harjoittaa. Ne isänpäiväkuvani kokosin esimerkiksi näin:

1. Ilmapallo, bambi ja kukat: bambi ja kukat ovat kuvapankkikuvia, ilmapallokuvan otin viime kesänä Suonenjoen mansikkakarnevaalien aikaan. Paikallislehti Sisä-Savon ilmapallo se siellä liitelee maailman tuuliin, isänpäiväkortissa matkalle pääsi kauriinvasa:

2. Isä, lapsi ja Pekka Kytömäen runo. Tässä yhdistin neljä aiemmin ottamaani kuvaa: Kaivopuiston, kotipihalta nähdyn tähtitaivaan, kirjasydämen sekä Instagramiin muutama vuosi sitten ottamani kuvan miehestäni ja pojastamme ulkoilemassa:

3. Pekka Kytömäen runo ja kasa kirjoja. Kuopion tuomiokirkko ja Kansallisteatterin lavastekirjathan ne tässä kohtaavat:

Kuvakikkailu on hauskaa, mutta jatkossakin tulen varmasti enimmäkseen käsittelemään arkikuvia valaistuksen ym. osalta Photoscapella. Mutta jos innostun kuvankäsittelystä syvemmin, niin Laukkasen kirja on siihen oiva opas. 

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä
WSOY 2015
Hvad man ikke ved 2012
Suomentanut Kari Koski
Päällys Martti Ruokonen
Kustantamosta
Tanskalainen romaani


Alice tiesi varsin hyvin, että naiselta vaadittiin kaikenlaista, jotta hänen miehensä pysyisi uskollisena. Naisten oli pakko nähdä vaivaa, miehillä oli miesten tarpeet, se oli luonnonlaki, jota mitkään avioliittolupaukset, Kinseyn raportit tai allekirjoitetut kauppakirjat eivät pystyneet muuttamaan. Sekä koulussa että kotona heille oli tolkutettu että poikien kanssa täytyi pitää varansa, se ei ollut poikien omaa syytä, vaan murrosiästä saakka heitä ohjailijat kaikenlaiset himot.

Ja niin Lasisiiventiellä puhutaan suuria sanoja, annetaan lupauksia: Eric ei omien sanojensa mukaan halunnut rakastaa muita kuin Alicea, mutta hänen ruumiinsa haluaa enemmän, hän haluaa murtautua ulos tabujen yhteisöstä. Ennen pitkää Alice suostuu ja pariskunta osallistuu parinvaihtojuhliin. Ei vain kerran, vaan useamman. Ja sitten porvarillisesta parisuhteesta haaveillut Alice ei enää kestä: on vain aavekipu. On mykät, vaativat katseet, kun perheen lapset Flora, Marie-Louise ja Martin kasvavat oman perheen ja muuttuvan yhteiskunnan myllerryksissä.

Romaanissaan Jos ei tiedä Anne Lise Marstrand-Jørgensenin pureutuu 1960-70-lukujen, seksuaalisen vallankumouksen aikakauden, perhetragediaan hyvinvointivaltiossa.

Marstrand-Jørgensen on eittämättä tehnyt suurtyön taustoittaakseen romaaniaan: naisten asema (Pohjois-)Euroopassa, seksuaalinen vallankumous, lasten olot, kirjalliset ja kulttuuriset viitteet Rouva Bovarysta Jefferson Airplaneen on kaikki tarkkaan kuvattu ja perusteltu. Ajankuva kuvitteellisessa maassa (sillä Tanska maa ei ole, vaikka romaanin takakansitekstissä niin sanotaankin: pääkaupungiksi Marstrand-Jørgensen nimeää Farringin) on kohdallaan, samoin kotirouvakulttuurin valottaman esikaupungin ja radikaalin Christianiaa muistuttavan Paratiisin puitteet asunnoista lasten kampauksiin ja käytösnormeihin. Teksti keskittyy eri kertojien näkökulmiin sujuvasti. Suomentaja Kari Koski on tehnyt erinomaista työtä Marstrand-Jørgensenin romaanin parissa.

