Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Le livre des Baltimore 2015
Suomentanut Kira Poutanen
555 sivua
Päällys Markko Taina
Sveitsiläinen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani


En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Marcus Goldman on menestynyt kirjailija, joka on varttunut hyvän suvun köyhemmässä haarassa. Nuorena Marcus ihaili suuresti serkkujaan Hillelia ja Woodya, rikkaita ja lahjakkaita, mutta ei vailla suruja olevia ikätovereitaan. Serkusten ”veljeys” oli syntynyt mutkien kautta eikä moni muukaan ylelliseltä vaikuttava asia ollut niin kultaista kuin monet luulivat. Miksi Marcuksen muistot eivät jätä häntä rauhaan? Mikä oli Baltimoren sukuhaaran tragedia, jota Marcus muistelee isolla T:llä?

Sveitsiläisen Joel Dickërin romaanissa Baltimoren sukuhaaran tragedia on kaikuja sukusalaisuuksista, kasvamisesta ja Yhdysvaltain itärannikon taianomaisesta hehkusta.

Kustantajaa voi kiittää Baltimoren sukuhaaran tragedian sijoittamista ”tavallisen” käännöskirjallisuuden joukkoon. Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli näet sijoitettu Keltaiseen kirjastoon, jonne sinänsä vetävä jännitysromaani ei monien mielestä kuulunut – ei minunkaan. Harry Quebert oli tavallisen mukiinmenevää, koukuttavaa kertakäyttökirjallisuutta, joka viihdytti kestonsa ajan. Sellainen on Baltimoren sukuhaarakin: ehta lukuromaani, jonka parissa on ilo viettää aikaa, mutta joka ei lukemisen jälkeen jää pahemmin mieltä askarruttamaan.

Hetkittäin Dickerin romaani on jopa tylsä, mitä viihderomaani ei saa mielestäni olla. Muistelu – viisitoista vuotta myöhemmin; vuosikymmenet kuluivat; mutta elämä jatkui – ottaa ylivallan tarinan kuljetuksesta. Sama koskee tragedian – anteeksi, Tragedian – pohjustamista. Kyllä lukija uskoo vähemmälläkin vakuuttelulla, että tragedia on jossain vaiheessa tapahtunut. Tietynlainen naiivius sävyttää koko kirjaa. Dickerin romaanissa voisi olla sitä lumoa, jota löysin esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksesta (salaisuudet, tietty ystäväpiirin välinen yhteys, menneen vaikutus nykytilaan) tai suurten kertojien – aina Fitzgeraldista Irvingiin – kaikuja amerikkalaisuudesta. Ne kuitenkin puuttuvat, lumous on poissa, vaikka tarina toki vetää.

Baltimoren sukuhaarassa on myös paljon hyvää. Ensiksikin se on ihan hieno suku- ja ystävyyskuvaus. Toiseksi se toimisi mainiosti elokuvana. Kolmanneksi se hetkittäin koskettaa ja yllättää aidosti; tragedia on keskeishenkilöille todellinen ja syvä. Ja neljänneksi se toimii eräänlaisena pastissina: Itse asiassa Baltimoren sukuhaaran tragedia onkin niin amerikkalainen romaani, että kirjailijan sveitsiläisyys unohtuu. Ei sveitsiläisyyttä tarvitse korostaakaan, mutta aina hetkittäin havahtuu siihen, että kirjailija ei ole yhdysvaltalainen, vaan ranskaksi kirjoittava keskieurooppalainen. Tässä muistankin todeta, että Kira Poutasen suomennos toimii hyvin.

Jos haluaa lukea lukea viihdyttävän sukutarinan Yhdysvaltain itärannikolta ja pitää arvoituksellisista, mutta pehmeistä jännitysromaaneista, on Baltimoren sukuhaaran tragedia mukiinmenevä valinta talvipäiviksi.

--

Dickerin romaanista moni on pitänyt minua enemmän. Suosittelen lukemaan etenkin Amman jutun.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Kustantamosta
Sveitsiläinen Yhdysvaltoihin sijoittuva jännitysromaani

Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä.