Sujuvuudesta huolimatta Jos ei tiedä on raskaslukuinen romaani. Se ei johdu vain romaanin tiiliskivimäisestä koosta tai kirjan aihepiirin synnyttämästä painosta, vaan kaiken runsaudesta ja - romaanin kontekstin puitteissa niin osuvasti - tietynlaisesta tahmeudesta. Kirjan lukuisat seksikohtaukset ja hävyn kuvailut alkoivat puuduttaa. Toisaalta tässä toisto ja runsaus tyylikeinoina toimivat ehkä siten kuin kirjailija on saattanut tarkoittaa: ei nimittäin ihme, että lukija väsyy naintikohtauksiin, koska etenkin Alice-paran ahdistus välittyy selvästi. Mutta jotain vaille jää myös Eric.

Myös henkilöhahmoja on paljon, mutta keskeishenkilönsä Alicen, Ericin ja Floran Marstrand-Jørgensen kuvaa juuri oikealla tavalla. Alice on etäinen, kuten hänen kuuluukin. Ericin itsekkyys raivostuttaa, mutta sitten toisaalta Ericin kamppailua moneenkin eri suuntaan seuraa mielenkiinnolla. Teini-ikäinen Flora hakee itseään juuri sillä herkkyydellä ja vimmalla kuin hänen kokemuksensa omaavan lapsen uskoisi tekevän. Kokonaisuus uuvuttaa, kiinnostaa ja koskettaa, loppuun pääsy on helpotus. Edit. Saamani blogikommentti auttoi minua ymmärtämään yhden keskeisen asian tästä: keskeistä on myös se, miten tässä romaanissa emansipaatioksi nimetään sellainen veruke, jonka avulla voi määrätä ja määrittää toista toimimaan tavalla, jota hän ei ole halua.

En voi ymmärtää, ettet tajua sitä itse. Jos ei tiedä on puuduttavuudessaankin puhutteleva kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun vapaasta seksistä tulee vankila, kun luottamuksesta tulee pelinappula.

Isänpäiväkortteja, Pekka Kytömäen sanoja

Kuvan vuoksi aloitetaan John Irvingistä, jonka romaani Kaikki isäni hotellit pitää sisällään koskettaviin mittoihin kasvavan lauseen "Elämä on satua". Avoimia ikkunoita pitäisi välttää, mutta aina se ei ole mahdollista. Tämän päivän teemaan liittyen kerron, että kirjassa on loistava isähahmo: Winslow Berry se jaksaa uskoa haaveisiin.

John Irving on kirjailijoita, joihin yhdistän aina myös runoilija Pekka Kytömäen nimen. Poplaari-blogia pitävä Pekka on näet suuri Irvingin teosten ystävä, kuten minäkin. Ja Pekan runot taas liittyvät tähän isänpäivään siinä mielessä, että aforistisessa kokoelmassaan Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on useampikin isyyttä pohtiva runo. Haikuja ja vapaamittaisia runoja sisältävä kokoelma on muutenkin ihana (!). Se on sopivasti sanoilla leikittelevä, suorastaan hykerryttävä, ja oikeissa kohdissa haikeakin. Olen lukenut kirjan jo muutaman kerran - osin ääneen miehelleni, jonka kanssa olemme pohtineet Pekan runojen esiin nostamia ilmiöitä.

Toivottavasti kaikilla tätä lukevilla isillä ja kaikkien isien lapsilla on onnellinen ja sopivasti kirjallinen isänpäivä. Tänä syksynä ainakin meidän lähikoulussamme on ollut Isät lukemaan -kampanja. Meidän perheemme ei ole muistanut kampanjan virallista osuutta, eli lukulappusen täyttämistä, muttei sen niin väliäkään, sillä mieheni lukee lapsillemme päivittäin joka tapauksessa. Hän on hyvin pitkämielinen lukija: yhdessä illassa ääneen luettuja sivuja tulee kymmeniä. Kuinka se onnellistuttaakaan meitä kaikkia!

Toivotan siis hyvää isänpäivää lasteni isälle, miehelleni: ohjelmassa tänään on lukemisen lisäksi ainakin retki Heurekaan. Lähetän suuresti terveisiä myös  apelleni ja ennen kaikkea omalle isälleni, jonka päivä vierähtänee hirvimetsällä (Pekalla on muuten mainio runo marraskuisesta metsästäkin): hauskaa, onnentäyteistä päivää Pohjois-Savoon!

P.S. Kuvainnoituksesta kiitän Kaisa Reettaa, joka viikko sitten postasi taianomaisia kuvia. Käykää katsomassa! Latasin omallekin koneelleni Gimpin, jossa riittää opettelemista. Ihan en vielä tätä yhdistelyä hallitse, mutta ensi viikolla kirjoitan paremman postauksen kuvilla leikittelystä.

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015
Kannen kuva Lena Frölander-Ulf
201 sivua
Kotimainen lastenromaani


1. Älä kerro lähiönoidalle koko nimeäsi.
2. Älä kerro lähiönoidalle missä asut.
3. Älä kerro lähiönoidalle, keitä vanhempasi ovat.
[--]
Ai mistä tiedämme tämän?
Kokemuksesta.
No juuri noin me vahingossa teimme.

10-vuotias Roosa Hurme muuttaa iloiseen Sirkuslaakson lähiöön aavistamatta, että alueella asuu kunnallispoliitikoksi naamioitunut noita. Leiskuvan punaisissa kulkevassa Taika Taksisessa on kaikki noidan merkit, joten hänen täytyy olla lapsia vaaniva noita. Taksisen huvituspalvelun ilmapallotkin ovat omituisia. Vaikka Taika Taksinen onkin kauhea, on Roosalla puolellaan uusi ystävä Lars, jonka kanssa Roosa päättää paljastaa noidan henkilöllisyyden ja selvittää Sirkuslaaksosta kadonneiden lasten salaisuuden. Roosan on siis ryhdyttävä taisteluun ja sanottava: Tervemenoa, lähiönoita! Tervemenoa! Tervemenoa! Sinä isotissinen valeaikuinen et minua nujerra!

Siri Kolun Me Rosvolat -sarja ei syystä tai toisesta ole koskaan ehtinyt tänne blogiini. Olemme kuitenkin koko perhe nauttineet suuresti Viljan ja Rosvoloiden seikkailuista. Tervemenoa Taika Taksinen jatkaa Me Rosvoloiden tiellä siinä mielessä, että se on sujuvasti ja sopivan omaperäisesti kirjoitettua viihdettä lapsille. Lisäksi voisin kuvitella Taika Taksisellekin jatko-osia, vaikka kirja toimii kyllä mainiosti omana itsenäänkin.

Lukuseurana minulla oli tyttäreni, joka on mitä otollisinta yleisöä Taika Taksiselle ja jonka kokemus kirjasta vaikutti minunkin lukuelämykseeni. Nimittäin hän on utelias, tietenkin se joka yleensä saa ihmisten salaisuudet selville ja, kuinkas muuten, hyvin voimakastahtoinen. Monet hänen tuntomerkkinsä sopivat juuri siihen, mitä lähiönoita etsii. Kaiken kukkuraksi asumme kohtalaisen lähellä Siri Kolun Rekolaa: kirjan alussa oleva omistus Rekolan Väinö-kissalle muistuttaa tästä. Näin ollen saatoimme jokivartta kävellessämme kuvitella tien johtavan Sirkuslaaksoon ja Jokirannan talolle. Lisäksi moni aikuinen, ehkä jopa me oman perheen aikuiset, omaa noidan tunnusmerkeistä ainakin värikkäät vaatteet, karkkihajua tai hansikkaita ja viuhkoja. Liioitella ei kuitenkaan kannata: yksi värikäs kaulakoru ei vielä tee ihmisestä lähiönoitaa.

Noita-asiantuntemus siis kasvaa melko lailla, kun luettavana on Tervemenoa Taika Taksinen. Lastenkirjallisuutena Kolun romaani on laatutyötä: se on juuri sopivasti hauska ja jännittävä. Kirjan vitsit eivät kasva yli tarinan, vaan juoni kulkee sutjakkaasti. Juonenkuljetuksen rinnalla kirjaan on upotettu Roosan ja Larsin, noidanvastustajien, ohjeita lähiönoidan kanssa toimimiseen ja tämän torjumiseen. Nämä ohjeet hauskuttavat aivan erityisesti. Koskettavakin Taika Taksisen tarina on, sillä tämänkin tarinan takana on oma traumansa.

Eihän siitä voi syntyä kuin onnistunut kokonaisuus, kun huumori, sujuva kerronta ja sopivasti tuttu maisema kohtaavat. Paras suosittelija Tervemenoa Taika Taksiselle on tietenkin tyttäreni, joka (pyynnöstäni) suosittelee kirjaa "kaikille mun ikäisille ja vähän nuoremmille ja vanhemmillekin. Kaikille jotka tykkää hyvistä kirjoista ja jotka ei pelkää [kirjojen] noitia". On helppoa olla lapsensa kanssa samaa mieltä: Taika Taksinen on laadukas lastenromaani, jonka uskon kestävän hyvin aikaa. Se ei elä vain tässä päivässä ja hetkessä, sillä lähiönoidat eivät maailmasta katoa. 