Elokuussa 1975 kadonneen 15-vuotiaan vuotiaan tytön ruumis löytyy ja nuori kirjailija Marcus Goldman saa aiheen romaaniinsa. Marcus on juhlitun esikoiskirjan julkaissut kirjailija, joka kärsii kirjailijantaudista: hänellä on paineita kirjoittaa toinen kirja. Hänen yliopisto-opettajansa ja ystävänsä Harry Quebertin salattu rakkaus, nyt murhatuksi varmistettu Nola oli ollut ihmeellinen tyttö: keijukaismaisen kaunis pastorin tytär, joka kantoi suuria salaisuuksia ja suruja, mutta lumosi kaikki jotka hänet kohtasivat. Hänen jälkeensä elämä lakkasi olemasta elämää. Vaan kuka murhasi Nolan? Oliko se rakkauden riuduttama Harry? Vai joku muu, kuten rikas ja salaperäinen bisnesmies, rakkaudessa pettynyt tarjoilija, Nolan pappi-isä tai mielipuolisen oloinen äiti, paikkakuntalainen poliisi, vammautunut taiteilija, koulukaveri, ohikulkija, ystävälliset naapurit... Tarina elää ja muuttuu todeksi sitä mukaa, kun Marcus sitä kirjoittaa. Mutta mikä on menestyksen ja onnistuneen käsikirjoituksen hinta?

Sveitsiläisen Joël Dickerin näyttävästi Suomessakin lanseerattu romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kiinnosti minua heti, kun kirjan postissa sain. Yli kahdeksansataasivuinen bestseller otti oman lukuaikansa, mutta se kannatti - ainakin mitä viihtymiseen ja tarinavetoisuudesta nauttimiseen tulee.

Dickerin romaani on mielenkiintoisella tavalla yllätyksellinen ja kuitenkin tuttu jännitys- ja lukuromaani: kirjailija - niin Joël Dicker kuin hahmonsa Harry Quebert ja Marcus Goldmankin - pyrkii olemaan askeleen edellä lukijaa, mikä onnistuu toisinaan, mutta joistakin asioista vihjeitä annetaan ehkä liikaakin. Ja sitten kun vihjeitä on tullut paljon ja lukija on tyytyväinen omiin salapoliisintaitoihinsa, vedetään matto puolittain alta. Tuttua ja sopivan yllätyksellistä on myös se, miten Dicker yhdistää lukuromaanin ja dekkarin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta onnistuu olemaan molempia: Yhdysvaltain itärannikon upeita maisemia ja lähihistoriaa komeasti maalaileva vanhanaikainen lukuromaani ja tunnelmaltaan ja juonenkäänteiltään eräänlainen kevytversio Twin Peaks -vaikutteisesta jännäristä. Kevytversio se on siksi, että kirjan jännitys ja pahuus eivät oikeasti pelota lukijaa, mutta miksipä niiden pitäisikään, kun jännitys on rakennettu varsin taidokkaasti? Romaanin suurin anti on kuitenkin ehdottomasti sen luettavuus ja tarinavetoisuus joka lähenee jo suuria lukuromaaneja. Kirjailijan työ ja kustannusmaailma, nuoruus, rakkaus sekä saavutetut ja kadotetut haaveet kannattelevat romaania yhtä paljon kuin Nolan kuoleman selvittäminenkin. Romaani romaanin kirjoittamisesta ei välttämättä ole aina kovin kiinnostava, mutta Dicker luo siitä erään romaaninsa punaisista langoista ja sirottelee lukijen välisiin lausahduksiin mainioita fiktiivisiä neuvoja kirjailijalle.

Hienoa on myös se, miten kaikki liittyy kaikkeen eikä romaanissa ole turhia aineksia, vaikka siinä rönsyjä onkin. Silti kerronnassa on laadukkaaseen lukuromaaniin sopivaa hitautta, kerroksellisuutta sekä mahdollisuutta pysähtyä ennen uusia koukkuja. Tästä syystä Dickerin romaani onkin enemmän lukuromaani kuin jännityskirja, mutta molemmat lajityypit sovittuvat yhteen tavalla, joka miellyttää minua. Pidän mysteereistä ja siitä, että vaikka tarinassa on mukana rajuuttakin, ei teemoilla mässäillä, vaan miltei elokuvallinen kerronta etenee rauhassa. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ennen kaikkea sujuvasti kirjoitettua kirjojen ystäville suunnattua viihdettä, mutta kovin omaperäinen teos se ei ole.

Ennakkokappaleen takakannen mainoslause "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" tuntuukin liioitellulta enkä Sonjan tavoin ole ihan varma siitäkään, kuuluuko kirja Keltaiseen kirjastoon, mutta pahuksen vetävä ja hyvin kirjoitettu lukuromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kieltämättä on. Se on kirja, joka tempaisee heti mukaansa, kieputtaa lukijaansa kerran jos toisenkin ja viihdyttää alusta loppuun saakka.