--

P.S. Vaikka nelosluokkalaiseni suositteleekin Taika Taksista kaikille vähän nuoremmillekin lukijoille, niin kahdeksanvuotiasta tokaluokkalaistani ajatus lähiönoidasta pelotti niin, että hän siirtyi mieluummin dinosauruskirjallisuuden pariin. Ehkäpä 7-8-vuotiaiden kannattaa antaa kasvaa kuta kuinkin Roosa Hurmeen ikäiseksi. Hyvä kirja jaksaa kyllä odottaa!

Tervemenoa Taika Taksisen ovat lukeneet myös Amma ja Suomi lukee -sivuston Krista.

Mihail Šiškin: Neidonhius

Mihail Šiškin: Neidonhius
WSOY 2015
Alkuteos Venerin volos 2007
Suomentanut Vappu Orlov
Päällys Martti Ruokonen
568 sivua
Venäläinen romaani

KYSYMYS: Sanokaapa, mikä siellä on tärkeää?
VASTAUS: Mikä siellä on tärkeää? No se sama mikä täälläkin: perhe. Siellä näet elää kumminkin ihmisiä, sellaisia kuin minä, kuin te. Tärkeä on se maailman kolkka, jossa sinua odotetaan, jossa sinut halutaan nähdä.

Tulkki kuuntelee Sveitsiin saapuvien venäläispakolaisten tarinoita. Pakolaiseksi pyrkivien ihmisten raskaat kokemukset sekoittuvat historiaan ja myytteihin. Toisessa ajassa ja paikassa venäläisen laulajan Izabella "Bella" Jurjevan päiväkirjat muuttuvat tarinaksi, jota tulkki lukee. Bella kokee vallankumouksen vuodet ja elää erästä Euroopan murroskautta. Ja edelleen: on tarina kirjailijasta, selvästi tulkista itsestään, joka vaimo Isolde kaipaa auto-onnettomuudessa kuollutta Tristaniaan. Lopulta on kokonainen ihmisheimon kohtalo, vuodet siltana paikkojen ja tapahtumien välillä.

Näin tarinalinjat lomittuvat ja sekoittuvat Mihail Šiškinin suurromaanissa Neidonhius, joka on kulkenut kanssani viime keväästä saakka. Silloin näet kuuntelin Šiškiniä Helsinki Lit -tapahtumassa ja vaikutuin suuresti kirjailijan vangitsevasta esiintymisestä: sananvapauden puolustamisesta, kaunopuheisuudesta, melankolisesta huumorista. Aloin lukea Neidonhiusta miltei hetimiten, mutta romaani jäi jonnekin kesämielen alle ja palasin Neidonhiukseen hieman ennen Helsingin kirjamessuja. Nytkin lukeminen otti pari viikkoa. Pari hienoa, kirjallisesti intensiivistä viikkoa.

Neidonhius on pökerryttävä romaani. Se pökerryttää runsaudellaan: keskeistarinoita on paljon ja niiden sisällä on viittauksia moneen suuntaan. On nykypäivää ja historiaa, rakkaustarinoita, pakolaisten kokemuksia, on Venäjää, Sveitsiä, Italiaa, antiikin tarustoa, kirjallisuuden ja oopperan kuvastoa. On kansanuskoa, realismia, runoutta ja laulua: hirvi juoksee pitkin taivaankantta aurinko hampaissaan; sota jatkuu, mutta Bella laulaa tuottaakseen iloa maailmaa. On suuria ajatuksia, hiljaisia hetkiä, uskoa ja epätoivoa: on taas yksi lähettämätön postikortti; toisaalla rangaistus ei ehkä tulekaan kuoleman jälkeen vaan ennen sitä. 

Kaiken tämän Šiškin kokoaa fragmentaariseksi, mutta silti laveaksi, miltei eeposmaiseksi proosaksi. Yhtenäistä juonta on kokonaisuudesta tarpeetonta hakea, vaikka romaanin sisällä olevat kertomukset ja muistot alkunsa ja loppunsa saavatkin - jos saavat. On selvää, että Neidonhiuksen lukeminen on raskasta, mutta hitaasti avautuville romaaneille on paikkansa. On ylellistä, että lukeminen vaatii keskittymistä, sillä keskittyminen palkitsee lukijansa.

Myös eri tarinat avautuvat eri tavoin. Lopulta ne limittyvät ja sekoittuvat, aluksi niin irralliselta tuntuvat kertomukset ja pohdinnat kasvavat kuin saniainen, jota romaanin nimi tarkoittaa. Neidonhius on toisaalta intiimi kuin ihmismieli, toisaalta lavea kuin Euroopan historia. Keskiöön nousee kysymys muistamisesta: miten voimme toimia rauhan ehdoilla, jos emme muista menneitä? Ilman lämpöä ei mikään pysy elossa.

Šiškininin romaani on niitä kirjoja, jotka ansaisisivat parikin uudelleenluentaa. Neidonhiusta ei ehkä voi täysin ymmärtää, ehkei sitä tarvitsekaan ymmärtää täysin. Nimittäin se on paitsi laadukasta proosaa, myös lukijan pauloihinsa kietova tunnetila. Sellainen tunnetila, jonka soisi elävän kaikissa meissä paitsi tunteissa, myös teoissa: edellisten sukupolvien muistoa seuraaville kantava, ihmisyyden puolesta puhuva.

--
Neidonhiusta on moni lukenut. Minuun vaikutuksen tekivät muun muassa Ompun, Kaisa Reetan, Simon ja Kirsin Book Clubin Airin kirjoitukset.

Syyshaaste ja Kansallisteatterin kulisseissa

Kaimani ja syyssielunsiskoni Kirjojen kamarista muisti minua haasteella. Kiitos, haaste ilahdutti suuresti! Olen melko hyvä vastaamaan haasteisiin, mutta huono lähettämään niitä eteenpäin. Nyt haastan (ketään erikseen nimeämättä) mukaan kaikki ne, jotka ovat jo hieman joulumielellä. Katjan kysymykset ovat niin hyviä, että niihin voivat joulumielisetkin vastata.

1. Jos olisit kirjallisuuden henkilöhahmo, kuka olisit? Saat myös perustella mutta ei ole pakko.

Olisin varmasti Elinor Dashwood. Olen aiemminkin kertonut, että siskoni ja minä olemme jossain määrin kuin Marianne ja Elinor: siskoni menee tunteella kaikkeen, minä toimin isosiskomaisen järkevästi. Tämä ei tietenkään - todellakaan! - tarkoita sitä, ettenkö kokisi hyvinkin suuria tunteita, mutta olen ehdottomasti jossain määrin pidättyväinen ja järkevä Elinor.


2. Mikä oli lapsuusaikojesi lempikirja? Tai mitkä, saat sanoa useammankin. 
(Yhden valitseminen on usein kamalan vaikeaa.)

Valitseminen on vaikeaa, jos alan pohtia kaikkia lapsuuteni rakkaimpia lukukokemuksia. Lempikirja ylitse muiden oli ja on Astrid Lindgrenin Marikki - tai kaksi Marikki-kirjaa, Marikki ja Marikki ja Kesäkummun tuikku. Ruotsalainen huvilaidylli yhdistettynä vahvaan sosiaaliseen omatuntoon viehättää minua edelleen. Marikki opettaa paljon yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Lapsena olisin halunnut itselleni samanlaiset hiukset kuin Marikilla, nyt asuisin mielelläni nykyaikaistetussa Kesäkummussa - jos joku muu hoitaisi kaikki remonttihommat.

3. Kerro kolme kirjaa, jotka ovat jättäneet sinuun erityisen merkittävän jäljen.

Tämä on vaikea. Suurimman jäljen on jättänyt varmastikin Audrey Niffeneggerin sinänsä melko viihdyttävä lukuromaani Aikamatkustajan vaimo. Luin kirjan aikana jolloin toivuin yhdestä henkeäni uhanneesta tapahtumasta ja kirja oli osa omaa toipumisprosessiani. Sen vuoksi rakastan sitä kirjaa ja se on aina jonkinlainen sielukirjani. Mutta ne kaksi muuta, ai ai... Niitähän on vaikka kuinka! Mutta ehkäpä John Irvingin Kaikki isäni hotellit sen vuoksi, että se tutustutti minut Keltaiseen kirjastoon ja koukutti tarinankerronnallaan. Ja sitten - todella vaikeaa! - W.G. Sebaldin Austerlitz, jonka luin toissakesänä Münchenissä. Useista elämäntarinoista rakentuu eurooppalaisen mikrohistorian verkosto, romaani kantaa sivistystä, surua ja kokonaisen maanosan traumoja kauniisti. Sebaldin teksti avarataa mieltä.


4. Ja kolme kirjaa, joita et ole lukenut mutta jotka joskus haluaisit lukea.

Mihail Bulkagovin Saatana saapuu Moskovaan, jota moni on suositellut. Hilary Mantellin Susipalatsi, koska rakastan monia Isoon-Britanniaan liittyviä seikkoja ja kirjasta tehty tv-sarja oli kiinnostavalla tavalla unettava ja virkistävä. Kolmanneksi nostan Haruki Murakamin uusimman, koska Murakami nyt vaan kuuluu lukulistalleni.


5. Mikä on suomalainen suosikkiklassikkosi? Miksi? 
No joo, saat sanoa tähänkin kolme. Jos tahdot.

Juhani Ahon Papin tytär ja sen jatkokirja Papin rouva. Miten komeasti Aho liittää luonnon ja tunnetilat yhteen, kuinka onnistuneesti hän kuvaa naisen sielunelämää! Aho saa nyt riittää, vaikka nyökyttelen täällä toki muihinkin suuntiin (erityisesti Minna Canthin).

6. Minkä kirjan voisit lukea loputtoman monta kertaa?

Nyt vastaan useammalla kirjalla! Joel Haahtelan tuotannon ja L.M. Montgomeryn Annat. Molempia olen lukenutkin osin jo joitakin kertoja ja molemmista saan jokaisella lukukerralla jotain uutta irti. Haahtelan tekstissä miellyttää melankolisuuden takana oleva lempeys, tietty yleiseurooppalaisuus ja irrallisuus vailla juurettomuutta. Montgomeryssa taas Annan kasvaminen: Annaan voin aina kiinnittyä, Annat ovat lohtukirjoja parhaimmillaan.


7. Kuvaile kirjamieltymyksiäsi kolmella sanalla.

Ilmavuus, melankolisuus, omaperäisyys. (Ilmavuus tekstissä, täytyy olla tilaa lukuhengittää; melankolisuus tunnelmana, mutta valoa kantaen; omaperäisyys on itsestäänselvyys, kirjasta on hyvä saada jotain uutta.)


8. Mitä kirjoista kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Rakasta harrastusta, bloggaaminen antaa paljon ja auttaa muistamaan luetut kirjat.


9. Onko sinulla kesken useampia kirjoja samaan kirjaan? 

Kyllä, aina. On bussikirja, yöpöytäromaani, ääneen luettava lastenkirja, sohvalla selailtava fiilistelykirja ja näiden lisäksi tietenkin liuta työkirjoja.

10. Jos sinussa olisi kannet, millaiset ne olisivat?

Reunoilta sumuiset, mutta keskellä olisi terävyyttä.


11. Aiotko toivoa Joulupukilta kirjoja? (Ai liian aikaista kysyä tätä? Eikä ole. Maassa on jo monena aamuna ollut kuuraa.)

Koskaan ei ole liian aikaista kysyä. Vastakysymys: mikä joulu se sellainen olisi, ettei lahjaksi tulisi yhtää kirjaa? ;)

Jouluinen kysymys sopii hyvin tähän marraskuun ensimmäiseen sunnuntaihin. En nimittäin mahda luonteelleni mitään ja aion juuri aloittaa joulutorttujen leipomisen. Ensimmäiset joulutalvivalotkin koristavat jo yhtä omenapuuta. Tästä se alkaa, blogi saa toki olla marrasrauhassa vielä muutaman viikon: tulevalla viikolla koetan ehtiä esitellä täällä muutaman kirjan, joissa ollaan toisenlaisissa tunnelmissa.

P.S. Eikö Kansallisteatterin kulisseissa näytäkin kiehtovalta? Tätä haastevastausta kuvittavat tiistaina kännykällä ottamani kuvat. Pääsin Bloggariklubin mukana kurkistamaan teatterin näyttämöiden taakse, kuulin talon historiasta ja muun muassa Nummisuutareiden lavastuksesta ja puvustamisesta. Kiitos Bloggariklubin järjestäjille!

(Ai niin, Cision julkaisi lokakuun lopussa listan kymmenestä suosituimmasta kirjablogista. Lumiomppukin on mukana listalla: ilahduttavaa ja toisaalta häkellyttävääkin.)